Slider

Deittailua ja teltan heiluttelua

Saturday, April 21, 2018


Mä sain tänään ihanan viestin Keuruun suunnalta, mikä yllätti mut ihan täysin, kun otetaan huomioon etten ole hetkeen avannut sanaista arkkuani täällä blogin puolella. Muualla sitten senkin edestä. Anyway! Sain kuulla, että mun blogia oli selailtu useamman tunnin ajan ja sain kiitosta siitä, että uskallan kirjoittaa avoimesti ja rehellisesti. Kiitos -tästä sai ihan uutta inspistä kirjoittamiseen 💕

Istun tällä hetkellä Shanghaissa hotellihuoneen lattialla ja ajattelin tosiaan tehdä pienen ryhtiliikkeen kirjoittamisen suhteen, koska se on kuitenkin asia josta oikeasti nautin. Ja ehkä joku muukin saa mun ajatuksista jotain irti. Ehkä. Viime aikaisten raapustusten pohjalta voisi ajatella, että oon tässä yrittänyt vääntäytyä matkabloggaajan housuihin ja joo, yritykseksi se taisi jäädäkin. En lopeta matkustamista ja uusista paikoista nauttimista, mutta jätetään niistä kirjoittaminen niille, jotka sen osaavat. Pitäydytään me niissä asioissa mistä tiedetään eli ikisinkkuudesta, ylianalysoimisesta, jätksiövereistä ja naisten logiikasta. 

Blogin alkuaikoina multa pyydettiin usein enemmän tekstejä liittyen eroamiseen ja niistä ylitse pääsemiseen, koska silloin samat aiheet olivat vahvasti sitä omaakin arkea. Ulkona paistaa kuitenkin aurinko ja söin just lounaaksi jäätelöä, joten synkistelyn sijaan ajattelin ottaa hieman toisenlaisen näkökulman tähän asiaan.

Mun lähipiirissä on tänäkin keväänä erottu, palattu yhteen, otettu luovia taukoja parisuhteesta ja murehdittu siitä, että ollaanko sitä loppuelämä yksinään. On myös revitty hiuksia päästä kun se sun unelmien mies ei nyt osaakaan lukea sun ajatuksia ja deittailu tuntuu siltä, kuin sut olisi heitetty suoraan sinne altaan syvään päähän eikä uimataidosta tai kellukkeista ole tietoakaan. Uskokaa kun sanon, että the struggle is real. 


Luin tässä taannoin Henriikka Rönkkösen artikkelin siitä miten sitä on päädytty itkemään suihkun lattialle siksi, ettei tuiki tuntematon jäbä vastannut hänelle Tinderissä. Tinderistä ja monesta muustakin ihmiskunnan keksinnöstä olisi paljon sanottavaa, mutta jätetään ne toiseen kertaan. Tästä päästään kuitenkin hyvällä aasinsillalla siihen, että liian usein päädytään määrittelemään itseään toisen ihmisen kautta. Jos se ihmemies Tinderissä ei vastaa, minussa on pakko olla jotain vikaa. Jos ex-kumppani tulee kaveria vastaan deittisivustolla kaksi viikkoa eron jälkeen, olen minä ollut varmasti ihan kamalan huono kun se jo näin nopeasti etsii toista. Jos toinen ei laittele sulle viestiä 24/7 tai osoita kiinnostusta niin kuin toivot, on se varmaan jo löytänyt toisen tai ei sitä edes kiinnosta.

Ja näitä variaatioita löytyy niin monta, kuin on meitäkin. Sillä, miten toinen reagoi ja toimii, ei välttämättä ole mitään tekemistä sun kanssa. On tietty hankalaa sulattaa sitä, ettei olekaan se maailman napa, jonka ympärillä kaikki pyörii, mutta yrittäkää kestää. Yhtälailla se mies siellä luurin toisessa päässä voi nyhtää hiuksiaan ja ihmetellä, että mitä sä nyt taas tarkoitat, kun vihjailet taas sun kesäkuun vapaasta weekendistä vaikka ei olla huhtikuustakaan vielä selvitty. Pitäisihän sen tajuta, että haluat viettää villin festariviikonlopun telttaa heilutellen just sen kanssa vaikket suoraan sitä sanokaan.

Kukaan meistä ei osaa lukea ajatuksia ja me ei voida muuta, kuin käyttää niitä tietoja mitä meillä on. Jos sulle sanotaan, että sä oot cool niin sitten sä olet. Ihan sama miten paljon sä vietät aikaa stalkkaillen milloin toinen on ollut paikalla WhatsAppissa ja teet excel taulukkoa sen mahdollisista liikkeistä, ei se sun oloa helpota. Päinvastoin. Elämä on aika pirun lyhyt siihen, että yritetään selvittää toisen ajatuksia ja katsellaan YouTube videoita siitä, kuinka se mies/nainen nyt saadaan koukkuun olemalla hillityn etäinen, hieman salaperäinen ja hippusen vaikeasti tavoitettavissa. 

