Joulu on ihanaa aikaa, mut kaiken rauhoittumisen, chillaamisen ja kinkun ahtamisen jälkeen oon yleensä niiiin valmis uuteen vuoteen. Tajusin tänään, että vuoden vaihtumiseen on enää pari päivää. Kulunut vuosi ei oo ollu mun parhaita, mut ehdottomasti yksi opettavaisimmista enkä mä vaihtaisi hetkeäkään pois. Alkukesästä erosin pidemmästä parisuhteesta, koulu oli kesken ja opinnäytetyön aloittaminen venyi ja lopulta unohtui. Työhaastatteluista kerättiin ainoastaan kokemusta, yksineläminen vaati opettelua ja muistan ajatelleeni monta kertaa, että tästä ei selvitä,

Melkein vuosi myöhemmin oon vieläkin hengissä ja kulunut aika on ollut jotain käsittämättömän upeaa, ja kauheaa. Tapasin valtavasti uusia ihmisiä, joista jotkut oli osana mun elämää vain hetken ja osa jäi mukaan pidemmäksi aikaa. Vietin lukemattomasti ihania hetkiä ystävien, perheen ja tuntemattomienkin kanssa. Noihin hetkiin mahtuu kesäiltoja auringonlaskua tuijotellen, eksymistä vieraassa kaupungissa, viinin juontia muovimukeista, sateessa kastumista, ihastumista, pimeneviä syysiltoja, itkua ja naurua. Koen, että oon kasvanut valtavasti myös ihmisenä, enkä nyt puhu ainoastaan joulukiloista. Oon oppinut paljon itsestäni ja siitä millainen mä oon ihmisenä, mitkä jutut tekee mut onnelliseksi ja mitkä onnettomaksi.

Mutta jos ollaan realistisia, aion todennäköisesti ensi vuonna sortua samoihin virheisiin, retkahtaa tavalla tai toisella epäsopivaan mieheen, turvautua tunnejäätelöön enkä todennäköisesti vieläkään hallitse rahankäyttöä. Kaksi asiaa oon kuitenkin kuluneena vuonna oivaltanut: päästä irti sellaisista ihmisistä, joiden tarvitsee pohtia useammin kuin kerran, haluavatko he olla osa sun elämää vai ei. Ja jos sulla on jotain sanottavaa, paljastettavaa, tunteita tai helkkarin hyvä pizzaohje, kerro niistä, koska sanomatta jättäminen kalvaa usein eniten. Molemmat jutut säästävät niin paljon energiaa ja mielenrauhaa, että toivon ottaneeni opikseni.

Mä kuulun niihin ihmisiin, jotka vuoden vaihtuessa fantasioivat siitä, miten "new year, new me" -lausahdus toteutuu ja musta tulee yhtäkkiä se unelmien minä. Tää inspiraatio uudesta alusta ja 365:stä uudesta mahdollisuudesta lähtee usein aivan totaalisesti käsistä. Oon nimittäin niitä ihmisiä, jotka uudistumisenpuuskassaan suunnittelee aloittavansa vähintään kaksi uutta harrastusta, opettelevansa mandariinikiinaa, pelastavansa maailman, laihduttavansa ainakin 10kg ja löytävänsä sen unelmien miehen ja luovansa viiden vuoden työuran vuodessa. Tällasia pieniä juttuja, ei paineita.

Tänään aloin taas kimpoilemaan seinille, kun kuvittelin miten upea ihminen musta ensi vuoden aikana tuleekaan ja mitä kaikkea mä saavutan, jotta olisin sitä, tätä ja tuota. Rintaan nousi heti palanen ja otin paineita siitä, että mullahan on ihan kauheasti tekemistä. Ihmisenä oon perfektionisti ja sorrun usein vain suorittamaan asioita, kun To do -lista lähentelee kilometriä eikä millekään asialle voi sanoa ei. Mutta onhan se vaan kiva, kun saat asioita tehtyä ja vuoden lopussa seisoo kiitoksen lisäksi myös burn out.