Jos sulla on tunteita, kerro ne. Jos sä haluat heilutella telttaa Ruisrockissa niin kysy. Jos sun mielesi tekee jakaa faktoja pingviineistä keskellä päivää niin tee niin. Sä et häviä mitään näyttämällä ja kertomalla sun fiiliksistä. Sillä tavalla sitä usein saa suoria vastauksia eikä tarvitse potea huonommuutta sen takia, että sun viestisi alla paistaa luettu mutta vastausta ei kuulu. Sä määrittelet itse sen, kuinka upea ja mahtava sä olet. Ei kukaan muu. Jos se toinen ei ymmärrä mitä sillä on, se ei ole sulta pois. Kaikki ihmissuhteet, naimisiinmenot, lapset ja punaiset mökit kultasinenoutajineen on vaan plussaa -ei saavutuksia. 

PS. Tiedän, että jotakuta alkoi kiinnostamaan mun pingviinifakta joten: nää sankarit oikeasti tyrkkii toisiaan kalliolta veteen silleen testimielessä. Jos kaveri tulee syödyksi niin se on no go ja muussa tilanteessa reitti on selvä. True story.

Ihanaa kesänalkua murut xx

Nagoya in 12h

Friday, March 9, 2018


Viime viikolla sain lentää elämäni ensimmäistä kertaa Japaniin, Nagoyaan. En ole koskaan pitänyt Japania mitenkään houkuttelevana tai edes lisännyt sitä bucket listille, mutta tämän pikaisen visiitin jälkeen odotan tulevia reissuja Japaniin enemmän kuin innoissani. Matkalla hotellille maisemat näyttivät bussin ikkunasta jokseenkin tylsille; vanhan oloisia rakennuksia, talot olivat matalia eikä näköpiirissä ollut oikeastaan mitään hetkauttavaa ja mainoksissa ei ollut sanaakaan englantia. Toisaalta, kaukaisuudessa siinsi lumihuippuisia vuoria, puissa näkyi tuloillaan oleva kevät ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Liikenne oli muutenkin tosi rauhallista Intiaan verrattuna eikä lainkaan kaoottista.

Nagoya sijaitsee Japanin keskiosassa ja on neljänneksi suurin kaupunki, mutta silti siellä vieraillaan suhteellisen harvoin. Nagoya ei ole perinteinen lomakaupunki, josta johtuen katukuvassa ei näy juurikaan länsimaalaisia kasvoja. Aivan kuten muillakin mestoilla, myös Nagoyalla on pitkä sekä mielenkiintoinen historia. Katujen tutkimisen lisäksi kaupungissa on paljon nähtävää, shoppailtavaa, syötävää ja ihmeteltävää. Tässä muutamia vinkkejä tuleville reissuille -enjoy!

1. Nagoya castle

Linnan on aikoinaan rakennuttanut eräs kenraali omalle pojalleen ja rakennus on kertaalleen tuhoutunut tulipalossa toisen maailmansodan aikaan, mutta paikalliset ovat rakentaneet sen pääosin uudelleen. Arkkitehtuuri ei siis vastaa ihan kokonaan alkuperäistä, mutta linna sisältää esimerkiksi samurai historiaa käsittelevän kokoelman ja paikan päällä on mahdollista oppia esimerkiksi siitä, kuinka samurai lordi tuppasi aikoinaan elämään. Aika siistiä. Paikkaan on pääsymaksu, joka oli noin 500 jeniä. Kannattaa myös kysyä hotellilta lainaksi pyörää ja katsella maisemia konkelin selästä!



2. Sushia liukuhihnalta Sushirossa

Japanissa kun ollaan, niin sushia saa valehtelematta jokaiselta kadunkulmalta, mutta jos haluatte valmiiksi hyväksi mestaksi todetun paikan niin tässä se on: Sushiro. Mä olen syönyt sushia ennenkin, mutta en koskaan tällaisessa liukuhihna tyylisessä paikassa. Siinä mielessä tosi kiva, ettei nälkäisen tarvitse kommunikoida kenenkään kanssa ja saat ahtaa hihnalta masun täyteen herkkuja. Mä olin ainakin ihan huuli pyöreänä, että miten homma käytännössä toimii, joten tässä vinkki vitoset: saatiin oma pöytä, joka siis sijaitsee sen liukuhihnan varrella. Surprise. Hihnalla kulkee vapaasti napattavia herkkuja sekä tilattuja annoksia, jotka matkaavat kulhon päällä ja josta saa saapuessaan myös äänimerkin. Pöydässä on tabletti, josta saa selata valikoimaa kuvina ja täppäämällä halutun sushin kuvaa, sen saa kätevästi tilattua, jonka jälkeen vain odotellaan. Nice. Maksu hoituu lautasittain ja yksi lautanen oli noin 100 jeniä, joten masun saa täyteen hyvinkin alle 10 eurolla. Vaikeuksia tuotti hieman se, ettei tabletissa ollut sanaakaan englantia, joten nappeja painellessa piti vain toivoa parasta.


3. Museoita joka lähtöön

Oma isukkini on kuuluttanut Toyotan perään niin kauan kuin jaksan muistaa ja olisin niin vallan hirveästi halunnut ehtiä Toyota museoon, mutta tälle reissulle en sitä ehtinyt mahduttaa. Kyseinen museo löytyy noin 30 minuutin reissun päässä Nagoyasta, joten ei ihan kamalan paha rasti. Autoja rakastavalle Toyotan museoita löytyy jopa kolmin kappalein, joista kuuluisimmat ovat: Toyota Commemorative Museum of Industry and Technology, Toytota Automobile Museum ja Toyota Kaikan Museum. Kyseiset museot sijaitsevat lähellä toisiaan, joten yhdellä reissulla pääsee näkemään paljon. Nagoyasta löytyy myös junamuseo, joka löytyy mapsista nimeltä SCMAGLEV and Railway Park.


4. Shop 'til you drop

Vaikka kuinka lupailin itselleni, etten sorru shoppailemaan näin töiden alkuvaiheessa, koska noh, budjetti on mitä on. Täältä kuitenkin löytyy shoppailijan paratiiseja kaikista hintaluokista ja parasta on, että täältä löytää paljon sellaista, mitä muualta ei. Isoin ostoskeskus sijaitsee maan alla ja on nimeltään Sakae - täältä löytyy kauppoja vauvasta vaariin ja lisäksi mestassa on myös ravintoloita sekä kahviloita, kun nälkä yllättää. Oasis 21 löytyy myös katutason alta samannimisen rakennuksen pohjakerroksesta. Tavattoman jännä ja trendikäs paikka, jonne saa kulumaan tuntikaupalla aikaa. Täältä löytyy myös Ghibli Studio kaikille Totoro faneille! Oasiksessa vieraillessa kannattaa käydä myös ylimmissä kerroksissa ja ihastella sieltä avautuvia näkymiä. Osu Streetiltä puolestaan löytyy edullisia hintoja, sadan yenin kauppoja sekä mahtavia puoteja tuliaisille. Itse shoppailin aika paljon ihonhoitotuotteita ja tietysti rahaa kului myös ruokaan ja kahvitteluun.



Nagoyassa on ihan tolkuttomasti nähtävää ja koettavaa, mutta oma lyhyt vierailuni koostui lähinnä syömisestä ja shoppailusta sekä ihan vain maisemien tutkailuun. Jokainen reissaa omalla tyylillään, mutta toivottavasti näistä vinkeistä edes joku sai intoa matkailuun!

xoxo

Kuka maksaa treffeillä?

Tuesday, February 27, 2018



Eilisen junamatkan jälkeen pistäydyin kahvilassa ja sijoitin nelisen euroa kupposeen capuccinoa, vaikka kuinka olen luvannut itselleni karsia pieniä viikottaisia ostoksia. Anyway. Kassalla edessäni oli ikäiseni pariskunta ja olemuksista päätellen luvassa olivat toiset tai kolmannet treffit. Nainen oli ostoksiensa kanssa kassalla ensin ja myyjän kysyessä tulevatko ostokset samasta vai erikseen, päätti tyttö ratkaista asian vain seisomalla hiljaa paikallaan yrittämättä edes näennäisesti kurkottaa rahapussiinsa. Awkward. Hiljaisuus venyi jo niihin mittoihin, että puna alkoi leviämään jo omaakin kaulaani pitkin ihan vain myötähäpeästä, kunnes mies tarjoutui ystävällisesti maksamaan daaminsakin kahvittelut. Propsit jampalle ritarillisuudesta.

Mä olen käynyt useita keskusteluita kyseisestä aiheesta ja omistan kavereita, jotka edustavat kumpaakin kansakuntaa: niitä, joiden mielestä toisista treffeistä on turha haaveillakaan, jos mies ei edes tarjoudu maksumieheksi ja niitä, joiden mielestä se nyt ei ole niin justiinsa. Mä itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jos mies tarjoutuu maksamaan, pidän häntä kohteliaana ja vedän arviointilistaan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. True story. Yleensä kuitenkin näin itsenäisenä naisena kieltäydyn ja maksan itse omat kahvini. Jos mies kuitenkin tämän jälkeen vielä vaatii saavansa kustantaa sen capuccinon kahdella sokerilla, en ala väittämään vastaan vaan kiitän kauniisti.

Vaikka eletään jo vuotta 2018, vallitsee silti dinosauruksen aikainen ajatusjäännös siitä, että treffeillä mies maksaa. Ihan kiva, mutta me ollaan jo päästy eteenpäin siitä, missä mies raahaa kivinuijalla tainnuttamansa sikapossun pöytään ja nainen kiillottaa luolan seiniä oravannahalla, joten olisikohan aika päästä yli tästäkin.

Mä olen deittaillut miehiä, jotka eivät ole edes ehdottaneet maksavansa. Ja okei, myönnetään, jollain tavalla se jätti oudon tunteen rintalastaan. Jälkeenpäin tajusin, että se outo tunne johtui siitä, että olin itse odottanut hänen maksavan, vaikka hänellä ei ole siihen minkään valtakunnan velvollisuutta. Yhtälailla mies voi olla taloudellisesti huonossa tilanteessa ja laskea pussinsa pohjalta viimeisiä kolikoitaan kuin minäkin. Olen deittaillut myös kavereita, joille on ollut ihan ok, että minä naisena maksan heidän kahvittelunsa. Ja se on ollut mullekin ihan tavattoman jees, koska olen siihen itse tarjoutunut. Ja ei, mulle ei tullut mitenkään vähemmän naisellinen olo enkä potenut ylemmyyskompleksia. Toivottavasti jätkäkään ei tuntenut itseään vähemmän miehiseksi. Who knows.

Ehkä kysymys siitä, kuka maksaa, on lähinnä ensimmäisten treffien kompastuskivi. Siitä eteenpäin, jos seuraavia tapaamisia tulee, on usein hyvä alkaa vuorottelemaan ja jakamaan laskuja. Kyl te tiiätte. Ehkä ne herrasmiespisteet laskevat, jos hän ei tarjoudu maksamaan, mutta ei ne leidinkään pisteet nouse, jos aina oletetaan laskujen vain hoituvan miehekkeen toimesta eikä edes tarjouduta auttamaan.