Joten ensi vuonna mun tavoitteenani ei ole uudistaa itseäni päästä varpaisiin, vaan olla onnellisempi. No okei, pään ja varpaiden väliltä vois tiputtaa muutaman kilon ja hankkia parit näkyvät absit, mut oh well. Tunnen jo, miten mun visio uudesta vuodesta saa tähdet kääntymään kohdakkain ja tässä just muuten tsekkasin, et ens kuussa on tulossa myös perjantai 13. Just saying.

"Me: I'm finally happy. Life: Lol, wait a sec."

Mahtia uutta vuotta ja tehkää siitä just ittenne näköinen 💋

Joulufiilistelyjä

Pienenä joulussa oli ihan omanlaisensa tunnelma, joka on iän myötä hieman haalistunut. Siitä syystä odotan jollain tasolla sitä, kun joskus hamassa tulevaisuudessa saa oman perheen ja joulukin saa toivottavasti osan taikaansa takaisin. Tänä vuonna joulun taika koostuu kuitenkin ruuasta, nukkumisesta, Netflixistä, IG:n selailusta ja sateenkaarioksentelusta, kun pariskunnat päivittävät söpöjä jouluntoivotuksia mätsäävissä jouluneuleissaan. Saatan myös yrittää pukea meidän koiraa johonkin kivaan tonttuasuun. 

Vietän joulunajan Savon hellässä huomassa ja otin viikonlopun tavoitteeksi päästää irti mua vaivanneesta levottomuudesta ja tarpeesta olla koko ajan menossa sekä päästä vähän kiinni joulutunnelmaan. Mun joulufiilistelyt koostuivat tällä kertaa mökillä chillailusta ja pimenevän illan tuijottelusta sohvan nurkasta, glögin juonnista ja uskokaa tai älkää, leipomisesta. Antakoot tulosten puhua puolestaan, mutta sanoisin, että havaittavissa on selkeetä vaimomatskua.

En siis ole kauhea jauhopeukalo ja mun ruuanlaittokin koostuu lähinnä kaurapuuron keittämisestä, mutta Pinterestin jouluherkuista inspiroituneena ajattelin olla välittämättä todennäköisyyksistä ja äitin epäuskoisista katseista. Koska suklaa on hyvää ja sopii erittäin hyvin Netflixin kanssa, päätin tosiaan kokeilla Piparifudgen valmistamista silläkin uhalla, että tuloksena olisi vähemmän fudgea ja enemmän palovammoja. Palovammoilta ei vältytty, mutta se ei ainakaan mua yllättänyt, toisin kuin se, että fudgesta tuli oikeasti älyttömän hyvää! Jos muistatte Fazerin piparisuklaan, niin maulta ollaan aika samoilla linjoilla. Koostumus oli ehkä näissä mun versioissa enemmänkin sellainen raa'an oloinen brownie kuin fudge, mutta voipa sitten huoletta tarjota vanhemmillekin sukulaisille eikä jää papankaan tekarit joulupöytään. Ohjeen löydät täältä.

Oli olemassa pieni riski siitä, ettei fudgesta tulisi millään tasolla syötävää, joten inspiroiduin myös ihan perinteisiin piparitalkoisiin. Aiempina vuosina oon joskus kasaillut piparkakkutalon, mutta ajattelin tällä kertaa jättää kuumalla sokerilla aiheutetut vammat toiseen kertaan. En tiedä, kuinka rentouttava mun leivontahetki oli äitille, joka seurasi toimitusta vähintäänkin kauhuissaan, mutta itse sain ainakin kaipaamaani joulufiilistä ja syöminen nyt on aina rentouttavaa puuhaa. 

Leppoisaa tiistaita 💋

Single bells, single bells, single all the way

Siis rakastan joulua ja oon yleensä ensimmäisten joukossa kaivamassa lokakuun lopussa kyntteliköitä ja ulkovaloja kaapin perukoilta. Tänä vuonna ei oo kuitenkaan ollut kauheita joulufiiliksiä, johtuen varmaan viime ajan jatkuvasta kiireestä ja stressistä opparin suhteen. Tavallisesti mulle iskisi tässä vaiheessa ahdistus ja paniikki jouluostoksista, mutta tavoistani poiketen en tänä vuonna hanki kenellekään joululahjoja, koska yritän viimeiseen asti suojella muutenkin pienehköä matkabudjettiani.