Ihania kahvitteluja ja keväisiä deittejä toverit, xoxo



Only dead fish go with the flow

Sunday, February 25, 2018


Mä tein tässä aikani kuluksi taloudellista suunnitelmaa ja laskeskelin, että tätä menoa mä voin ihan hyvin jäädä eläkkeelle 62 vuotiaana, jonka jälkeen eläisin vallan mukavasti ehkä noin kymmenestä viiteentoista minuuttia ja mulla olisi vieläkin opintolainaa maksettavana. Ouch. No jos lähdetään sieltä positiivisen kautta, niin näiden kahden viikon työssä olon jälkeen mä voin kuitenkin onnellisesti sanoa rakastavani sitä mitä teen. Aamuisin ei ketuta mikään muu kuin tiukkaakin tiukempiin tukisukkahousuihin kiemurteleminen ja nutturan väsääminen aamu neljältä. En ole vieläkään päässyt tarjoilemaan gin&tonicia kuumalle Australiaiselle bisnessmiehelle, mutta olen siivonnut punaviinitahraa lattialta, pitänyt sylissä söpöä japanilaisvauvaa, ratkaissut liikemiehen nettiongelman ja auttanut pyörtynyttä matkustajaa sekä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.

Kuulun itse siihen sukupolveen, joka päivittelee menemisiään sosiaaliseen mediaan ja munkin matkusteluista saa rutkasti kuvamateriaalia esimerkiksi Instagramin puolelta. Kaikki jotka käyttävät sosiaalista mediaa päivittäin, tietävät, että harvoinpa sinne päivitellään päivän surkuhetkiä. Itsekin sorrun perinteiseen sokerikuorrutukseen ja isken otoksia sushibaarista, kauniista maisemasta, itsestäni kimono päällä hienossa hotellihuoneessa ja auringonnoususta lentokoneen ikkunasta. Noh, sehän nyt on vain puolitotuutta.

Aamuinen selfie ja teksti, jossa ilmoitan seuraavan pysähdyksen olevan Japanissa, on suurimmaksi osaksi sitä miltä se näyttää: olen innoissani uudesta päivästä ja uudesta kaupungista, meikki ja uniformu ovat suunnilleen tiptop ja jalassa korkokengät, jotka saa nämäkin sääret näyttämään sutjakoilta ja takana pakattu matkalaukku bikineineen päivineen. Noh. Sinä aamuna mä olen myös kaatanut mehukeitot lattialle, koska kello ei ole edes kolmea aamulla. Olen onnistunut repimään jo aamun toiset sukkahousut ja nutturan olen purkanut ja kasannut kolmeen kertaan. Lattialla on itsetunnon lisäksi kasa harmaita hiuksia ja katkenneita ponnareita ja olen vuodattanut turhautumisitkut ainakin kaksi kertaa. Eyelinerit eivät tänäänkään menneet kuin Strömsössä ja kolmannen yrityksen jälkeen päätän toivottaa hyvät päivänjatkot, paiskata meikkipussin matkalaukkuun ja toivoa, ettei sitä unelmien aussimiestä näy koneessa tänäänkään. Näistä aamuista huolimatta se kaikki harmitus katoaa, kun pääsen istahtamaan autoon, kääntämään musiikin kaakkoon ja suuntamaan kohti lentokenttää.



Viime viikolla kävin erään keskustelun lounaspöydässä hieman vanhemman liikemiehen, tämän perheen ja muutaman ystävän kanssa. Ensin multa tiedusteltiin, mitä olen opiskellut ja tehnyt elämälläni viimeisinä vuosina. Sanoessani opiskelleeni myyntiä ja markkinointia sain hyväksyviä nyökkäyksia ja keskustelu pulppuili tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Kertoessani reppureissailuistani olivat kommentit sitä luokkaa, että "pitäähän sitä saada hulluttelut pois päiväjärjestyksestä ennen oikeaan elämään astumista". Alrighty, point taken. Kertoessani aloittavani duunit lentoemäntänä, koskivat seuraavat kysymykset tulevaisuuden opintojani ja milloin aion jatkaa uraani markkinoinnin parissa. Sain myös lausahduksen, että onhan sitä hyvä olla tuollaisia vaiheita, koska oikeita töitä ehtii tehdä vanhempanakin. Niimpä niin. Mutta oli tuossa lausahduksessa perääkin, koska se, mitä mä teen ansaitakseni rahaa, ei ainakaan just nyt tunnu työltä. En sitten tiedä johtuuko se mun vaaleanpunaisista laseista, koska olen vasta aloittanut vai siitä, että olen oikeasti löytänyt tähän elämänvaiheeseen just mulle sopivan työn, josta aidosti nautin. Who knows. Onneksi mä olen oppinut, että muiden tyyppien mielipiteillä ei ole kauheasti painoarvoa, kunhan sä itse seisot kaiken tekemäsi ja sanomasi takana.

"Your life isn't yours if you constantly care what others think"

Jos tiputetaan ne pinkit lasit ja sokerikuorrutteet pois, niin voi se unelmaduuni olla myös rankkaa. Lensin viimeisimpänä kolmen päivän reissun Japaniin, jonne lentoaika on suunnilleen kymmenisen tuntia mennen tullen. Menomatkalla askelia kertyi melkein 10 000, jonka aikana ehdin siivoilla niin kakkakepposia vessasta, kaataa kahvia erään naisen takille, kuunnella tytöttelyä useammin kuin oli tarpeellista, selvitä asiakaspalvelusta kielimuurista huolimatta, kavuta lepotilasta takaisin töihin nuttura sekaisin ja aivot tähtisumussa sekä kroppa kylmästä täristen, kun sisäisen kellon mukaan pitäisi olla vällyjen välissä uinumassa.



Perillä aamuaurinko tervehtii bussin ikkunasta ja vaikka mielessä on lähteä seikkailemaan heti, kun saavutaan määränpäähän, lähitulevaisuus näyttää kuitenkin päikkäreiltä kuola poskella valuen ja jonkun erittäin hiilaripitoisen asian naamaan tunkemista. Herätessäsi pimeästä huoneesta sydän hakkaa ja aivot yrittävät paikantaa, että ollaanko sitä kotona, lentokoneessa vai jossain muualla. Kelloa katsoessa ollaan sydänkohtauksen partaalla, kun luulet myöhästyneesi paluulennolta ja sängystä syöksyessäsi huone alkaa pyörimään tavalla, joka sunnuntai-iltana tietäisi vierailua toilettiin. Eikä se olo ainakaan paluulennolla parane, kun tiedossa on lisää askeleita ja lisää niitä haastavia ihmisotuksia, jotka saavat sut miettimään elämän tarkoitusta uudelleen. Lisää ponnistuksia, että saat sen hymyn ylettymään silmiin saakka, kun sulta pyydetään ilmaista shampanjaa/wifiä/ruokaa/jalkahierontaa/rakkausballadia kapteenin laulamana, koska sun käsinojasi ei toimi. Ei sillä, että sä sitä ylös haluaisitkaan nostaa, mutta onhan se nyt rikki.

Onneksi kesään on vielä aikaa, koska mun jalkani ovat vuorattu rakkolaastareilla ja pikkuvarpaat tekevät hidasta kuolemaa. Kroppaan on ilmestynyt enemmän kuivia kohtia kuin sadeilmalla sieniä metsään, turbulenssista muistuttavista mustelmista voisi saada aikaan piirrä ja yhdistä pisteet -leikin, silmäpussit ovat suuret muttei Chanelia ja bikinikunto pakenee hyvää vauhtia, kun aamupalalla innostuu vetelemään uusintakierroksia useammin kuin kerran.

Mun pointtini tänään on se, että kaikissa duuneissa on hyvät ja huonot puolensa. Ne huonot puolet eivät kuitenkaan tarkoita sitä, ettei työstä nauttisi. Vaakalaudalla on loppupeleissä kuitenkin enemmän hyvää kuin huonoa eikä vitutus ole se vallitsevin tunne aamuisin. Jos sä kuulut niihin tyyppeihin, jotka painavat takamus hiessä kakkaduunia vuodesta toiseen, muista, että maailmassa on sellaisiakin töitä, joiden tekeminen on niistä huonoista puolistakin huolimatta kaikkea muuta kuin edellä kuvattua huhkimista märkä läntti persauksessa. Työkin voi tehdä onnelliseksi.

xoxo

Ensikosketus Intiaan

Monday, February 19, 2018


Suurin osa aamuista alkaa auringonsäteillä kaihtimien välistä ja meneillään on kamalasti kaikkea uutta - haiskahtaa keväältä tyypit! Otin kaksi viikkoa sitten projektiksi uudistaa hieman blogin ulkoista habitusta ja tänään sain muodomuutoksen viimein valmiiksi. Make over ei ole maata järisyttävä, mutta muutos se on pienikin muutos eikä mun koodien rassailutaidot ole viime kerrasta juurikaan kehittyneet, joten olkaamme iloisia tästä pienestäkin freesauksesta.

Noin reilu viikko sitten sain käteeni todistuksen hyväksytysti suoritetusta kurssista, saan kutsua itseäni tradenomin lisäksi myös lentoemännäksi ja kirjoitin ensimmäisen vakituisen työsopimuksen. Maanantaina oli ensimmäinen ihka oikea työpäiväni ja kohteena aina yhtä hurmaava Pariisi. Tai no siinä mielessä hurmaava, ettei kukaan alkanut synnyttää lentokoneessa ja käännön aikana ehdin juosta lentokentän kaupasta omalle budjetilleni sopivan shamppanjapullon. Ja paisteli se aurinkokin lentokoneen ikkunasta, joten vallan jees. Ensimmäiseksi lennoksi antaisin itselleni arvosanaksi tyydyttävän, koska kahden kuukauden intensiivisestä opiskelusta huolimatta olo oli jännityksen vuoksi sitä luokkaa, että joku olisi voinut kuvitella meikäläisen näkevän lentokoneen ensimmäistä kertaa. Kädet täynnä tavaraa onnistuin jäämään myös aamun pikkutunneilla vaivalla väsäämästäni nutturastani kiinni luokkia erottavaan verhoon. Oh well. 