Vaikken itse lahjoja shoppailekaan, on mun elämäni naisten miehekkeet kuitenkin kyselleet neuvoja omissa lahjahankinnoissaan. Äitikin laittoi omia pohdintojaan siitä, ostaako hän iskälle tavalliseen tapaansa kalsarit vai yöpaidan ja pikkuveljellekin annoin naisen näkökulmaa tyttöystävän lahjamietteisiin. Rakastan olla avuksi ja murut, jos sieltä paketista ei nyt löytynyt sitä, mistä Joulupukille kirjoititte, niin antakaa miesten nauttia siitä possusta rauhassa ja reklamaatioita voi sitten pyhien jälkeen laitella mulle.

Jostain syystä nää muiden joulutohinat herätti mut miettimään omaa sinkkuuttani. Ja ei, tää ei ole itkuvirsi siitä, miten miehet nyt vaan on kaikki samanlaisia kakkiaisia ja miten miehet on sitä tätä ja tuota. Mä olen alkanut nimittäin kehittämään teoriaa siitä, että mun elämässä miesten suhteen on joku suurempi vaikuttava voima. Karma kuulostais tässä vaiheessa aika passelilta. Sitten herääkin vaan kysymys siitä, että mitä kamalaa mä oon mahdollisesti voinut tehdä. Mä muuten tein aiheesta Google –haun ja karman uskotaan säilyvän kuolemassakin, et ei se tilanne näytä hyvältä seuraavassakaan elämässä.

” Whoever did voodoo on my love life can chill now, I learned my lesson.”

Jossain vaiheessa aloin fiilistelemään kuumaa sinkkukesää 2016. Noh, kyllähän niitä kuumia kesäpäiviä tuli ja olin koko kesän sinkkukin, että kai se voidaan jollain tavalla laskea ihan onnistuneeksi. Muuten yleisenä trendinä tuntui vallitsevan, että miehet joista mä kiinnostuin, eivät olleet kiinnostuneita musta ja toisin päin. Tuli myös huomattua se, kuinka sä vannot taas pieleen menneen deittailun jälkeen, että pysyt erossa miehistä ja se on yleensä yhtä toimivaa kuin päättää, ettet enää ikinä vedä purkillista Ben&Jerry’siä yhdeltä istumalta tai että aloitat dieetin seuraavana maanantaina. Ajatuksen tasolla täysi kymppi, mutta yritäpä toteuttaa.

Silti, kesän kolhuista selvittyäni, vannoin ettei miehiä enää ennen reissuun lähtöä ja mites meni. En tiedä kuinka moni on kokenut sen, kun jonkun tyypin kanssa asiat vaan yksinkertaisesti kolahtaa. Sen, kun kaikki vaan loksahtaa paikalleen eikä toisen kanssa tarvii miettiä, että miltähän mä nyt näytän tai sanonkohan jotain väärin. Sä vaan oot oma ittes ja se riittää. Sellasta ihmistä löytää harvoin, kenen kanssa kaikki on alusta asti vaivatonta ja kenen kanssa on hyvä olla, mut sellaseen tyyppiin mä kuitenkin törmäsin. Jotenkin sitä vaan unohtaa kaiken ja kierii siinä ihanassa fiiliksessä, kun kaikki vaan on just sillä hetkellä niin helvetin hyvin.