Torstaina pakkasin kimpsut ja kampsut tärisevin käsin, kertailin kurssimateriaaleja kylmän hien valuessa otsalta ja etsin Internetin uumenista Intian kulttuuria käsittelevän videon ja suuntasin lennolle New Delhiin. Reilun kuuden tunnin lento meni yllättävän nopeasti, kun työn ohessa oli paljon ihmettelemistä ja tutkimista. En onnekseni kaatanut kahvia kenenkään syliin enkä onnistunut puhelua tehdessäni kuuluttumaan asiaani koko koneelliselle, joten todellinen riemuvoitto. Ymmräsin myös, ettei 30 minuutin lepotauolla kannata nukahtaa, koska sen jälkeen olo on kuin villimmänkin lauaintaiyön jälkeen ja saatat tiedustella asiakkailta muun muassa sitä, että haluaisivatko he kahvia tai maitoa. Kuka sitä nyt teetä juo.



Mulla ei oikeastaan ollut ennakko odotuksia Intian suhteen ja mielessäni luokittelin sen jonnekin Balin ja Thaimaan tienoille. Pikaisesta visiitistäni en voi kauheasti vedellä raporttia vieläkään, mutta sanoisin Intian olevan ihan omaa luokkaansa. Katukuvassa ei näy kauheasti naisia, pienissä liikkeissä työskentelee niin monta ihmistä, että jokaiselle asiakkaalle riittää oma myyjänsä. Liikkeiden valikoimaa tutkiessa tulee välttämätön tarve kurkata olan ylitse, koska tuntuu kuin olisit saanut uuden varjon. Liikenne puolestaan vaikuttaa kaoottisemmalta kuin missään muualla aikaisemmin enkä edes harkitsisi skootterin vuokraamista ellen haluaisi päästä hengestäni. 

Kokeneiden lentoemojen vinkit ja kertomukset Intiasta vaihtelivat runsaasti, mutta useimmiten toistuivat seuraavat asiat: syömisiä kannattaa seurailla tarkasti, suihkussa käydessä nenästä kiinni ja suu tukkoon, yksin ei kannata lähteä hortoilemaan ja sänky kannattaa tarkastaa pienten seuralaisten varalta. Noh, reippaana tyttönä häkäisin litran verran vettä jo ensimmäisellä suihkukerralla ja toiset mokomat ammeessa kelluessani, aamupalalla varoitukset kaikuivat kuuroille korville, kun nälissäni innostuin syömään kaikkea mansikoista jukurttiin. Bedbugeista mulla on kokemusta hostelleista, joten en sen isompaa tarkastusta jaksanut tehdä vaan tsekkasin lakanoiden alle varmuuden vuoksi, josko siellä olisi jälkiä siitä, että edellistä asukasta olisi syöty. Verityöstä ei ollut merkkejä, joten nukuin autuaan onnellisena meritähtenä keskellä valtavaa sänkyä. 

Todennäköisyyksiä uhmaten en viettänyt paluumatkaa lentokoneen vessassa, mutta allekirjoitan kuitenkin sen, etten tämän kokemuksen perusteella lähtisi seikkailemaan yksin. Kaksin aina kaunihimpi, myös Intiassa. Eläinbongailuista käteen jäivät ainoastaan lehmät ja koirat, joita näkee kaduilla todella paljon. Paikalliset ovat ystävällisiä ja auttavaisia, mutta kuten Thaimaassakin, taxilla ajaessa on hyvä sopia hinnasta etukäteen. Hintataso on ainakin omalle budjetille edullinen, koska edestakainen taximatka kustansi noin 10 euroa ja paikallisten kokkaamaa palak paneeria / naan leipää sai mahan täydeltä noin kuudella eurolla. Ei lainkaan huono. Itse nostin ja vaihdoin matkaan käteistä, mutta kortit toimivat useimmissa paikoissa. Kaiken kaikkiaan mulle jäi reissusta hirvittävän hyvä fiilis ja kiitän vatsaani ymmärryksestä ja yhteistyöstä.

Ihanaa maanantaita toverit ja nauttikaa tästä auringosta! xoxo







Yksinäinen, mutta ei yksin

Friday, January 19, 2018


Kuluneet viikot ovat vierähtäneet opiskellessa, kokeisiin lukiessa, virkapukuun totutellessa, henkisesti kasvaen ja sopivasti stressatessa. No okei, kun mun kohdalla puhutaan sopivasta, voitte siis kuvitella ne perinteiset itkut sikiöasennossa lattialla pehmonallea halaten ja itkupuhelut mammalle tai kummitädille.

Mä olen asunut kohta reilun kuukauden uudessa kaupungissa, sunnuntaisin poimin sen perinteisen Ben&Jerryn uudesta lähikaupastani, kuukausi sitten tapaamistani tyypeistä on tullut kuin toinen perhe, olen myös hiljalleen tottunut siihen, että nukahdan omaan sänkyyni yksin, ilman että koira nukkuu vieressäni lattialla tai että olohuoneesta kantautuvat television äänet.

Mä vietän suurimman osan viikosta koulussa ihanien ihmisten ympäröimänä, jotka jaksavat tsempata toinen toisiaan päivästä toiseen. Mä tunnen joka päivä kuuluvani johonkin. Vaikka aamulla heräisinkin ahdistukseen tai paniikin tunteeseen, helpottaa mun oloni joka ikinen aamu, kun saavun tuttujen naamojen joukkoon kuuntelemaan analyysit päivän ruokatarjonnasta ja kuinka eräs luokan muidu aivastellessaan kuulostaa joltakin Looney Tonesin hahmolta. Pelkkää rakkautta.