Yksi mun parhaista kamuista vitsaili ehkä pari kuukautta sitten, että ”kyllä me vielä tähän syksyyn yks heartbreak saadaan, usko pois”. Ja niinhän me saatiin. Ei mennyt tälläkään kertaa niin kuin Strömsössä eikä hommat päättynyt mitenkään romanttisen elokuvan tapaan. Se meni lähinnä ” itketään silmät päästä kolmen tunnin junamatka, jonka aikana muut matkustajat näyttää harkitsevansa harakiriä tai vaihtoehtoisesti junasta poistumista” tyylillä. Eli aika kivuttomasti. Ne realiteetit, joita oltiin hautailtu ja lykätty, iski sitten lopulta mojovasti päin näköä. Mä lähden hetkeksi maailmalle, enkä mä voi ketään pyytää mua odottamaan. Enkä mä toisaalta itsekään haluaisi, että toinen muuttaisi suunnitelmiaan mun takia, jos asiat olisi toisin päin. Oon vaan huono luovuttamaan mulle tärkeiden ihmisten suhteen ja heittäytymään kohtalon armoille.

Mut oli miten oli ja vaikka kuinka otat sitä kuuluisaa järkeä kätöseen, niin kippeetä tekkee. Ehkä tää nyt vaan on niitä hetkiä, kun pitää vaan uskoa ja luottaa siihen, että asiat järjestyy loppujen lopuks just sillä tavalla kuin pitääkin. Tai vaihtoehtosesti kidutat itseäs jossittelemalla, kelaamalla asioita uudestaan ja uudestaan sekä ihmettä odotellen. En oo ihan vielä päättänyt. 

Karmatonta loppuviikkoa 💋

Aluksi

Joulukuun 13. päivä vetää aika sanattomaks, koska tänään opinnäytetyö on virallisesti valmis ja palautettu. En varmaan käsitä tätä vielä hetkeen, koska henkilökohtasesti aloin jo uskomaan ettei tätä päivää oikeesti tulla näkemään ikinä. Noihin sivuihin on uhrattu käsittämätön määrä mielenterveyttä ja sosiaalista elämää, joten oli aika vapauttavaa iskee 54 sivua opintosihteerin kätöseen ja kävellä huoneesta pihalle. Lisäksi Google Analytics on kirjoitettu niin monta kertaa väärin tän prosessin aikana, ettei siitä revityt vitsit oo jaksanu naurattaa enää hetkeen. Voit tsekkaa tän päivän voitontansseja myös Instagramista!

Näihin kolmeen ja puoleen vuoteen on mahtunut ihan valtavasti ihmisiä, iloa, surua, uusia kokemuksia ja kasvua ihmisenä. Ehkä se, että elämässä päättyy taas yksi vaihe, sai mut myös toteuttamaan sen, mitä oon pyöritellyt ajatuksissa jo pidemmän aikaa.

Oon nimittäin miettinyt blogin perustamista jo useamman vuoden, mutten oo koskaan saanut aikaiseksi tarttua toimeen. Suurimmaksi ongelmaksi oon kokenut sen, etten ole tiennyt mistä haluaisin kirjoittaa ja mikä mahdollisesti kiinnostaisi vielä muitakin. Nyt inspiraatio blogiin syttyi, kun ajatukset oli pakko saada irti tapauksesta nimeltä mies. Tästä muuten vinkki vitonen korvan taakse! En oo vielä kertaakaan törmännyt mihinkään, mikä harhauttais ajatuksia ja kyynelkanavia yhtä tehokkaasti kuin HTML-ja muiden kirjainyhdistelmäkoodien rassailu ilman minkäänlaista osaamista tai ideaa siitä, mitä oot tekemässä.

Tällä hetkellä elämä näyttää kuitenkin siltä, että juttuja riittää jaettavaksi ja kirjoitettavaksi. Oon siis ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, kun tiedossa ei oo opiskelua tai töitä vaan koko tulevaisuus on ihan suunnittelematta. Sen verran kuitenkin tiiän, että tammikuussa pakkaan elämän rinkkaan ja hyppään Helsinki-Vantaalta lentokoneeseen.

Niin kuin esittelystäkin käy ilmi, on blogin tarkoituksena avata mun elämää, kun en itsekään tiedä mitä tuleman pitää. Jos oon mitään tän vuoden aikana oppinut niin sen, että tavallisesti mikään ei mee niin kuin Strömsössä ja damagelta ei vältytä.

Tervetuloa messiin!