Silti musta tuntuu aika ajoin yksinäiseltä. Tietysti viestittelen ja soittelen perheen sekä ystävien kanssa, mutta sen lisäksi kaipaan aivan tajuttomasti niitä aikoja, kun aina koulupäivän jälkeen oli joku jonka kanssa istahtaa kahville tai kalenterissa oli muuta häppeninkiä. Mulla oli niin sanotusti sosiaalista elämää, jonka merkitys täytyy nykyään aina välillä tsekata sanakirjasta.



En nyt haikaile menneeseen, mutta kaipaan myös sitä, kun kotona oli vastassa muutakin kuin pimeä huone ja joku, jonka kanssa jakaa päivän asiat ja joskus ihan vaan olla. Vieri vieressä ihan hiljaa. Vaikka olen levoton Duracell pupu, osaa noita hetkiä näin jälkeenpäin arvostaa aivan tajuttoman paljon, vaikka silloin taannoin se sohvalla Netflixin tuijottelu tuntui paikalleen jämähtäneeltä arjelta.

Mä olen ihanasti siinä elämänvaiheessa, kun sun postiluukusta kilahtelee rakkaiden ystävien hääkutsuja ja sun parhaista ystävistä tulee bile-eläimien sijaan vanhempia. Itse keitän edelleen aamupuurot yli kulhon, kuljen edelleen nilkat paljaana pakkasessa (sori äiti) ja lasken viimeisiä roposiani lentolippuun. Vaikka mulla on lähitulevaisuuden suhteen selvät sävelet, olen mä silti vähän hukassa tän elämän suhteen ja välillä sitä pysähtyy kysymään itseltään, että olenko mä menossa oikeaan suuntaan. Noh, toisaalta mä olen aina ollut surkea suunnistuksessa, että tokkopa tuo on nyt niin justiinsa.

Anyway. Tästä valtavalla aasinsillalla hyppään siihen, että elämää kulkee oikeasti ihan tavatonta vuoristorataa ja välillä sitä ollaan sisuskalut sekaisin silmukan pohjalla ja välillä taas kädet viskattuna taivaalle ja pää pilvissä. Sä et ikinä tiedä, mitä tulee seuraavaksi ja siksi pitäisikin ihan aikuisten oikeasti nauttia siitä elämäntilanteesta missä just sillä hetkellä on. Tää on myös ihan tavaton klisee, I know, mutta ehkä sillä hetkessä elämisellä itsekin voisi välttyä siltä tunteelta, ettei ikinä ole hyvä.

Tavallinen arki toisen ihmisen kanssa ei ollut tarpeeksi jännittävää, joten lähdettiin paikalle jämähtämistä ja tavallista aikuisen arkea pakoon maailman toiselle puolelle. Vuoden jälkeen reissuaminen, nuudelin syöminen ja arvuuttelu siitä, onko tilillä rahaa vai ei, alkoi kyllästyttämään ja palattiin takaisin Suomeen. Ei vieläkään hyvä. Kaikki vanha ahdistaa eikä paluu ollutkaan niin ihanaa vaan sydän kipuilee takaisin Australiaan. Työttömyys koettelee mielenterveyttä ja kun vihdoin pääsen kouluun ja uuteen kaupunkiin, ei olekaan hyvä, koska yksinäisyys vaivaa ja stressilevelit ovat korvien tasolla. Niin kuin rakas äitini sanoi, nyt pitäis ihan oikeasti tuijotella sitä omaa nassua peilistä ja kysyä, että mikä helvetti sua vaivaa.

Googlettamalla voitaisiin varmaan löytää monta hyvää diagnoosia, mutta jätetään se tällä kertaa välistä. Sen sijaan mä kuitenkin otin sellaisen itsetutkiskelun paikan ja muutaman lisäkilon lisäksi tulin siihen tulokseen, että ehkä mä sitten vain olen levoton sielu. Mä en myöskään ole niin vahva ja itsenäinen nainen, kuin mä haluaisin kuvitella olevani, vaan mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Mutta huomasin myös sen, että jostain kuitenkin aina löytää sitä rohkeutta hypätä uuteen ja kokeilla uutta suuntaa, kun vain uskaltaa luottaa omiin tunteisiin.

Jos sä et ole tyytyväinen siihen missä sä olet nyt, yritä jotain uutta ja tee asialle jotain. Ihan sama vaikka se uusi suunta olisikin ihan vesiperä eikä sekään ole loppujen lopuksi hyvä. Me ei ikinä löydetä sitä onnellisuutta, jota me niin kovasti jahdataan, jos me ei olla valmiita sietämään epämukavuutta ja oikeasti likaamaan käsiä sitä etsiessä.

Tässä siis mun tän viikon oivallus. Toisaalta muiden neuvominen on aina paljon helpompaa, joten seuraavaksi aion unohtaa kaiken, mitä just äsken kirjoitin, suorittaa parit itkupuhelut ja panikoida pehmonallea lusikoiden, koska mulla on huomenna ensimmäinen harkkalento Zürichiin ja meikänainen on jännityksestä ihan palasina. Taustatietona voin kertoa, että olen nähnyt painajaista kaikista mahdollisista skenaarioista, kuinka kaikki menee pieleen ja viettänyt unettomia öitä äitiä ikävöiden.

Jaiks.

💕💕💕

Nainen ratissa

Saturday, December 30, 2017


Jo pelkästään tän otsikon jälkeen jätkät ovat myhäilleet, hieroneet käsiään yhteen ja hykerrelleet kuinka he ovat aina olleet sitä mieltä, että liikenteestä tulisi poistaa niin naiset, vanhukset ja Opelit. Mimmit ovat puolestaan heilauttaneet hiukset olkansa ylitse ja lähettäneet mulle viestin "Bitch, watch me driving over you." No ei nyt ihan, mutta autolla ajaminen ja ajotaidot ovat jengille herkkä aihe. I know. Oltiin sitten miehiä tai naisia. Tällä otsikolla en tänään kuitenkaan viittaa siihen, että naiset olisivat sen kuplavolkkarin ratissa yhtään sen huonompia kuin miehetkään tai toisin päin. Ei.

Otsikolla viittaan itseeni, naiseen siellä ratin takana, joka on pelko perseessä aina, kun radiosta kuuluu kuinka talvi on yllättänyt suomalaiset ja perjantaina odottaa neljän tunnin taistelu elämästä ja kuolemasta Vantaa-Jyväskylä välillä. Ja ei, en myöskään viittaa siihen, kuinka pelkään henkiriepuni puolesta, siksi etten itse osaisi ajaa. En myöskään väitä, ettetkö just sä osaisi ajaa. Mutta mitä mä väitän, on se, että liikenteessä on idiootteja. Jokainen tunnistakoon tarvittaessa tästä itsensä.

Me ollaan ihmisiä ja virheitä sattuu kaikille. Fine. Mutta sitten kun se tie muistuttaa luistinrataa, lunta sataa vaakatasossa, kello lyö neljä ja kaikki 50km säteellä suuntaavat sinne uuden vuoden viettoon, on ihan oma valinta, jos sä kiidät siellä nelostiellä kuin Cheek ohituskaistalla ja ohittelet kanssa-autoilijoita niin vasemmalta kuin oikealta. Silloin sä olet idiootti. Ja sen lisäksi sä vaarannat itsesi lisäksi myös muut.

Kuvitellaanpa tilanne, missä mä satun ajamaan 80km/h alueella 75km tuntivauhtia, koska mulla ei ole sitä 2017 vuoden Mersua ja näen juuri ja juuri seuraavaan mutkaan, koska lumimyrskystä päätellen jääkausi on tulossa uudestaan. Tässä tilanteessa mua ei oikeastaan auta se, että sä väläyttelet mulle pitkiä valoja, kuumottelet ihan mun takapuskurissa kiinni ja tööttäilet kuin torvisoittokunta konsanaan. Jos sä et pääse ohitse, mä kyllä väistän ensimmäiselle bussipysäkille, mut sitä ennen sun pitää vain kestää. Sorry.

Mahtavaa on myös se, kuinka kukkulan takana siintää valtava valopallo ja sä jo kuvittelet mielessäsi, kuinka sieltä puskee vähintään avaruusalus. Okei, useissa tapauksissa se on rekka, joka yleensä muistaa vaihtaa lyhyille valoille. Mutta sitten siellä on välillä niitä sankareita omalla pakullaan, jotka ovat tuunanneet autonsa Suomen pimeyteen ja neljän lisävaloparin lisäksi siltä jormapekalta löytyy myös halogeenit katolta. Lyhyet vaihdetaan, mutta sun näkökyky palautuu vasta Hollolassa.

Okei, mäkin unohdun välillä laulamaan Robinin kanssa kertosäettä ja uhmaan sun näkökykyä mun Subaruni kirkkaakin kirkkaammilla pitkillä valoilla. Anteeksi siitä. Mut oisko ihan kamalaa väläyttää niitä sun valoja sieltä hieman kauempaa, niin säästettäisiin kumpaakin silmäparia? Ehei. Nöyp. No can do. Sä odotat, että pääset kohdalle ja räväytät omat pitkät päälle juuri kohdalla, jonka jälkeen hykerrellään vaimokkeelle tai miehekkeelle, että kjeh kjeh siitäs sai.

Ehkä olen puolueellinen tän mun Australia rakkauden kanssa, mutta siellä se homma oikeasti toimii. Siellä niitä autoja vasta riittääkin, mutta jengi tajuaa sen, että jos ei oteta toisia huomioon niin ei se homma toimi. Siellä vilkkua näyttämällä autot sun vierestä katoavat kuin pieru Saharaan. Suomessa vilautat vilkkua liittyäksesi motarille ja yhtäkkiä sun vieressä on kolme maasturia, jätkä mönkijällä ja kolme mopoautoa. Okei, idiootteja on Australiassakin mutta saitte mun pointin.

Älkää olko idiootteja. Otetaan kanssa-autoilijoita huomioon vaikka välillä ketuttaa. Se kiire ei ole sen arvoista, että jossain vaiheessa matkaa joku joutuu sun takia miettimään, että toivottavasti paikalle sattuu joku, joka osaa elvyttää kun mä kellun katollani tuolla ojassa.

Jos nyt Vantaa-Jyväskylä välillä osutte tuhottomaan autoletkaan ja mietitte, että siellä sitä on varmaan taas nainen ratissa, niin jep, se olen todennäköisesti minä. Saa morjestaa ohittaessa. Moikku.

Turvallisia kilometrejä toverit 💕💕💕



CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan