Jo pelkästään tän otsikon jälkeen jätkät ovat myhäilleet, hieroneet käsiään yhteen ja hykerrelleet kuinka he ovat aina olleet sitä mieltä, että liikenteestä tulisi poistaa niin naiset, vanhukset ja Opelit. Mimmit ovat puolestaan heilauttaneet hiukset olkansa ylitse ja lähettäneet mulle viestin "Bitch, watch me driving over you." No ei nyt ihan, mutta autolla ajaminen ja ajotaidot ovat jengille herkkä aihe. I know. Oltiin sitten miehiä tai naisia. Tällä otsikolla en tänään kuitenkaan viittaa siihen, että naiset olisivat sen kuplavolkkarin ratissa yhtään sen huonompia kuin miehetkään tai toisin päin. Ei.

Otsikolla viittaan itseeni, naiseen siellä ratin takana, joka on pelko perseessä aina, kun radiosta kuuluu kuinka talvi on yllättänyt suomalaiset ja perjantaina odottaa neljän tunnin taistelu elämästä ja kuolemasta Vantaa-Jyväskylä välillä. Ja ei, en myöskään viittaa siihen, kuinka pelkään henkiriepuni puolesta, siksi etten itse osaisi ajaa. En myöskään väitä, ettetkö just sä osaisi ajaa. Mutta mitä mä väitän, on se, että liikenteessä on idiootteja. Jokainen tunnistakoon tarvittaessa tästä itsensä.

Me ollaan ihmisiä ja virheitä sattuu kaikille. Fine. Mutta sitten kun se tie muistuttaa luistinrataa, lunta sataa vaakatasossa, kello lyö neljä ja kaikki 50km säteellä suuntaavat sinne uuden vuoden viettoon, on ihan oma valinta, jos sä kiidät siellä nelostiellä kuin Cheek ohituskaistalla ja ohittelet kanssa-autoilijoita niin vasemmalta kuin oikealta. Silloin sä olet idiootti. Ja sen lisäksi sä vaarannat itsesi lisäksi myös muut.

Kuvitellaanpa tilanne, missä mä satun ajamaan 80km/h alueella 75km tuntivauhtia, koska mulla ei ole sitä 2017 vuoden Mersua ja näen juuri ja juuri seuraavaan mutkaan, koska lumimyrskystä päätellen jääkausi on tulossa uudestaan. Tässä tilanteessa mua ei oikeastaan auta se, että sä väläyttelet mulle pitkiä valoja, kuumottelet ihan mun takapuskurissa kiinni ja tööttäilet kuin torvisoittokunta konsanaan. Jos sä et pääse ohitse, mä kyllä väistän ensimmäiselle bussipysäkille, mut sitä ennen sun pitää vain kestää. Sorry.

Mahtavaa on myös se, kuinka kukkulan takana siintää valtava valopallo ja sä jo kuvittelet mielessäsi, kuinka sieltä puskee vähintään avaruusalus. Okei, useissa tapauksissa se on rekka, joka yleensä muistaa vaihtaa lyhyille valoille. Mutta sitten siellä on välillä niitä sankareita omalla pakullaan, jotka ovat tuunanneet autonsa Suomen pimeyteen ja neljän lisävaloparin lisäksi siltä jormapekalta löytyy myös halogeenit katolta. Lyhyet vaihdetaan, mutta sun näkökyky palautuu vasta Hollolassa.

Okei, mäkin unohdun välillä laulamaan Robinin kanssa kertosäettä ja uhmaan sun näkökykyä mun Subaruni kirkkaakin kirkkaammilla pitkillä valoilla. Anteeksi siitä. Mut oisko ihan kamalaa väläyttää niitä sun valoja sieltä hieman kauempaa, niin säästettäisiin kumpaakin silmäparia? Ehei. Nöyp. No can do. Sä odotat, että pääset kohdalle ja räväytät omat pitkät päälle juuri kohdalla, jonka jälkeen hykerrellään vaimokkeelle tai miehekkeelle, että kjeh kjeh siitäs sai.

Ehkä olen puolueellinen tän mun Australia rakkauden kanssa, mutta siellä se homma oikeasti toimii. Siellä niitä autoja vasta riittääkin, mutta jengi tajuaa sen, että jos ei oteta toisia huomioon niin ei se homma toimi. Siellä vilkkua näyttämällä autot sun vierestä katoavat kuin pieru Saharaan. Suomessa vilautat vilkkua liittyäksesi motarille ja yhtäkkiä sun vieressä on kolme maasturia, jätkä mönkijällä ja kolme mopoautoa. Okei, idiootteja on Australiassakin mutta saitte mun pointin.

Älkää olko idiootteja. Otetaan kanssa-autoilijoita huomioon vaikka välillä ketuttaa. Se kiire ei ole sen arvoista, että jossain vaiheessa matkaa joku joutuu sun takia miettimään, että toivottavasti paikalle sattuu joku, joka osaa elvyttää kun mä kellun katollani tuolla ojassa.

Jos nyt Vantaa-Jyväskylä välillä osutte tuhottomaan autoletkaan ja mietitte, että siellä sitä on varmaan taas nainen ratissa, niin jep, se olen todennäköisesti minä. Saa morjestaa ohittaessa. Moikku.

Turvallisia kilometrejä toverit 💕💕💕

Tieto lisää tuskaa

Taisin keskiviikkona innostuksissani kehua, kuinka kiva on palata koulun penkille niin levänneenä ja motivoituneena. No ei nyt ihan mennyt niin kuin ajattelin. Vaikka opiskeltavat asiat ovat ihan yhtä mielenkiintoisia kuin viime viikollakin, on nää kaksi päivää kuluneet ihan tajuttoman hitaasti. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun koette olleenne duunissa ainakin kaksi tuntia ja kelloa tsekatessanne tajuatte, että tulitte töihin viisi minuuttia sitten. Nää joulun välipäivät ennen uutta vuotta ovat muutenkin vähän sellaisia, että jengi on ensinnäkin ihan sekaisin päivistä, harva tietää enää nimeään tai sitä, mitä tässä pitäisi olla tekemässä. So much fun.

Musta ehtii varmaan tulla tavattoan virkaintoa puhkuva täti-ihminen ennen kuin olen lentänyt minuuttiakaan, mutta mä olen oikeasti saanut muutamia ihan silmiä avaavia ahaa -elämyksiä tän kolmen viikon aikana lentoemon työstä. Mä olen saanut ihania kommentteja ja tsemiviestejä koskien valitsemaani alaa kohtaan, mutta sitten on myös niitä, jotka toivottelevat rattoisaa tulevaisuutta lentävänä tarjoilijana. Niiden ahaa -elämysten kautta aion nyt torpata totaalisesti kaikki tulevat viisastelut siitä, että eikö sun olisi kannattanut vain hakea tuopin kaatajaksi lähimpään raflaan niin olisit saanut enemmän palkkaakin. Ähäkutti.

No ei vaan, mutta mä olen aina jollain tasolla tiedostanut sen, että lentoemännän duuni on varmasti rankempaa, kuin vain kahvin kaatelu ja sen jälkeen nahan ruskettaminen Dubain auringon alla. Mutta mäkään en ikinä tajunnut sitä, kuinka pieni osa se kahvin kaataminen oikeasti on sun jokapäiväistä duunia. Nyt tiedän, sillä mä en ole elämässäni ikinä opiskellut näin paljon ja näin intensiivisesti, vaikka olen siis suorittanut kolmivuotisen ammattikorkeakoulututkinnon. Eikä me todellakaan olla opiskeltu sitä kahvin kaatamista. Believe me or not. Eli nostan hattua ja vaan toivon, että meikänainen kestää duunissa pidempään kuin viikon. Fingers crossed.

Mä olen myös huomannut, että tällä alalla tieto oikeasti lisää tuskaa. Henkilökohtaisesti olen valinnut lentolippuja rahapussillani ja pistellyt menemään jos jonkinlaisella siivellisellä purkilla. Yleensä vielä ihan onnellisena ja 6/5 tapauksissa vielä kuola poskella päiväunia vedellen. Voin sanoa, että kun sut on tutustettu jos jonkinlaisiin skenaarioihin ja riskeihin, lentoturmatutkinnan jaksot näkee ihan uudessa valossa ja ne kuolaiset päiväunet on kauas taakse jäänyttä elämää. Lentoyhtiöiden ranking -listat kiinnostavat myös yhtä paljon, kuin sen lottokupongin tarkastaminen launtai-iltana. Just saying. Takaraivossa myös koputtelee ajatus siitä, että menneitä sattumuksia silmällä pitäen voidaan olla aika varmoja siitä, että meitsin lennoilla tullaan niin synnyttämään kuin sammuttamaan sitä  liekehtivää kanaa uunissa ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta ihan vakavasti. Mulla on myös kasvanut luottamus nykyisiin lentohärveleihin enkä jatkossakaan aio nousta koneeseen oman henkiriepuni puolesta peläten. Nykyään siihen matkustajan rooliin vaan liittyy muutakin tietämystä kuin aiemmin ja asioita osaa katsoa tavallaan sieltä toiselta puolelta. Ja nyt niille tyypeille, joiden sykkeen sain nousemaan mun pelotteluillani, on ihan yleisesti tiedossa sellainen pieni fun fact, että joka kerta, kun sä hyppäät oman autosi rattiin sä olet suuremmassa vaarassa, kuin sä olet lentokoneella matkustaessasi.

Tästä virkaintoisesta täteilystä vielä sen verran, että mulla tuskin tulee olemaan lainkaan sosiaalista elämää vielä seuraavaan kuukauteen ja käytännössä elän ja hengitän tätä aihetta, joten yrittäkää jaksaa messissä. Please, forgive me. Mut huomenna tosiaan perjantai ja mulla on taas suuntana Keski-Suomi, jossa toivotellaan vuosi 2018 alkavaksi. Wow.

Ihanaa loppuviikkoa 💋💋💋

Oh deer

Joulu tuli ja joulu meni. Mun joululoma meni leppoisasti ja neljän päivän tekemättömyys tuli enemmän kuin tarpeeseen kahden ihan super intensiivisen koulutusviikon jälkeen. Mä tosiaan vietin kahdeksan tai yhdeksän tuntia ensin koulussa, jonka jälkeen tehtäviin ja tentteihin lukemiseen kului helposti toiset neljä tai viisi tuntia. Ei kauheasti tarvinnut päivien jälkeen miettiä, että mitä tekisi seuraavaksi. Väsymyksestä kieli myös se, että viikon lopussa unohdin ensin maksaa ostokseni ja kun kassaneiti kutsui mut ystävällisesti takaisin, yritin maksaa ajokortillani. Oh dear. Tietysti energiansa on vaatinut myös totuttelu uuteen asuntoon ja yksin asumiseen, joten en valita, kun viimeiset neljä päivää ovat kuluneet joko kinkku suupielessä tai kuola poskella päiväunien parissa.

Hyvin syöneenä ja levänneenä on ihan kiva huomenna palata takaisin koulun penkille vaikka mä näinkin jo viime yönä painajaista läpäisemättömistä tenteistä ja siitä, ettei Finnair ikinä aloittanut lentoja Australiaan. Mutta mä jaksan kyllä painajaiset ja tuhottomat intensiiviset päivät, koska oon vihdoin löytänyt niin mun oman jutun kun vain voi olla. Opiskelu maistuu ihan erilailla kuin ammattikorkeakoulussa, jossa tunnit menivät puhelinta selaillessa ja kaverien kanssa nauramisessa. Nykyään tunnit vain vilisevät ohitse, kun tietoa oikeasti vain ahmii ja muistiinpanoja tulee kirjoiteltua viikossa yhden vihkon verran. Nautin.

Ennen joulua mä sain myös todistuksen siitä, että olen ihan virallisesti flight attendant ja pystyn halutessani toimimaan kaikilla eurooppalaisilla lentoyhtiöillä. Kyseinen attestation taskussa oli ihan jees lähteä lomalle. Motivaatiota opiskeluun tuo myös se, että sain viime perjantaina tietää ensimmäisten lentojeni kohteet ja vajaan kuukauden päästä kutsuu Zurich, Pariisi ja Milano. Ja ennen kuin kukaan tulee huutelemaan, että ethän sä siellä nyt ehdi mitään tehdä niin en ehdikään. Käännöt ovat kaikissa 50minuuttia mutta mä olen onnellinen, jos näen edes vilauksen Eiffel-tornista pimenevässä illassa.

Näin joulun aikana tulee erityisesti pysähdyttyä siihen, kuinka tärkeää on, että sulla on välittäviä ihmisiä ympärillä. Mulla ei olisi ollut resursseja eikä kauheasti voimiakaan muuttaa ihan uudelle paikkakunnalle ja aloittaa koulu, jos mulla ei olisi ollut kannustusjoukkoja tukemassa, tsemppaamassa ja auttamassa. Vaikka sillä omalla asenteella ja taistelutahdolla voi saavuttaa paljon, älkää ikinä kuvitelko, että teidän tulisi pärjätä yksin. Antakaa teille läheisten tyyppien auttaa, koska elämässä ei voi koskaan olla liikaa ihmisiä.

Ulkona näyttää ihan talven ihmemaalta, mulla on lahjaksi saatu pehmolelu vieressä ja glögimuki kädessä. Tänään vietetään vielä hidas ja rento päivä, ennen kuin Vantaa kutsuu.

Nauttikaa 💕💕💕

Back in business

Siis apuva! Viimeisestä postauksesta vierähti hieman enemmän aikaa, kuin mä olin omalle hengähdystauolleni alunperin suunnitellut. Mut kukapa näitä laskee. Otin siis ihan tietoisesti taukoa kirjoittamisesta, koska a. olin henkisesti niin mielenkiinnottomassa ja väsyneessä tilanteessa b. musta tuntui, ettei mun elämä ole enää Suomeen paluun jälkeen niin mielenkiintoista, että sitä kannattaisi jakaa ja c. sain kehiteltyä rimakauhun kirjoittamista kohtaan, koska lukijamäärät alkoivat olemaan nelinumeroisia.

Ramppikuume johtui ehkä enemmän siitä, että kadotin sen oman juttuni kirjoittamisessa. Lähdin tavallaan kirjoittamaan omastakin mielestäni  hieman vängällä väännettyjä tekstejä, joiden ajattelin uppoavan lukijoihin. Lopulta mua ei enää inspannut kirjoittaa mistään. Alunperin mä aloin kirjoittamaan blogia siksi, että antaisin tyypeille rehellistä settiä omasta elämästäni, ongelmistani ja niistä ihanista jutuista. Ja niissä asioissa mä haluan pysyä jatkossakin, oli mulla sitten viisi, 500 tai 5000 lukijaa.

Mutta en selittele enempää kirjoittamattomuuttani, koska pääasiahan on, että tässä sitä taas ollaan. Missä tässä sitten on, niin viimeisen kahden viikon aikana elämä on ottanut ison täyskäännöksen ja nyt on ensimmäinen päivä kahteen viikkoon, kun ehtii edes, hieman prosessoimaan tapahtunutta.

Mä siis hain Finnairille lentoemännän sitten about parisen kuukautta sitten, jonka jälkeen on tullut suoritettua ennakkotehtäviä, online haastatteluita ja terveyskyselyitä. Parisen viikkoa sitten osallistuin Helsingissä järjestettyyn arviointi päivään, joka sisälsi  haastatteluita yksin ja ryhmässä sekä joitakin simulaatio harjoituksia. Kaksi päivää myöhemmin mulle soitettiin, että haluaisinko osallistua cabin crew koulutukseen joulukuun alussa.

Voin kertoa, että ensin en meinannut saada sanaa suustani ja asian prosessoimiseen kului hieman enemmän aikaa kuin olisi ehkä ollut tarpeellista. Voitte kuitenkin arvata, että vastaus oli enemmän kuin varmasti kyllä. Puhelun jälkeen itketti, nauratti, helpotti, jännitti ja mieli kävi lävitse vielä kasan erilaisia tunteita. Kädet täristen infosin sukua siitä, että ikuisuudelta tuntunut työttömyys kuukausi oli tulossa päätökseen ja elämällä olisi ainakin näin aluksi jonkinlainen suunta.

Kädet täristen aloin selailemaan asuntoja. Kaksi päivää myöhemmin juoksin hikihatussa laboratorio kokeissa, sydänfilmissä, kuulotutkimuksissa ja työhöntulotarkastuksissa. Puolitoista viikkoa myöhemmin Kankaankadun asunto näytti orvolta ja kuorma-auton kontti täyttäkin täydemmältä. Jyväskylä jäi taakse kolmen mahtavan vuoden jälkeen, joiden aikana tapasin lukemattoman määrän ihmisiä ja sain kauheasti ihania kokemuksia joita muistella. Ajomatkan joko torkuin kuola poskella tai vollotin silmiä päästäni. Ei ollut Carrien kaltainen sex and the city -muutto korkokengät jalassa ja hiukset kiharalla.

Oh well. Muutto kuin muutto ja vanhat huonekalut mahtuivat juuri eikä melkein uuteen 28 ja puolen neliön yksiööni. Jääkaappi ei toiminut, mutta onneksi ranskalaisella parvekkeella on noin 10cm tilaa oven ja aidan välissä niin pysyy maitopurkit kylmänä.

Seuraavana päivänä kävin vielä viimeisessä lääkärintarkastuksessa, jäin odottelemaan tuomiota, pakkasin laukut ja hyppäsin koneeseen kohti Lontoota. Vietin ihanan pidennetyn viikonlopun jouluvalojen ja ihmispaljouden keskellä mulled wineä siemaillen. Ja niin kuin aina, pala sydäntä on nyt sielläkin suunnalla.

Sunnuntaina palasin sateiseen Suomeen ja siinä taksin penkillä istuessani tajusin, että hirvitön kiire oli ohi ja seuraavana päivänä alkaisi uudet jutut Finnair Flight Academyllä. Samalla tajusin, että kommuunielo veljen kanssa oli ohi ja oven takana odottaisi tyhjä asunto ja vanhempienkaan luokse ei ihan joka viikko lähdettäisi. Ei varmaan yllätä, kun kerron, että aikuismaisesti tihrustin itkua taksin etupenkillä. Onneksi kuskilla, Jarilla, oli nenäliinoja niin ei tarvinnut hihoihin niistää.

Sunnuntai-ilta meni yömyöhille ennakkotehtävien parissa ja Nukku-Mattikin skippasi minut listaltaan, joten voitte kuvitella kuinka freesinä kaikesta matkustamisesta, itkemisestä ja unettomasta yöstä olin kun kello hälytti kuudelta maanantai aamuna. Jep, voin sanoa, että vaikka on tullut selvittyä jos minkälaisesta tilanteesta niin silti jännitti aivan älyttömästi.

Ekasta päivästä kuitenkin selvittiin, nyt on takana viikko erittäin intensiivistä opiskelua ja seitsemän edessä. Yksin eläminen on vieläkin hakusessa, yksinäisyys hieman vaivaa eikä aikaa sosiaaliselle elämälle oikeastaan ole lainkaan. Lauantain olen viettänyt 200 sivuista Cabin Operation Safetya lukiessa ja katsellut aamuhämärän pimenemistä illaksi. Nyt glögit naamaan ja joululahjaostoksille.

Ihana olla back ja toivottavasti tekin olette vielä matkassa mukana. Ihanaa jouluista lauantai-iltaa xxx

Painokin voi olla vain numero

Tiiättekö sen fiiliksen, kun ootte hyvän treeniviikon jälkeen ajatelleet, että ai että kun tuntuu hyvältä, kevyeltä ja kaikin puolin upealta, koska ette ensinnäkään koskeneet viikon aikana pizzaan kertaakaan ettekä myöskään skipanneet niitä itse treenikertoja. Mulla on näitä upeusfiiliksiä usein, kunnes sitten yhtenä päivänä isket sen ruhosi siihen vaa'alle ja jäät monttu auki tuijottamaan sitä lukemaa, joka kuvaa kaikkea muuta kuin sitä sun upean kevyttä fiilistä. Yup, been there and done that.

Mä olen koko elämäni ollut eskarista lähtien luokkakamuja päätä pidempi ja siitä johtuen olen tuntenut itseni isoksi muihin verrattuna. Ja totta kai niitä terveystarkastuksen tuloksia vertaillessa olen ollut myös painavampi, kuin päätä lyhyemmät ystäväni. Nuorena sitä on myös epävarma ja sukulaisten kyselyt siitä, että "mitä sulle oikein syötetään kun oot noin iso" tai että "perunakellarissako oot ollut, kun oot noin isoksi kasvanut" eivät ole ainakaan pönkittäneet sitä rakentuvaa minäkuvaa tai itsetuntoa. Tässä kohtaa ihan selvyydeksi, että en tiedä onko tää perunakellarissa kasvaminen sarjassamme "vain savolaisjutut", mutta ihan vaan tiedoksi, että pimeässä pottukellarissa seinää vasten ne perunat yleensä kasvavat parhaiten. Tai ainakin näin itse olen ymmärtänyt. Muuten en osaa sanoa, miks jengi on olettanut mun viettäneen lapsuuteni perunoiden seassa. Anyway.

Mut on kouluaikana laitettu kerran myös tutkimuksiin, koska olin terveydenhoitajan mielestä liian pitkä. Mietittiin ihan tosissaan, että aletaanko mun pituuskasvuani hillitsemään, ettei nyt lähde homma ihan käsistä. Mulle on myös terveydenhoitajan toimesta todettu, että painoindeksin mukaan olen hieman ylipainoinen, että viitisen kiloa on ihan tervettä pudottaa. Olin tuohon aikaan ylä-asteella ja olen aina ollut suhteellisen hoikka, mutta kerran sulle annetaan mustaa valkoisella siitä, että kiloja on liikaa niin siinähän sitä ollaan. Muistan polkeneeni pyörällä pururadalle vesisateessakin, jotta voisin juosta kilometrin pituisen lenkin ainakin viisi kertaa vaikka olen aina inhonnut juoksemista. Kotona tein vähintään sata vatsalihasliikettä illassa, poljin kellarihuoneessa Crosstraining -laitetta näytön kalorinkulutusta visusti tuijottaen ja oli kyse sitten aamupalasta tai illallisesta, lautaselta löytyi banaanista, kananmunista ja kaurahiutaleista tehty lätty rasvattomalla jukurtilla. Ai että.

Aikuisiällä mä ymmärsin, että sen vaa'an lukeman tuijottaminen ei auta mitään. Se, että olenko mä laihtunut puoli kiloa tai lihonut 300 grammaa, ei kumpikaan vaikuta mun olooni positiivisesti. Laihduttu määrä ei ole ikinä riittävästi ja lihominen nyt tuskin ikinä motivoi ketään. Aloittaessani opiskelut ja muuttaessani omilleni, mä tietoisesti jätin vaa'an mun ostettavien tavaroiden listasta pois. Kouluun tullessa opiskelijoille suoritettavassa terveystarkastuksessa mä sitten kuitenkin ajattelin, että ehkä nyt on turvallista taas vilkaista, olla vähän kartalla siitä The Lukemasta. Yeah right. Siitä alkoi sitten taas kuntoilun kierre, aamulenkkejä vedettiin vesilasin ja ananaspurkin voimin, nälkä oli läsnä ihan jatkuvasti ja ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se, mitä voin syödä seuraavaksi ja monelta. Kyllähän sitä alkoi peiliselfieissä näyttämään hoikemmalta, mutta ei mulla mitenkään hyvä olo ollut, kun päänsärky oli arkipäivää, väsymys iski vaikkei mitään olisi koko päivänä tehnytkään ja kroppa oli jäässä päästä varpaisiin. 

Tänä päivänä mulla ei vieläkään ole vaakaa, myöhemmissä terveystarkastuksissa suljin sille pirulaiselle astuessani silmäni ja käänsin katseeni kohti kattoa. Mulla meni vuosia, ettei mulla ollut lainkaan hajua siitä, kuinka paljon mä oikeasti painoin. Ja se oli ihan älyttömän hyvä juttu! Kun sun liikkumisen taustalla ei ollut pakottavaa tarvetta laihtua, mä löysin ilon ja terveen intohimon siihen omaan tekemiseen. Mä löysin ratsastuksesta sellaisen harrastuksen, josta oikeasti nautin, koiran kanssa lenkkeillessä pystyin nauttimaan ulkoilusta ja olo oli kotiin palatessa kaiken puolin virkeä, kun ei tarvinnut juosta kieli vyön alla mahdollisimman isolla sykkeellä. Jossain vaiheessa mä aloitin myös sen kauan inhotun juoksemisen. Pieniä matkoja kerrallaan, sellaisella vauhdilla, että henki kulki ja pikkuhiljaa sitä jaksoi kerta kerralta pidemmälle. Liikkuminen ei ollut enää välttämätön pakko, vaan sitä kautta tunsi jaksavansa paremmin, stressaavista asioista sai hetken taukoa ja peilikuvakin näytti paremmalta jo ainoastaan sen takia, että fiilis oli moninkertaisesti parempi kuin vaa'an lukua tuijotellessa. 

Usein se lukema ei myöskään kerro yhtään mitään, yhtään mistään. Siihen, mitä sä näät peilistä, vaikuttaa enemmän se, miltä susta tuntuu ja kuinka sä ajattelet itsestäsi, kuin se lukema vaa'assa. Jos susta tuntuu kertakaikkisen hyvältä ja ne uudet shortsit saavat sun takamuksen näyttämään ihan saakelin upealta, et sä tarvitse varmistusta sille ololle vaa'alta. Kiloja tulee ja kiloja menee, mutta se, että itsellä on hyvä ja itsevarma olo, hymy naamalla ja suklaamuffinssi kädessä silloin kun siltä tuntuu, merkitsee hitokseen enemmän. Rakkaudesta puhuttaessa sitä usein sanotaankin, että ikä on vaan numeroita, joten yritetään rakastaa omaa kroppaa ja itseämme niin, että se vaa'an lukemakin on loppupeleissä vaan numeroita. 

Ihanaa maanantaita 💋💋💋

Viisaus ei välttämättä aina korreloi iän kanssa

Niin se vain on, että elämä kulkee vähän sellaista vuoristorataa, mitä tulee fiiliksiin ja ylipäänsä siihen, kuinka sen oman tilanteensa kokee. Viime kerralla kerroin siitä, kuinka motivaatio asiaan kuin asiaan on ollut vähän hukassa ja oma sänky on ollut pakopaikka maailmalta. Tällä viikolla mulla kuitenkin oli ihan super ihania hetkiä!

Tietysti ajatusten taka-alalla on koko ajan se pieni tyyppi, joka kolkuttelee ja muistuttelee, että hei, mitä sä nyt vaan vedät lonkkaa ja teet kaikkea mukavaa, kun sun pitäisi olla rustaamassa työhakemuksia. Allekirjoitan tuon fiiliksen myös opiskeluajoilta, kun sulla oli opinnäytetyö kirjoituksen alla ja ottaessasi vähän aikaa itsellesi, tunsit huonoa omaatuntoa siitä, ettet viettänyt kaikkea mahdollista liikenevää aika kirjoittaen. Se on vaan fakta, että jossain vaiheessa on hyvä laittaa hommat seis, hengittää ja oikeasti nauttia siitä mitä sulla on. Velvollisuudet, vallitsevat tilanteet ja työt eivät katoa minnekään.

Viime viikonloppuna otin sitten asiakseni laittaa työhakemusten kirjoittelun paussille, pakkasin tavarat reppuun ja suuntasin kohti Vaasaa. On tietty ikävää, että omat ystävät ovat tällä hetkellä levittäytyneet ympäri Suomea ja maailmaa, mutta toisaalta se merkitsee vain sitä, että pääsee itse reissailemaan enemmän ja vielä ihan hyvällä syylläkin. Mahtii. Plus kyllähän se mieliala nousee ihan heittämällä, kun isket autossa sun lempparimusat pauhaamaan ja annat risteyksissä viereisille autoilijoille jotain ihmettelemistä, kun sun Idols -esityksestä ei puutu korkeita sointuja eikä ainakaan asennetta. Sori vaan kanssa-autoilijat.

Koko matka sujui pienessä tihkusateessa ja harmaudessa, mutta ai että kannatti lähteä! Vaasassa odotti auringonpaiste, rakas ystävä ja valmis ruokapöytä. Ei enää paljon painanut neljän tunnin ajomatka. Käytiin reippailemassa luontopolulla merimaisemissa, hörpittiin lämmintä mehua varvikossa, fancyt illalliskokkailut vaihtui pizzaan ja skumppaan, mutta oikeastaan se olikin ehkä enemmän meijän tyylistä. Mä sain myös vähän etukäteen synttärikakkua ihan kynttilän kera! Pakko olla vaan onnellinen näistä mun elämäni ihmisistä. Pelkkää rakkautta. Tosin ei saatu meidän tarkkaan harkittua kynttilänpuhallus hetkeä Instagramiin, koska intopinkeänä puhkuin vähän liian aikaisin. Oops. Käytiin myös tsekkaamassa Vaasan yöelämää, seuraavana aamuna herättiin ilman herätyskelloa, syötiin aamupalaa pitkän kaavan mukaan ja olihan se muutamat kaupat käytävä kiertämässä. Koska rahaa on. Not.

Mut parasta reissussa oli se, että pääsin tapaamaan yhden mun parhaan ystäväni miehekkeen. Poikaystävän. Mieskokelaan, miten tän nyt haluaa ilmaista - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Eheh. Mut se on vaan parasta, kun tapaa sulle tärkeän ihmisen toisen puolikkaan ja näkee, että ai että, tähän sitä ollaan tähdätty kaikki ne kerrat, kun ollaan analysoitu miesten viestejä ja toimintaa, vuodatettu itkuja jäätelöpurkin ääressä ja todettu, että ehkä se nunnaluostari ois vaan se meidän paikka. Tietty sitä aina jänskättää myös sitä, että tykkääkö se tyyppi sitten susta vai saadaanko ne yhteiset illanistujaiset haudata, koska "se sun kaveri on oikeesti ihan sekasin". Mulle jäi tosi hyvät fiilikset, mutta we'll see.

Torstaina oli myös se päivä vuodesta, kun vuosia kertyy lisää ja sitä tuijottaa itseään peilistä ja miettii, että alkavatko ne vuodet jo näkyä vai ollaanko vielä safe zonella. Uusia ryppyjä en löytänyt, hiukset ovat vaaleammat, hymy yhtä leveä kuin aiemmin ja vanhat farkut mahtuivat yhä jalkaan, joten oon ihan tyytyväinen. Syntymäpäivän lähestyessä mä en yleensä ole kauheaa synttärityyppiä vaan lähinnä ahdistun ajatuksesta, että nyt täytyykin jatkossa muistaa sanoa 23 sen 22 sijasta. Hyi. Mutta keskiviikon vaihtuessa torstaiksi mustakin kuoriutui synttärityyppi, joka päätti, että tää päivä on niin mun enkä aio ressata sitten mistään. Ja se toimi älyttömän hyvin! Mulle tehtiin aamupalaa, mun pisin urheilusuoritus oli Alkoon ja viinipullon kanssa takaisin, luukutin mun lempparimusaa ja kasvatin vesilaskua puolentunnin kuumaakin kuumemmalla suihkulla, kiharsin hiukset ja iskin mulle epänormaaliin tapaan jopa hieman punaa huuliin. Nyt on hommat ollut aika isollaan.

Illalla kokoonnuttiin ystävien kanssa dinnerille ja tilasin jopa kuulkaa ihan jälkkäriäkin, koska pikkuveli lupautui ritarillisesti maksamaan laskun. Bless. Ilta oli täynnä uusia ja vanhoja tyyppejä, biljardin peluuta ja tequilaa, joka on aina huono valinta. Aina. Mä myös tanssin korokkeella tangon kera, kiitos ja anteeksi kaikille, jotka olivat tätä todistamassa, laulatin vasta tapaamaani tyyppiä käytävällä ja lupasin lähteä manageriksi, kun hän osallistuu Idolsiin sekä päätin illan perinteisesti pizzalaatikon kanssa. Mitään en kadu, mutta perjantaina särki sitä kuuluisaa hiusrajaa ja muistin, miksen harrasta tällaisia reissuja turhan usein. Tänä aamuna elämää arvosti myös ihan uudella tavalla. Nyt mä suuntaan viikonlopuksi äidin ruokapöytään ja jatkan mun työhakuja ihan uudella innolla.

Muistakaa ottaa aikaa ihan vaan itellenne ja tehkää just niitä juttuja, joista saatte voimaa ja iloa arkeen 💋💋💋

Kateudesta ja katkeruudesta

Mulla on viimeaikoina ollut ihan älytön jumi kirjoittamisen suhteen. Oon aloittanut melkein joka päivä uuden tekstin, mutta vallitsevasta tilanteesta johtuen tuloksena on ollut harmaasävytteistä itkuvalitusta siitä, kuinka elämä suoraan sanottuna kyrpii tällä hetkellä. Oon selaillut pinnalla olevia juttuja, lukenut Pinterestin quoteja elämästä ja viime viikolla inspiraatiota etsiessäni aloitin lukemaan Emma Seppälän "Elä onnellisemmin" -kirjaa. Kaikesta huolimatta inspiraatio pysyi poissa. Kerta toisensa jälkeen kadotin sen pienen positiivisen punaisen langan, päädyin naputtamaan näppäimistöä kiihdyksissäni ja vuodatin tekstipohjaan ajatusoksennuksen siitä, kuinka työttömyys on pyllystä ja kuinka aurinko ei tänäänkään paista siihen risukasaan, jota myös omaksi elämäkseni kutsun.

Viime viikkoina olen ryöminyt siellä itsesäälin ja -kritiikin, ahdistuksen, väsymyksen, stressin sekä muutaman muun negatiivissävytteisen ainesosan liejussa. Motivaationi kaikkea kohtaan on ollut aikalailla nollassa ja viimeistellessäni 87. työhakemukseni tirautin pienet itkut, koska en voinut vastustaa ajatusta siitä, että tästäkään paikasta tuskin kuuluu muuta kuin kiitokset osoittamastani mielenkiinnosta ja tsempit tuleviin hakuihin. Muutamana päivänä olen noussut sängystä iltapäivän puolella vain todetakseni, etten jaksa muuta kuin palata takaisin peiton alle Netflixin pariin. Olen siirtänyt Snapchatin ja Instagramin puhelimeni kauimmaiselle näytölle, koska ahdistus ja katkeruus nostavat päätään aina, kun selailen ystävieni stooreja Australiasta tai muualta maailmalta. Ystävieni aloittaessa uusissa työpaikoissa ensimmäinen ajatukseni on, että miten kaikilla muilla menee paremmin kuin minulla. Minkäs teet, kun oot kypsä aikuinen.

Noiden ajatusten tunnistaminen ja kirjoittaminen tähän tuntuu nololta sekä naurettavalta, koska niillä fiiliksillä olen ihan itse sulkenut sen auringonvalon elämästäni. Se, että jollain menee hyvin, ei ole millään tavalla pois keneltäkään muulta. Se, että osaa olla onnellinen toisen puolesta, ei vähennä millään lailla mun omaa onnellisuuttani. Päinvastoin. Katkeruuden ja kateuden tunteita on kaikilla, mutta niitä on opittava käsittelemään ja ennenkaikkea on hyvä ymmärtää, mistä ne tunteet milloinkin kumpuavat.

Mä olen huomannut, niin omassa elämässäni kuin elämässä yleensäkin, että kun ollaan tyytymättömiä siihen omaan vallitsevaan tilanteeseen, on helppoa liukua sinne katkeruuden ja kateuden pariin. Silloin, kun ei olla tyytyväisiä omaan elämään vertaillaan itseä muihin ja yleensä se vertailun kohde on se tyyppi, jolla menee omasta mielestä paremmin tai se, joka on lähempänä sitä elämäntilannetta, jossa itse haluaisi olla. Ja se on ihan normaalia. Mutta totuus on se, että sillä vertailulla kaivaa omaa kuoppaansa vain syvemmäksi eikä ainakaan helpota omaa pahaa oloaan. Tavallisesti se katkeruus kasvaa ja kohta se työttömyydestä alkanut lumipallo kierii Instagramin fitnesstähtien feedissä ja työttömän lisäksi sitä huomaa olevansa myös lihava. Ai että.

Joskus sitä ajautuu möyrimään niissä huonoissa fiiliksissä, kuin koiranpentu lumihangessa, mutta jossain vaiheessa liika on liikaa. Asiat harvoin parantuvat, muuttuvat tai ylipäätään tapahtuvat murehtimalla, valittamalla tai edes odottamalla. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta sillä, miten asioista ajattelee ja kuinka suhtautuu kuhunkin tilanteeseen, on aika iso merkitys. Kun osaa tunnistaa ja myöntää itselleen sen, että on kateellinen, sulla on yleensä myös vastaus siihen mitä sun tulee asialle tehdä. Jos sä olet esimerkiksi kateellinen jonkun etelän lomasta, varaa lentoliput tai ala säästämään omaa reissua varten. Vapaamatkustus ei tee onnelliseksi, vaan elämästä pitää tehdä sellainen, jossa on hyvä olla.

Ihanaa perjantaita ja muistakaa, että kyllä se valo tulvii risukasaankin, kun vain muistaa vetää ne sälekaihtimet pois tieltä 💋💋💋

Muutoksista ei tarvitse aina tykätä

Vitsi mä niin haaveilin, että mulla olis jotain jännää ja uutta kerrottavaa tällä viikolla, mutta kerran sitä Roomaakaan ei rakennettu päivässä, niin vissiin mun ammatillisen elämänkin rakentuminen ottaa aikansa. Fine. Mutta ei tää viikko ihan peukaloita pyöritellessä mennyt vaan kävin muun muassa Helsingissä ihan oikeassa työhaastattelussa ja haaveilemassa vähän siitä, millaista olisi aloittaa ihan puhtaalta pöydältä uudessa kaupungissa. Oishan se aika jännää, mutta samaan aikaan myös pelottavaa.

Mun pitää eräässä videohaastattelussa vastata kysymykseen siitä, kuinka hyvä mä olen sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Äsken kirjoittelin vähän raakaversiota siitä, mitä mä oikeastaan aion sanoa ja mun unelma minäni olisi halunnut kirjoittaa jotain sellaista, kuinka mä suorastaan hengitän muutoksen tuulia, miten mä tunnen olevani elossa vain, kun en tiedä mitä päivä tuo tullessaan ja kuinka mun kuvani on sanakirjassa siinä kohdalla, kun puhutaan mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta. Joopa. Siinä kirjoittaessani mä kuitenkin tajusin, että mä en aina nauti muutoksista. Musta on ihan kivaa, että se mun sunnuntaisin ostamani jätskipurkki löytyy samalta paikalta tai että mulla aamulla herätessäni on vähän käryä siitä, mitä tänään tehdään. Mä nautin siitä, että mulla on tietynlaisia rutiineja, vaikka samaan aikaan mä olen valmis hyppäämään rinkka selässä lentokoneeseen milloin vain.

Mutta rinkkakaan ei vie pois sitä faktaa, että aina sieltä omalta mukavuusalueelta poistuminen ei ole yhtä seikkailua eikä aina edes millään tasolla kivaa tai palkitsevaa. Sun ei aina tarvitse nauttia muutoksesta, koska välillä se uuteen elämänvaiheeseen tai uuteen juttuun hyppääminen on kaikkea muuta, kuin Sex and the City -leffat antavat ymmärtää. Välillä se muutoksen tuuli lykkii sut keskelle hemmetinmoista stressi- ja ahdistusviidakkoa eikä tosiaankaan minnekään Meksikon auringon alle mohitoja siemailemaan. Ja se on ihan okei. On ihan jees olla nauttimatta ja rakastamatta muutoksia, kunhan sulla vain on kyky selvitä niistä, koska uusi tilanne ei tule olemaan uusi loputtomiin. 

Muutoksissa on se hyvä juttu, että ne mahdollistavat kasvun ihmisenä ja yleensä jälkeenpäin katsottuna sitä tajuaa, että uuden kynnyksellä sitä stressasi ja huolehti aivan turhasta. Tai miten sitä on turhaan esimerkiksi vetänyt kuola poskella huutoitkua sikiöasennossa lattialla. Anyway. Mulla meni hetki myöntää itselleni, että vaikka kuinka haluaisin hengittää niitä muutoksen tuulia ja  hyppelehtiä kohti uutta sekä ihmeellistä ilman huonosti nukuttuja öitä, mä en aina rakasta muutoksia. Mutta mä myös tajusin sen, ettei mulla vielä kertaakaan ole tullut eteen jotain sellaista, mistä mä en selviäisi. Ja se on ihan hyvä asia muistaa.

💋💋💋

Ahdistusta, kasvukipuja ja pieruhuumoria

Multa on kysytty, että miten paluu Suomeen on sujunut ja mitä sulle kuuluu. En ole oikein osannut sanoa juuta enkä jaata, koska kaikki on hyvin, mutta silti vaivaa sellainen levottomuus ja painava tunne rinnassa. Ihan kuin joku olisi parkkeerannut takalistonsa sun rintakehälle ja ottaisi siinä lepiä kaikessa rauhassa. Suoraan sanottuna mua ahdistaa. Mua ahdistaa se, että aamulla herätessä ikkunasta näkyy harmaata, mua ahdistaa se, etten ole hetkeen nähnyt sinistä taivasta, aurinkoa tai sen laskua. Kaipaan ihmisiä ja kaupungin sykettä mun ympärillä. Harmi vaan, että kaikki se mitä mä kaipaan, on maailman toisella puolella.

Työnhausta ja Kelan lomakkeiden täyttämisestä on tullut mulle kokopäiväduuni. On vähän sellainen yksinäinen fiilis, vaikka mulla on kasa ihania ihmisiä mun elämässä ja en todellakaan ole yksin. Se on vaan fakta, että mun ystävillä on omat elämänsä, työnsä ja perheensä. Elämä ei yksinkertaisesti ole enää samanlaista kuin opiskeluaikoina, kun näit kavereita joka päivä koulussa, vedit haalarit porukalla niskaan vähintään neljästi viikossa erilaisia opiskelijamenoja varten, heräsit koko jengin voimin pienestä Puistokadun yksiöstä ja raahauduit talousmatematiikan luennolle. Okei, ehkei mun kisakunto kestäisi siiderin huulille nostamista enää neljänä päivänä viikossa, mutta kaipaan silti sitä fiilistä, kun sä tunsit oikeasti kuuluvasi johonkin. Jyväskylä tuntuu vielä kodilta, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Ehkä tää on sitä aikuiseksi kasvamista.

Mutta ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Mulla on ollut myös aikaa unohtua sohvan uumeniin ja lukea. Matkustaessani luin myös, mutta en niin palavalla intohimolla, kun päivät täyttyivät niin paljosta muusta. Latasin tosiaan kahden viikon ilmaisen kokeilun BookBeat -appista, jossa sulla on valittavana tuhansia kirjoja joko luettavaksi tai kuunneltavaksi. Sillä tasolla olen vielä vähän vanhanaikainen, että nautin ihan konkreettisen kirjan hipelöimisestä ja sivujen kääntelystä, koska ruutuja tulee päivän aikana tuijoteltua ihan tarpeeksi. Mutta onhan se nyt ihan jees, että sulla kulkee kirjasto laukussa joka päivä minne tahansa. Suosittelen.

Eilen sain päätökseen Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja on ihan järjetöntä, miten paljon sä voit samaistua johonkin! Harvoin myöskään olen kirjaa lukiessani nauranut ääneen, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Iso suositus tälle, jos sinkkuus on itselle vähän sellainen surkuhupaisa aihe ja pieruhuumori uppoaa. En tosin allekirjoita ihan kaikkea, mutta välillä oikeasti tuntui siltä, että sä luet kirjaa sun omasta elämästä. Oon ihan samanlainen rakkaushömppä ja ihastun päätä pahkaa, jonka jälkeen otetaan kokovartalokontaktia vaihtelevien realiteettien kanssa, itketään sikiöasennossa, kidutetaan itseä sosiaalisen median tarjoamilla välineillä, haetaan tukea parhaalta ystävältä, hyväksytään, päästään asiasta yli, päätetään, ettei miehiä hetkeen ja aloitetaan sama ympyrä uudestaan. Eipähän käy ainakaan tylsäksi ja jos yhtään nauttii sellaisesta varmuuden tunteesta, niin yleensä aina tietää mitä seuraavaksi on tulossa, kun kaava on vakio.

Tänään mä kuitenkin heräsin ihan omasta sängystä mun pilalle halitun nallekarhun vierestä, aloitin mun aamun kello seitsemän kustannuslaskelmalla, viesteillä ystävän kanssa, mustikkatuorepuurolla ja kookoskahvilla. Kohta mä isken itseni tuonne harmauteen mun keltainen sadetakki päällä, yritän saada jotain uutta irti päivän koulutunneista ja kirjalistalla on vuorossa Sophia Amoruson #Girlboss. Illalla mä puolestaan teen jotain, mitä en oo tehnyt melkein vuoteen. Nimittäin raahaan ruhoni reisi-pakara-vatsa treeniin ja todennäköisesti kohti hitaan kivuliasta kuolemaa.

💋💋💋

Reittä pitkin huipulle

Siis tiedättekö sen fiiliksen, kun ootte ihan täpinöissänne aloittamassa työnhakua ja ootte niin maan valmiita pommittamaan ihan supereita hakemuksia? En minäkään. Tänään mä kuitenkin heräsin luurin kalenterimuistutukseen siitä, että pitäisi hioa CV priimaan kuntoon niin englanniksi kuin suomeksikin. Ai että. Kivaa perjantaita. Alun kankeuden jälkeen mä oikeastaan ihan innostuin räpeltämään ja tuunaamaan mun resumeeta just mun näköiseksi ja oon ihan älyttömän tyytyväinen lopputulemaan, vaikka prosessi vaatikin parit itkupotkut ja turhautuneet Tarzan -huudot, brutaalit uhkailut nettiyhteydelle ja tuhottomasti liikaa aikaa. Ihan vinkki vitosena, että Canva.comilta löytyy ilmaisia ja helposti muokattavia pohjia, jos haluaa vähän uutta potkua työnhakuun Wordin lisäksi. 

Oon selaillut ja lukenut ohjeita hyvän CV:n ja hakemuksen tekoon, mutta parasta on, että tapojahan on yhtä monta kuin tekijääkin. Mun tiedonhaun perusteella kyseiset dokumentit ovat ristiriitojen keikauskakkuja, kun pitäisi olla samaan aikaan persoonallinen, mutta toisaalta muodollinen. Pitäisi pyrkiä käyttämään sellaista tekstiä, että se on jokaiselle meikäläiselle ymmärrettävää, mutta samalla tulisi välttää siihen massaan hukkumista ja pohdit kahden tunnin ajan sitä, kuinka ilmaiset olevasi sosiaalinen ilman, että käytät sanaa sosiaalinen ja harkitset jo hakemuksen vääntämistä savoksi. Se, että iskeekö sen kuvan omasta naamastaan vaiko eikö, on myös yksi kysymys, joka on johdattanut mut Kaksplussan -keskustelupalstoille useammin kuin on tarpeellista. CV:stähän tulisi yksinkertaisuudessaan tulla ilmi se, mitä sä osaat ja mitä sä olet aikaisemmin tehnyt eikä siihen tulisi vaikuttaa se, miltä sä näytät. Hakemuskirjeessä sä puolestaan tuot esille sun motivaation ja sen, miksi sä nyt olisit paras just tähän hommaan. Sillä, miltä sä näytät, ei tulisi kauheasti olla vaikutusta, olettaen, että oot ihan perussiisti, näytät ihmiseltä ja muistit vetäistä aamulla housut jalkaan. Paitakin vois olla ihan jees.

Tästä päästään valtavalla aasinsillalla siihen, miten sitä naisena törmää enemmän tai vähemmän tökeröihin kanssakäymisiin työnhaun tiimoilta ihan vaan sen takia, miltä sä näytät. Kokemusta siitä, miten kauniita poikia kohdellaan, mulla ei valitettavasti ole, mutta pystyn kuvittelemaan, että vanhemmat ladyt saattavat joskus innostua mieskarkeista. Anyway. Mua on kehotettu jättämään oma kuvani hakemuksesta pois sillä perusteella, että "ehkä sua ei pidetä niin fiksuna, kun oot noin nätti". Jeez. Minkä sitä naamalleen voi, oli se sitten hyvässä tai pahassa. Harjoittelijana ollessani eräs keski-ikäinen herrasmies puolestaan sanoi mulle asiakastapaamisessa, että "eiköhän sun näköiselle naiselle olisi hommia ihan muissa ympyröissä, kuin täällä". Joku vois ottaa kehuna, mutta itselle tuli vähän sellainen fiilis, etten nyt syystä tai toisesta ole tarpeeksi hyvä siihen tilanteeseen. Mut on ohjattu myös työhaastatteluun, jossa rekrytoijan assistentti vei mut kyseisen jampan työhuoneeseen, ilmoitti, että tässä olisi nyt seuraava sovittu tapaaminen johon haastattelija vastasi, että "no tuon näköisten naisten kanssa mä yleensä tapaamisia sovinkin". Hommalta tippuu tällaisten kommenttien jälkeen vähän pohja ja löydät itsesi miettimästä, että pitäisikö mun nyt yrittää reittä pitkin huipulle tai jos nyt saan kyseisen työpaikan, saanko kuulla kyseisiä tukalia kommentteja jatkossakin tai sainko mä juuri duunipaikan vain sen takia, miltä mä näytän. Tulee tiiättekö vähän sellasia ristiriitaisia fiiliksiä. Yritä siinä sitten.

Jos nyt palataan vielä hetkeksi siihen, mistä tää kaikki lähti eli hakemuksen ja CVn krjoittamiseen, saadaan vähän lisää mixed feelings kun mietitään sitä , mitä sulta hakijana vaaditaan ja verrataan sitä siihen, mitä rekrytoivat yritykset antavat sulle. Kuten jo todettiin, hakijana sun pitää olla sopivassa määrin persoonallinen, mutta muodollinen, sulla pitää olla jotain, millä kiinnittää rekrytoijan huomio, sun pitää suunnata sun hakemus sille nimenomaiselle yritykselle, tähtien tulee olla tietyssä asennossa ja sun pitää osata sadetanssi. Vastarakkautena sä saat lukea satoja rekrytointi-ilmoituksia lafkoista, jotka ovat "nuorekkaita, äärettömän positiivisia, hauskoja, katse tulevaisuudessa" ja monia muita mukavalta kuulostavia juttuja, mutta ei oikeastaan mitään joka saisi mut heti ilmoituksen lueattuani ajattelemaan, että ei hitto, tuolla mä haluan työskennellä. Mukavien juttujen lisäksi sulle luetellaan sulta vaadittavia ominaisuuksia ja taitoja, jonka jälkeen alat ajattelemaan, että okei jesjesjes täytän kyllä nämä. Kun pääset kohtaan, jossa luet sulta vaadittavat kokemusvuodet kyseisestä tai samankaltaisesta työstä, alkaa itsetunto ropisemaan ja huomaat, että duuni onkin seniori tason hommia. Mutta ei se mitään, selailet työilmoituksia vaan himpan verran eteenpäin ja kohta löydät samankaltaisen työnkuvauksen vähemmillä vuosilla ja juniori tason entryllä, jonka jälkeen voitkin olla ihan sekaisin siitä, että mihin duuniin sä nyt oikein oletkaan koulutus- ja työhistorialtasi pätevä. 

Työniloa!

💋💋💋

Imodiumia, tervetuliaisjuhlia ja lettukestejä

Mulla on ollut ihan älyttömän rentouttava ja pehmeä paluu Suomen arkeen. I wish. Koulun penkille paluu sujui tosiaan ilman sen suurempia ongelmia, kuten aiemmin kertoilinkin, ja kun tiedetään mun olematon vastustuskyky, ei pieni kuume ja flunssakaan ollut oikeastaan mikään yllätys. Vuotava nenä ja keuhkoja ulospäin ohjaava yskä oli ihan jees lisä tilanteeseen, jossa kämppä muistuttaa mitä tahansa keskustan vaatekauppaa joulualennusten aikaan, sisäinen kello alkaa ehdottelemaan yöunille lähtöä viiden aikaan iltapäivällä ja päiväohjelma edellyttää päättömänä kanana juoksentelua aamu seiskasta ilta kahdeksaan.

Torstaina sain kuin sainkin mahdutettua omat tavarani rakkaan pikkuveljeni valloittamaan asuntoon. Tosin vasta sen jälkeen, kun pesin muutamat bokserit ja T-paidat, viikkasin kaapissa olevat vaatteet uudelleen ja pyykkien kuivattua viikkasin vielä muutamat Calvin Kleinit. Ai että. Vaimomatskua. Perfektionistina ja päällepäsmärihirmuna järjestelin myös keittiönkaapit uudelleen, lajittelin kirppikselle ja vaatteidenkeräykseen vietävät vaatteet, vedin muutamat turhautumisitkut olohuoneen lattialla ja yritin aloitella myös ensimmäisiä kurssitehtäviä. Voin sanoa, että tuli eri hienot kustannuslaskelmat jos tavoitteena on olla miljoonaveloissa heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Eiks sitä sanota, että go big or go home.

Torstai-iltana mulla alkoi myös hervoton vatsakipu. Useampaan otteeseen ruokamyrkytyksestä kärsineenä kipu oli aika tuttua. Perjantai ei kuitenkaan sallinut lepäilyä vaan aamulla väsäilin reippaan kuusituntisen erilaisia päättelykykyä ja reagointia testaavia tehtäviä työnhaun merkeissä sekä kuvailin selfietikun avulla kolme videota videohaastatteluun. Ei varmaan tarvitse kertoa, että purkkiin ei menty ensimmäisellä eikä varmaan vielä viidennellekään kerralla. Onneksi mua on siunattu kärsivällisyydellä. Eiku oho. Filmauksien päätyttyä mulla periaatteessa olisi ollut aikaa chillailla, mutta mun oli jostain syystä aivan pakko lähteä metsästämään öljypurkkia. Minkäs teet, kun mentaliteetti on ollut kaikki-mulle-heti-nyt vuodesta 1994 lähtien. Anyway. Löysin kuin löysinkin sellaisen kauniin ja sulavalinjaisen yksilön, jota voi hyvillä mielin pitää esillä sen kaupasta ostetun lootan sijasta. Ai että.

Tyytyväisenä pääsin vihdoin ottamaan lepiä ja haaveilemaan meidän tulevasta viikonlopusta ja jälleennäkemisestä tytyjen kanssa. Nää on taas näitä hetkiä, kun voi vaan todeta, ettei mennyt kuin Strömsössä. Meidänhän piti siis aloittaa lauantai ruskaretkellä Hyyppäänvuoren maisemiin, ihailla syksyistä auringonpaistetta, paistella vähän makkaraa ja suunnata siitä saunaillan kautta dinnerille ja Jyväskylän yöhön. Noh. Tytöt kyllä tekivät kyseisen, mutta omalla kohdalla aamu alkoi vessanpöntön halailulla ja sanotaanko että maisemat olivat vähemmän aurinkoiset. Ensimmäiset kuulumiset vaihdoin parhaiden kamujeni kanssa vessan oven lävitse, kun mulle kiikutettiin apteekista Imodiumia. Voidaan sitten yhdessä miettiä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Useamman tunnin keventäytymisen jälkeen olo oli taas kuin sillä kuuluisalla jyrän alle jääneellä kastemadolla, mutta suihku, litra mustikkakeittoa sekä himpan verran tahdonvoimaa ja meikänainen oli matkalla aloittelemaan. Ei oo mitään mitä ei sidukka parantaisi. Tästä voidaan toki olla montaa mieltä. Oon kyllä tavattoman iloinen, että raahauduin paikalle, koska kaverin ovella mut toivotettiin tervetulleeksi kansallislaulun tahtiin kynttilänvalossa, pääsin osallistumaan "Haluatko Leilaksi" -kisaan, jossa voitin Lelluuden lisäksi muun muassa mahottoman hienon lätsän Finland -logolla, salmiakkia ja pullon vanhaa kunnon jellonaa. Pääsin myös testaamaan silmät sidottuina erilaisia Alkon tarjoamia herkkuja. Tähän väliin pitänee avata sen verran, että ensimmäisenä opiskeluvuotena osallistuttiin Amazing Race -nimiseen kilpailuun, jossa omalle joukkueelle tuli keksiä nimi. Siinä pienen brain stormailun jälkeen ristimme itsemme A-sarjan Lypsyleiloiksi. Älkää kysykö enempää. Melkein neljä vuotta myöhemmin meillä on kuitenkin sama Leila-porukka kasassa. Rakkautta.

En paneudu meidän loppuiltaan sen tarkemmin, mutta sunnuntaina oli lievät dagen efterit. Sunnuntainha jatkettiin ennemmin överit kuin vajarit -teemalla ja pidettiin tytyjen kanssa kuuluisat lettukestit. Liika on liikaa letuissakin ja tunnin bussimatkalla kohti perheillallista toivoin taas kerran sitä nopeaa ja kivutonta kuolemaa. Ei sillä kivuttomallakaan olisi ollut niin väliksi, mutta olisipa edes nopea. Hengissä kuitenkin ollaan, tiistaissa mennään enkä ole kauheasti uskaltanut syödä juttuja, jotka eivät ole joko jukurttia tai mehukeittoa.

xxx

Kulttuurishokki: Suomi-edition

Kirjoitin joskus aiemmin kultuurishokista Bangkokissa ja paluu Suomeen ei ollut ihan samaa tasoa, mut on se oikeasti outoa kun jengi puhuukin ympärillä suomea eikä englantia, mainokset ja opasteet ovat suomeksi ja auta armias miten oudolta näyttää euron setelit. Oikeanpuoleinen liikenne on myös ihan kohtuullisen jännän näköistä.

Oon aika varma, että oisitte halunnu olla näkemässä mun ensimmäisen asionnin liikkeessä 30 tunnin matkustamisen jälkeen. Olin aika kujalla. Ostin siis SIM-kortin ja asiaahan ei auttanut se, että sun luuri on aasialais-indonesialais-australialainen mutaatio ja sulla on sata eri puhelinnummeroa. Multa esimerkiksi kysyttiin, että minkähän kokoinen kortti siihen sun luuriisi menee. Mun vastaus: kaks korttia sinne menee. Jaaha. Selvä. Multa tiedusteltiin myös, että tarvitsenko kumpaakaan jo olemassaolevista SIM-korteista. Minä siihen, että en minä tiedä ja kysyin myyjältä takaisin, että tarvitsenko. Ei tiennyt Santerikaan. Helppo homma. Siinä sitten kokeiltiin eri yhdistelmiä ja toivottiin parasta.

Porukoille päästyä oli vähän jännä fiilis. Kaikki oli tuttua, mut samalla oli tavattoman outo fiilis. Oli sellainen epätodellinen olo, ihan kuin ei vieläkään olisi tajunnut, et nyt sitä ollaan Suomessa. Neljäntoista tunnin yöunien jälkeen en kauheasti ehtinyt analysoimaan fiiliksiä, kun oli rynnättävä pankkiin ennen paikallisia mummoja ja pappoja. Kotikadun ajoin tottuneesti tien vasenta laitaa. Kangasniemi-Jyväskylä akselilla kannattaa varoa.

Uudet pankkitunnukset taskussa kohti Jyväskylää ja omaa kotikotia. Sielläkään ei tuntunut kodilta. Saattaa ehkä johtua siitä, että mun ihanasti sisustettu lukaali oli muuttunut enemmän ja vähemmän man caveksi, vaatekaapista tipahtaa käteen liukkaripullo ja lipaston laatikosta löytyy käsiraudat, jotka ei tosiaan ollut mun omat pinkillä karvalla somistetut. Mutta positiivisen kautta jos mennään, niin Iittalan viinilasit olivat kaikki ehjinä ja mitään peruuttamatonta ei ollut tapahtunut. Aika jees.

Ehdin heittää kamat kotiin ja sit teinkin, jotain, mitä aattelin etten enää ikinä tän elämän aikana tekisi. Nimittäin kävelisi JAMKin ovista sisään. Sen kuitenkin tein ja istuin neljä tuntia avoimen amkin yrittäjyyskurssilla. Aivokapasiteetti oli vähän nollilla eikä meinannut tuote ja asiakasmatriisit lähteä luistamaan. Mut tästä se lähtee. Ehkä.

Kävin myös iltateellä serkkuherkun kanssa, mussutin suklaata ja omenapiirakkaa. Tän päivän aikana ajoin ainoastaan kaksi kertaa vasenta kaistaa, aloitin jutun englanniksi kolmesti ja unohdin, että hanavettä voi oikeasti juoda. Eli ihan kivasti menee. Mitä nyt vähän kylmä ja harmaata. Mut sekin vaan pukeutumis- ja asennekysymys. Huomenna projektina on kämpän järkkäily, kouluhommia ja kamojen raahaamista kirpparille. Nyt kuitenkin treffaan nukku-Masan kanssa ihan omassa sängyssä.

💕💕💕

Paluufiiliksiä

Kello on Arlandassa tällä hetkellä kolme yöllä, oon nukkunut koiranunta lentokentän lattialla ja yrittänyt saada mun pallomaiset nilkat palaamaan normaaliksi. Tällä hetkellä oon matkustanut 28 tuntia ja enää olisi vajaa tunnin lento Helsinkiin edessä.

Multa on kysytty, että millä fiiliksillä oon palaamassa Suomeen. No tuota. En oikein itsekään tiedä. Toisaalta olen innoissani, toisaalta jännittää ja toisaalta ahdistaa. Semmoinen mukava combo erilaisia fiiliksiä vatsanpohjassa. Kyl te tiedätte.

Kotona on tän lähes vuoden aikana ehtinyt tapahtua paljon, asiat ovat hieman muuttuneet ja palaan hieman eri tilanteeseen, kuin lähtiessäni. Toisaalta, mä olen myös ihmisenä erilainen kuin lähtiessäni. Eniten mietin sitä, että osaanko arvostaa Suomea enemmän vai kaipaanko suurkaupungin ihmishälinää ja ahh- niin-kansainvälisenä-maailmankansalaisena mietin kuinka auringonlaskut ja -nousut ovat henkeäsalpaavampia jossain muualla, kuinka kahvi maistuu paljon paremmalta Australiassa, kuinka kaikki vain toimii ja tuntuu paremmalta muualla. We'll see.

Sain reissuilulta paljon enemmän kuin kuvittelin ja toivottavasti mä onnistun valjastamaan sen maailmalta saadun uuden rohkeuden ja itsevarmuuden käyttöön Suomessakin. Matkustaminen on siinä mielessä vaarallista, koska sä tajuat, että sä oikeasti pärjäät jossain muuallakin kuin koto-Suomessa. Sä myös todennäköisesti saat kroonisen kaukokaipuun, koska noh, nälkä kasvaa syödessä.

En ole vielä edes Suomessa, kun sydän sanoo, että pitäisi jo lähteä muualle. Kaveri sanoi, että laita nainen silmät kiinni, nojaa taaksepäin, rakasta, äläkä vihaa. Aika hyvin sanottu. Mä isken kuulokkeet korville, oon onnellinen siitä mitä oon kokenut, oon avoin sille mitä on tulossa ja annan Suomelle mahiksen. Toivottavasti srkin antaa mulle. Finland, be gentle.

💕💕💕

Kun sut ryöstetään vol. 2

Vika ilta Balilla. Kuukausi meni ihan älyttömän nopeesti ja täällä kyl viettäisi pidempäänkin. Mulla on viimeiset pari päivää ollu meneillään sellanen pelonsekainen innostus. Kyl työ tiiätte. Kiva mennä kotiin, mut samaan aikaan oon selaillu lentoja ja miettinyt vaihtoehtoja karata uudelleen ulkomaille. Tässä reissailussa on vähän se ongelma, että kokemusten lisäksi mukaan saa järkyttävän kroonisen kaukokaipuun.

Se mun pelonsekainen tunne on saattanut johtua myös siitä, että oon selviytynyt aika hyvin ilman minkäänlaisia sattumuksia. Ehkä vähän liiankin kauan. Muistan kun eilen skootterilla huristellessa tosissani mietin, että murranko kenties jonkun raajoistani tai kynnänkö kenties skoban kanssa riisipellossa kasvot edellä. En tehny mitään edellä mainituista ja ehdin jo ajatella, että ei helkkari, meitsikkä selvisi aika vähällä.

Eiks sitä oo sanonta, että älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Taisin lipaista ihan kunnolla ennen aikojaan. About tunti sitten olin aika happy. Hotellin vahtimestari otti musta parit hymykuvat, söin vähän jädee, pulahdin altaaseen, laittauduin ja suuntasin vikaan iltaan Balilla. Ei ois ehkä kannattanu.

Karma iski ja meitsiltä kämmittiin 200$ tililtä. Ai että. Itku pääsi. Pääsee vieläkin. Olin tosiaan pankkiautomaatilla nostamassa 20$, kun balimies tiedusteli, että mistä olen kotoisin. Savolaisena se juttu lähtee luistamaan ja siinä sitten höpöteliin ummet ja lammet. Keskittymiskyky on luokkaa kärpänen ja näppäilin jotain väärin ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli mies painanut jotain näppäintä. Hädissäni painoin peruuta -nappia. Sain kuitin, 20$ sekä korttini ja ajattelin, että huhhuijakkaa okei, kaikki jees. Päästyäni Wi-Fin ääreen oli pakko hiljentää se pieni ääni takaraivossa, tarkastaa pankkitili ja todeta olevansa 200$ köyhempi.

Parastahan on, että paikalliset poliisit eivät puhu juurikaan englantia sen lisäksi, että osaavat sanoa etteivät puhu englantia. Plus että täällä ollaan aika korruptoitunutta jengiä, joten paikallinen poliisi saa varmaan osansa mun viimeisistä roposista. Ilo palvella.

Vaikka Bali on älyttömän kaunis, paikalliset ovat ystävällisiä ja pizza on 2,5$, täälläkin näkyy se kolikon toinen puoli. Maa on köyhä ja tilaisuuksia ei jätetä käyttämättä, mitä tulee lisätienesteihin. Ymmärrän olevani aika etuoikeutettu siitä, että mulla on ollut varaa matkustaa, mutta mieluummin toisin sitä rahaa maahan vaikka ostamalla niitä paikallisia käsitöitä ja jättämällä tippiä ravintolassa, kuin tulisin ryöstetyksi.

Toisaalta, tilanne ei jaksa yllättääkään. Huomenna varmaan murran nilkan matkalla lentokentälle. Suomessa tulee varmaan kaatamalla vettä ja kissankokoisia rakeita ja pikkuveli on saanut mun kämpän ulosottoon ja osoite vaihtuu Kuokkalan sillan alle.

Haaveammattina tarkka-ampuja

Siis en tiiä onks muilla samoja kokemuksia siitä, kun inspiroidutte aina himpan verran liikaa muun muassa elokuvista tai sarjoista. Siis muuten jees saada ihan uudenlaista motivaatiota, mut se että yhtenä viikkona päätät kouluttautua tarkka-ampujaksi, seuraavana lainaat kirjastosta vähän lakikirjoja ja kolmantena oot vakuuttunut siitä, että susta tulee ammattitanssija, saattaa olla vähän kuormittavaa.

Jos mietitte mikä mun tän viikon unelma-ammatti on, niin lopetin juuri eilen Netflixissä sarjan nimeltä Shooter ja sniper-Maikki here I come. Tai Maikki Lee. What ever. Oon seurannut muun muassa Snapchatissa kamujen juttuja siitä, kuinka hankalaa esimerkiksi työnhaku on, kun ei löydä oikeesti sellasia duuneja, jotka sytyttää sen kuuluisan sielun palamaan ja jonka takia oot ihan pähkinöinä. Samaistun.

Mä oon käynyt lukion ja valmistunut ammattikorkeakoulusta mun ekaan ammattiin, mutta mulla ei missään vaiheessa ole ollut pienintäkään käryä siitä, mitä mä haluan isona tehdä. Jos ei siis lasketa Netflixin  monipuolisesti tarjoamia erilaisia ammattipolkuja. Oon myös tehnyt duuneja laidasta laitaan, mutta mikään ei ole sinällään kutsunut mun nimeäni.  Mulle on aina sanottu, että ei sun tarvitsekaan vielä tietää ja että se sun oma juttu löytyy kyllä. Itse olen suhtautunut kyseiseen lohdutteluun asenteella, että joopajoo kunhan lämpimiksesi höpäjät ja löydän itseni kuitenkin Siwan kassalta.

Kun lähdin vuoden alussa reissaamaan, lähdin asenteella, että nyt etsitään se todellinen minä ja nyt löydetään se mun kutsumus ja valaistutaan vielä siinä sivussa. Joopa joo. Se, mitä yritän sanoa on se, että on ihan okei, jos sä et vielä sun kaksikymppisillä tiedä, mikä se sun juttu on. Jos sä tiedät, ihan mahtavaa! Mutta siinä vaiheessa kun tuntuu siltä, että hommat jumittaa, stressiä pukkaa ja oot valitsemassa sun seuraavaa koulutusalaa tai työpaikkaa tikkaa heittämällä, anna itelles aikaa.

Jos mahdollista pidä välivuosi tai välikuukausi. Tee juttuja joista oikeasti nautit ja jotka saa sen sielun roihahtamaan. Kokeile uutta, tapaa uusia tyyppejä, lue, ole ihan vaan laiska ja anna itselles aikaa. En lupaa, että se vastaus tipahtaa tälläkään tavalla suoraan sun syliisi, mutta veikkaan, että se vie sua oikeaan suuntaan. Ainakin mulla kävi niin. Kamalan ahdistuksen ja kotiinpaluu pelon sijasta, mä olen aika innoissani. Oon tsekkaillut työpaikkailmoituksia ihan uusin silmin, saanut ideoita, jotka saa perhosia vatsaan ja mikä huipuinta, mä nään mun tulevaisuuden muualla kuin siellä Siwan kassalla. Mä jopa uskon, että musta on johonkin paljon isompaan kuin Siwan kassalle. Aika siistii.

Enkä nyt hyljeksi tyyppejä Siwan kassalla. Tärkeä työ sekin. Plus, sitä ei ikinä tiedä milloin tää pilvilinna romahtaa ja mä tipahdankin siihen kassalle. Sekin on sitten ihan okei. Silloin täytyy ottaa ehkä toinen vuosi ulkomailla, mut se on ihan okei.

💕💕💕

Bali rakkautta, lepakosta päähän ja bisnestapaamisia

Oon rakastunut. Baliin nimittäin. Ensinnäkin näin vannoutuneena pizzan kuluttajana on ihan jees, kun sen lätyn juustolla ja katkaravuilla saa kahdella ja puolella dollarilla. Mut pizzan lisäksi Bali on täynnä ystävällisiä ihmisiä, upeita maisemia aina hiekkarannoista riisipeltoihin, tuoksuja, värejä, makuja, käsitöitä unisieppareista valtaviin puuveistoksiin. Täällä jos missä on helppoa inspiroitua.

Kolmas viikko Balilla ja mun lemppari mesta tähän mennessä on ollut Ubud. Kuta Beachilta noin tunnin automatka sisämaahan päin ja ai että! Biitsiä ei ole nurkan takana, mutta temppeleitä, vesiputouksia, tunnelmallisia ruokapaikkoja ja riisipeltoja sitäkin enemmän. Itse tosiaan huristelin paikasta paikkaan skootterilla ja google maps handlaa aika hyvin opastuksen, mitä nyt välillä tuli päästettyä suomalaisittain pari perkelettä kun bensa meinaa loppua ja oot kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Auringon laskettua kotiinpalatessani sain myös lepakosta päähän. Harva voi sanoa samaa. Onneks oli kypärä päässä, kun otukset joilla pitäisi olla kyky hahmottaa esteitä pimeässä ottaa fyysistä kontaktia.

Ubud ja lentelevät otukset jäivät kuitenkin taakse eilen ja saavuin Cangguun, jota mulle kuvailtiin laidback-surffiparatiisina ja sitähän tää on. Temppeleitä ja maalaismaisemia lukuunottamatta täällä ei kauheasti tapahdu ja aallot ovat tosiaan sitä kokoluokkaa ettei rauhallisesta aamupulahduksesta tarvitse haaveilla. Täältä tosin löytyy paljon ihania pikku puoteja täynnä sisustusrompetta ja muotia. Olispa vaan rahaa, koska hinnat ovat aikalailla Australian luokkaa.

Yksi juttu tääl kuitenkin on, mitä odotin jo Ausseista lähtiessäni. Nimittäin Nalu Bowl! Voi nam. Olisin voinut maistaa kerralla kaikkia, mutta päädyin sitten hillitsemään itseni tämän kerran. Kyseisillä smoothie bowleilla on hintaa viidestä kuuteen dollaria, joten halvemmallakin niitä löytää, mutta mulle tää konsepti oli sellainen pakko kokeilla juttu. Suosittelen. Tänään matka jatkuu Seminyakiin ja vielä olisi viikko aikaa, ennen kuin tän naisen löytää taas Suomen maaperältä. Vähän saattaa jänskättää ja hirvittää. Suurin fiilis on kuitenkin järjetön innostus! Oon nimittäin alkanut pyörittelemään ideaa yrittäjyydestä ja ensimmäinen bisness tapaaminenkin on jo kalenterissa.

Niin kuin sanoin, Balille kannattaa tulla inspiroitumaan. Ihanaa alkuviikkoa toverit!

💕💕💕

It's the maybes that will kill us

Sunnuntait on mulle yleensä sellaisia päiviä, jolloin uidaan siellä altaan syvässä päässä. Päiviä, kun saa hyvällä omallatunnolla olla tekemättä mitään, nollailla ja kun sulla on aivan liian paljon aikaa ajatella. Sunnuntaissa on vähän samaa haikeaa tunnelmaa kuin syksyssä, kun hiljaisina ja pimenevinä iltoina on helppoa uppoutua omiin ajatuksiin.

Eilen mä join kylmän oluen saksalaispojan kanssa aamu kympiltä, söin aamupalaa  yhdeltä iltapäivällä, biitsillä juttelin parisuhteista ja onnellisuudesta vanhemman balilaismies Agatan kanssa, sain seuraa Etelä-Afrikkalaisesta Hansonista, jonka kanssa päädyttiin pariskuntakuviin, istuin biitsillä auringonlaskuun, illalla söin suklaakeksejä ja nukahdin kuulokkeet korvilla.

Tänään mä kirjaimellisesti heräsin kukonlauluun (kannattaa varata hostelli keskeltä ei-mitään), kävin aamu-uinnilla, kun taivas vielä punersi, tuijotin Netflixistä kolme rakkausleffaa ja nyt mä istun altaalla, miettien niitä tyyppejä, joiden kanssa mä oon ensihetkestä asti kuvitellut sen mun oman tuhkimotarinan, mutta ajoitus on ollut kaikkea muuta kuin oikea.

Kaikista tilanteista pahin on ehkä se, että sä oot tavannut tyypin, joka vaan klikkaa. Se, että siinä toisessa on vaan jotain, mikä saa  perhosia lentelemään vatsanpohjassa, mut jonka kanssa ajoitus on ihan täysin väärä. Joskus on vaan päästettävä irti, I know, mutta silti välillä tälläisinä hiljaisina sunnuntain tunteina sitä leikittelee ajatuksella, että entäs jos aika olisi ollut toinen ja tilanne ihan jotain muuta. Entäs jos oltaisiin tavattu vaikka vuosi myöhemmin, kolme aiemmin tai ihan toisessa elämässä.

Mulla on muutama siivetön tuhkimotarina, mutta viimeisimpänä mun tumma aussijäbä, jonka kanssa oli vaan sitä jotain. Tiiättekö sen tunteen, kun naama on kestohymyssä, sisuskalut tuntuvat heittävän volttia, ihoa kihelmöi kun ei malta odottaa, että toinen koskee ja sitä vaan jää jumiin toisen silmiin ja kohta huomaatkin, että ootte ollut vaan hiljaa viimeiset kymmenen minuuttia. Kuulostaa jonkin sortin kohtaukselta, mut siltä musta tuntui, kaikilla kolmilla treffeillä, ennen kuin poof. Miehestä ei kuulunut enää mitään.

Tai kuului. Muutaman kerran viikossa, viimeksi eilen. Ollaan nyt oltu melkein puolivuotta tekemisissä, jatkettu kumpikin tahoillamme, mutta silti sydän heittää volttia kun mietin, että entäs jos se ei olisikaan vasta eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, jos toisen sydän ei olisikaan jossain muualla ja jos tähdet olisivat kohdakkain ja viereisellä katolla olisi shamaani soittamassa noitarumpua. Iskällä on tapana sanoa, että jos "jos" sana olis niin lehmätkin lentäs.

Ehkä niin. Kuitenkin, lukiessani viestiä siitä, kuinka "en vaan pysty unohtamaan sua" ja kuinka "sun pitäisi tulla takaisin kotiin" mä tälläisenä ällöromanttisena muiduna leikin hetken ajatuksella, jossa lennän takaisin Perthiin, hylkään kaiken nykyisen ja olen kuuntelematta sitä viimeistäkin järjen ääntä.

Mut enhän mä sitä tee. Joskus sitä on ehkä rakastunut enemmän ajatukseen toisesta ja oikeasti se ultimaattinen maailmaa ravisteleva rakkaustarina olisikin ihan jotain muuta. Joskus on turvallista haaveilla ja leikitellä ajatuksella jostain, joka on tarpeeksi kaukana ollakseen totta. Joskus ne oikeat asiat ja ihmiset on ihan siinä lähellä, kun uskaltaa sulkea sen taaksepäin raollaan olevan oven ja luottaa siihen, mitä sulla on nyt.

💕💕💕

Text dirty to me

Mietin kirjoitanko tästä ollenkaan, koska suurin osa mun blogin lukijoista on sukulaisia. Moi vaan äiti ja tädit. Sitten muistin ylä-asteen äidienkielen opettajan neuvon siitä, kuinka esitelmää pidettässä on hyvä nähdä yleisö massana eikä keskittyä niihin yksilöihin, jotka tuijottavat sua koko kymmenen minuuttisen silmiin yrittäen saada sut vaihtoehtoisesti nauramaan tai kadottamaan sen punaisen langan kokonaan.

Joten here we go. Siis moni on varmaan törmännyt tilanteeseen, kun oot enemmän ja vähemmän pitkään deittaillut miehekettä, casuaalisti vaihtanut viestejä ja sitten keskustelu alkaa saada uusia käänteitä tyyliin, että mitä sul on päällä ja mitä tekisit jos olisin siellä.

No voi kuulepa. Mä rakastan kirjoittamista ja oon siinä ihan hyväkin, mutta mitä tulee sexting - tyyliseen kanssakäymiseen niin auta armias, kun on peukalo keskellä kämmentä. Usein tilanne on myös se, että oot ollut torkkumassa jo parisen tuntia tai sulla vaihtoehtoisesti roikkuu pizzan pala poskessa ja oot edennyt Netflix sarjassa lauantai-illan aikana kolmoskauden jaksoon 27. Joten mood on kaikkea muuta kuin ootas-mä-kerron-sulle-mitä-mä-tekisin jos-oisit-täällä ja vielä niin että saat vähintään jäbylin sukat pyörimään jaloissa.

Plus en tiedä kumpi on pahempaa, yrittää rustailla kuumaakin kuumempaa mielikuvituskohtaamista suomeksi vai englanniksi. Jos nyt ollaan ihan rehellisiä niin suomeksi kaikki kuulostaa vaan niin tönköltä ja puna kohoaa kasvoille pelkästään myötähäpeästä. Englanniksi sen kädestä pitämisen ja posken silittelyn saa kuulostamaan astetta paremmalta. Olettaen tietty, että handlaat edes jokseenkin kyseisen aihealueen sanastoa. Parhaita hetkiä on, kun sen "oh yes baby keep going" viestin sijaan saat tarkennusta vaativan kysymyksen, niin että mitä halusit tehdä ja siihen mennessä se pienikin tunnelma lässähtää, kun selittelet, kuinka tarkoitit jotain ihan muuta kuin miä kirjoitit. Oh well.

Tässähän ideaalitilanne on se, että sulla on paras kaveri joka omaa seksisanastoa englanniksi vaikka unissaan ja on valmiina jeesaamaan kaveria, tai tässä tapauksessa kaverin miehekettä, hädässä. Muistan kuinka qmeinattiin Iinan kanssa kuolla nauruun dormihuoneen vierekkäisissä sängyissä, kun meikänainen hätäilee, että nyt tarttis maalailla miehelle kuumia mielikuvia ja Iina reippaana naisena sanoo, että annapas se luuri tänne. Mä suorastaan heitin puhelimen sinne viereiseen sänkyyn. Kyssäreihin siitä kuinka hardcore tunnelmiin haluan tilanteen menevän sanoin vaan, että anna mennä ihan silleen miten itestä parhaalta tuntuu.

Et jos oot vaihdellu mun kans kuumaakin kuumempia viestejä, se en välttämättä ole ollut minä. Think about that.

💕💕💕

Melkein kuin Rose & Jack

Ketään ei varmaan yllätä jos sanon, ettei menny taas ihan niiku Strömsössä. Aamulla heräilin viimeiseen aamuun Sydneyssä, tirautin pienet itkut, koska tunteellinen höppänä ja Australia oli alkanut tuntumaan enemmän ja vähemmän kodilta, joten haikeushan siinä iski.

Saatoin tirauttaa myös muutamat kyyneleet vielä bussissa lentokentälle. Oh well. Noh, ensimmäinen lentohan oli rapsakasti myöhässä. Onneksi Sydney-Malesia välisellä lennolla mut pelasti Quentin, aivan tajuttoman söpö ranskalaisjäbä, jonka kanssa höpöteltiin melkein koko yhdeksän tuntinen. Nyt jengi ihmettelee et miks lensin eka Malesiaan. No koska oot köyhä ja pittää pihistellä. Ja ei, Quentin jäi Kuala Lumpuriin vaikka ehdin jo toivoa, että saan miehekkeestä matkaseuraa.

Noh, koska lento oli myöhässä oli mulla myös kiire jatkolennolle. Onneks kaikenlaiset arvotukset on kivoja ja lähtöporttia ei löydy lipusta eikä kukaan oikeen muutenkaan oo ihan varma, että mikä portti se nyt sattuu olemaan. Toimii kuin junan vessa. Josta tulikin mieleen, et vessoja tyyliä aasia ei oo ollu kauhee ikävä. Aarteenetsinnän lomassa ei ehtinyt edes haaveilla Hungry Jacksista tai Nöödelsistä, mutta löysinpähän lopulta ajallaan koneeseen. Joka oli sekin myöhässä. Vierustovereina iäkkämmät herrasmiehet Thaimaasta, jotka olivat äänekkäimmät nuudelinsyöjät ever ja ainoa englanninkielen sana lentoemolle oli vahva "Heineken". Oh dear.

Muuten kiva, mutta hostellin check-in sulkeutuu 00:00, Balin maankamaralle päästiin vasta 23.40 ja siihen päälle vielä rinkan metsästys, visan hommaaminen ja muut tarkastukset. Nettiä ei ole eikä sen enempää prepaidiakaan, joten yhteydenoton sijaan peukut pystyssä ja toivotaan, että joku on hostellilla hereillä.

Sit päästään mun ekaan virheeseen. Otinpa sit taxin. Puntaroin rinkan kanssa öisillä kaduilla suunnistusta offline mapsilla tai taxia ja arvatkaa kumpaan päädyin. Jep, ja about 15 minuutin kävelymatkasta meikä pulitti tatuoidulle mahakkaalle balijepelle 20$ eli 200 000 rupiaa. Joka ei siis ollu aluksi sovittu hinta lainkaan. Mittariahan ei käytetty. Terve. En tainnu kertaakaan käyttää 20$ dollaria Ausseissa Uberiin ja täällä silläkin hinnalla ois majottunu jo useamman päivän. Saatto päästä pari perkelettä. Ja turhautumisitku.

Jos jotain positiivistä, mun vika ilta Sydneyssä koostui hyvästä seurasta, perunamuussista ekaa kertaa kahdeksaan kuukauteen, drinksuja yhdessä upeimmista yökerhoista, öisen Sydneyn tuijottelua Observatorio Hillsiltä, pienet hitaat My Heart Will Go On kappaleen myötä paljain varpain tanssittuna sekä perinteinen Titanic pose, jossa pääsin olemaan Jack. Taustalla Harbour Bridge ja Rosena söpö jäbä Hong Kongista, joka kutsui mua ruotsalaisittain älskling.

Joskus ois kiva ku olla vähemmän tunteellinen, osais päästää menemään niin kuin Frozenin Elsa ja nauttia hetkestä. Tällä hetkellä tihrustan viel hetken itkua, hikoilen ilmastoimattomassa huoneessa, lasken budjettia ja teen mahdollisia lyhyen tähtäimen uravalintoja ja halaan mun Herra Tikrua. Hän on siis pehmonalle.

Eiks sitä sanota, että matkustaminen avartaa 💕

Entä jos oltaisiin ihmisiä toinen toisillemme?

Mietin pitkään kirjoitanko aiheesta ollenkaan, koska mulla olisi niin paljon sanottavaa siitä, kuinka pelko ja ymmärtämättömyys tekevät ihmisistä rumia. Oon kirjoittanu aiemmin useasti siitä, kuinka se, miten me puhutaan toisista ja saadaan toiset tuntemaan, kertoo valtavasti meistä itsestämme.

On helppo sysätä kaikki paha sellaiselle, jota ei täysin ymmärrä tai sellaiselle, joka poikkeaa massasta kielen, uskonnon tai ulkonäön perusteella. On helppoa huudella, että rajat kiinni, katupartiot liikkeelle ja maahanmuuttajat takaisin sinne mistä tulivat. Kun jossain mainitaan, että tietty henkilö näyttää ulkomaalaistaustaiselta, on helppoa unohtaa, etteivät kaikki suomalaisetkaan ole valkoihoisia.

Ymmärtämättömyyteen ja siihen omaan pieneen kuplaan, missä nähdään ja kuullaan vain se mitä halutaan, on helppoa jäädä. On helppoa leimata kokonainen ihmisryhmä yksittäisen ihmisen takia, kun kyseessä on joku muu kuin Jorma tai Liisa Kempeleeltä. On kuitenkin helppoa sysätä vastuu horjuneen mielenterveyden piikkiin silloin, kun se yksittäinen henkilö sattuukin olemaan se naapurin Jorma. Sä tuskin ottaisit vastuuta jos joku sun kotikaupungista surmaisi ihmisiä, joten miksi muidenkaan tarvitsisi kärsiä toisen teoista vain siksi, että he jakavat saman synnyinmaan, uskonnon tai ihonvärin.

Mitäs jos ei mentäisi sieltä helpoimman kautta. Opittaisiin näkemään sen ulkokuoren taakse, oltaisiin halukkaita oppimaan ja ymmärtämään sitä, mikä on uutta ja muistettaisiin, että me ollaan kaikki ihmisiä. Me eletään kuitenkin vuotta 2017 ja mun mielestä on surullista, että me oikeasti tarvitaan erilaisia hashtageja selventääksemme sitä, että kaikki elämät ovat merkityksellisiä ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vaikkapa sukupuoleen katsomatta.

Entäs jos alettaisiin nähdä vähän vaivaa ja oltais toinen toisillemme ihmisiä?

💕💕💕

I don't stalk, I investigate.

Siis tiedätte varmaan tilanteen, kun löydätte itsenne puolitutun Instagram kuvien syövereistä ja selailette kaverin, kummin kaiman, serkun poikaystävän lomakuvia Mallorcalta vuodelta 2010. Tai kun tapaatte baarissa söpön jäbän, vaihdatte puhelinnumeroita, käytät sun FBI taitoja kyseisen miehen löytämiseen ja teet taustatutkimusta muun muassa edellisistä tyttöystävistä aina äidin siskon koiraan saakka. Ihan normaalia.

Mä oon tehnyt kaikki mahdolliset mokat mitä tulee sosiaalisessa mediassa tehtyyn salapoliisityöhön. Esimerkiksi Tinderissä tapaamani miehekkeen sukunimen selvitin muutamalla klikkauksella yhteisen kaverin kautta, muutama päivä myöhemmin kyseinen jäbä tiedustelee mun sukunimeäni ja jälkeenpäin ihmettelee miksen itse tehnyt samaa. Noh, kuule kun minä oon tiennyt sen jo viikkoja. En jaksanut edes keksiä valkoista valhetta, vaan myönsin leikkineeni Sherlockia. Sanotaanko vaikka niin, etten ihan heti tehnyt lähtemätöntä vaikutusta ja jouduin vakuuttelemaan, etten tiennyt hänestä mitää sen enempää. Enpä.

Oon myös tykännyt puolituttujen pari vuotta vanhoista IG kuvista, oon stalkannut exäni uutta tyttöystävää Facebookissa ja vahingossa klikannut sitä legendaarista "Lisää kaveriksi" nappulaa. Terkkuja vaan. Kyllä, siinä hetkessä tuli taas harkittua bussin alle hyppäämistä. Oh well.
Mutta faktahan nyt vaan on se, että toisten ihmisten elämä kiinnostaa. Sitä haluaa tietää meneekö exällä paremmin kuin sulla, saiko se puolituttu tytön vai pojan, onko ne Jorman kaverit vielä yhdessä ja mitä draamaa rinnakaisluokan kohuparilla on tällä viikolla. Minkäs teet kun toinen nimi on Utelias-Vili ja sisältöä omaan elämään täytyy saada muualtakin kuin Netflixistä.

Toisaalta sitä toivoo, että tulee myös itse stalkatuksi. Mun mittapuulla se on ainakin ihan messevä kohteliaisuus, koska omasta mielestäni mulla menee aika hitokseen hyvin, eikä mua oikeastaan hävetä edes myöntää sitä. Mutta sitten päästään siihen, ettet sä sosiaalisesta mediasta saa koko kuvaa siitä, miten sillä toisella menee, joten turha verrata omaa olemistaan toisen tekemisiin.

Mä sain tässä parin päivän aikana useita viestejä koskien sitä, miten jengi ihailee mun aina niin positiivista asennetta ja miten mä uskallan kirjoittaa niin avoimesti omasta elämästäni. Kiitos kaikille jotka muuten laitoitte viestiä, arvostan 💕 Fakta on vaan se, etten mä ole aina naantalin aurinkona, vaan mullakin on mun yrmypäiviä siellä mökömököpuussa, josta viskelen jengiä kävyillä. Niinä päivinä mä en vaan postaile hammashymyjä Instagramiin. Surprise.

Mä myös käytän tuhottomasti aikaa miettien, mitä kaikkea mä voin sanoa ja kertoa ilman, että mua tuomitaan. Niistä samoista aiheista, mitä kirjoittelen tänne itseironialla ja sarkasmilla höystettynä, mä käyn itkupuheluja äidin kanssa tai vuodatan kamuille ilman huumorin häivää.
Mulle tulee välillä sellainen alemmuuden tunne, kun seurailen Instagramista bloggareita, fitnesstähtiä ja ylipäätänsä ihmisiä, joilla menee hyvin ja joiden kanssa vaihtaisit elämää IG feedin perusteella milloin vain silmää räpäyttämättä.

Stalkkaus on ihan jees, koska me kaikki sorrutaan siihen aina välillä. On vaan hyvä muistaa, että siellä Facebookissa tai Instagramissa se elämä on usein sokerikuorrutteista. Kaikilla on omat taistelunsa ja vaikeutensa, joten usko pois, sun oma elämä ei ole yhtään sen huonompaa tai merkityksettömämpää kuin sen sun IGssä seuraamasi fitnessbloggaajanäyttelijämallinkaan.

Ihanaa lauantaita! 💕

Pervoja ja poliisikyytejä

Mä olen lykännyt kirjoittamista tällä viikolla joka päivä, koska oon ollu koko ajan menossa ja halusin saada kaikki meisingit samaan postaukseen. Tiistai aamuna mä heräsin tilanteeseen, jossa olin ihan pähkinöinä kaikesta tulevasta. Mulla oli duuni hostellissa, joten sain säästettyä 144$ / per viikko, mulla oli tulossa työhaastattelu lääkäriaseman respaan sekä pääsisin testaamaan mun taitojani mallina seuraavan päivän kuvauksissa. Tiedossa oli myös kahvittelua ja dinneriä kamujen kanssa. Aika perfect.

Työhaastis meni hyvin ja pääsin tosiaan kahden viimeisen kandidaatin joukkoon, mutta lopullista vastausta odotellaan vielä. Pitäkäähän peukkuja! Haastattelun jälkeen istuttiin suomitytyjen kanssa kahvituokiolla Sydneyn keskustassa ja höpöteltiin niin antaumuksella, että iltakin ehti pimentyä.

Keskiviikko olikin sitten yhtä alamäkeä. Muhun oli tosiaan ottanut yhteytta Gary niminen herra, joka omien sanojensa mukaan oli ammattivalokuvaaja ja työskenteli harva se kuukausi Jenkeissä asti. Sain myös tsekata hänen aiempia kuvauksiaan ja vaikutti todella hyvältä! Teemana piti olla boho kautta urbaani tyyli ja hän lupasi tuoda vaatetukset sekä hieman meikkejä, koska reppureissaajana mulla ei juurikaan ole mitään valokuvauksellista mukana.

Mä olen saanut samanlaisia tarjouksia ennenkin, mutta en ole oikeastaan koskaan tykännyt aiemmista kuvista tai muuten oon saanut huonoja viboja kuvaajasta itsestään. Eli niin kuin äiti on aina toitottanut, olen ollut varovainen.

Tavattiin Garyn kanssa ihan yleisesti tunnetulla puistoalueella noin 40 minuutin bussimatkan päässä ja Garyhan oli siististi pukeutunut australialaismies, elämää oli katseltu ainakin 40 vuoden ajan ja puhe ei meinannut tauota millään. Edelleen mulla oli hyvät fiilikset. Mielikuvissani näin muutaman kivan bohomaisen mekon ja taustalla puiston korkeat honkamaiset puut. No ei nyt sitten ihan mennyt taas kuin Strömsössä.

Vaatekassista löytyi naamiaiskaupasta ostettuja kiiltäviä shortseja, ponchoja, jotka Garyn äiti oli varmaan itse virkannut, yksi musta ja aivan liian lyhyt paljettimekko, joka toi mieleen ala-aste aikojen limudiskot sekä muutamia pooloneuleita ja pinkkejä kynähameita. Saatte varmaan tarvittavan mielikuvan.

No, siinä sitten pidättelin naurua ja kiskoin paljettimekon päälle ja sukkanauhat sekä kymmenen sentin korot jalkaan keskellä kaunista puistoa, enkä olisi voinut tuntea itseäni tyhmemmäksi. Gary siinä sitten kaivoi laukustaan vanhaakin vanhemmat Nikonin vehkeet ja asetteli lisävalot aivan vääriin kulmiin, jonka minäkin näin amatöörinä tajusin. Oh well.

Tunnin keimailun jälkeen Gary oli yrittänyt silittää mun poskea, korjata mun hiuksia, saada mut syömään banaania ja kehunut kuinka hyvä perse mulla oli sekä miten hän ei kyennyt keskittymään kuvaamiseen, koska olin niin tavattoman kuuma. Hän oli myös käyttänyt "kalansilmä linssiä" eli tässä tapauksessa hän kaivoi omasta taskustaan pienemmän digikameran ja räpsi muutamia kuvia hänen kätensä mun pääni päällä. Ei varmaan tarvitse kertoa, että tunsin oloni todella tukalaksi.

Nyt jengi varmasti ihmettelee, miksen vain lähtenyt tilanteesta pois. Muuten kiva idis, mutta olin jättänyt reppuni Garyn autoon ja mies itse oli liian innokas jatkamaan kuvauksia. Mä selvisin neljä tuntia puremalla huulta ja ajattelemalla, että kohta pääsen kotiin. Kuvausten jälkeen saamani 120$ ei tuntunut miltään sen likaisen, hämmentyneen ja surkean olon rinnalla mikä mulla oli. Ei tuu varmaan yllärinä, ettei kauheasti inspiroi nähdä kyseisiä kuvia. Ikinä.

Ette varmaan usko, mutta päivä ei suinkaan loppunut siihen. Kotimatkalla hain Colesista suklaakeksejä, suuntasin kotiin ja en halunnut mitään muuta, kuin ottaa kuuman suihkun, kaivautua peiton alle ja treffata Netflixin kanssa. Ihan hyvä suunnitelma, mutta suihkua ottaessani huomasin lattianrajassa pienen go pro -kameran viereisestä suihkukopista. Että mitä. Voisitko vaikka kirjautua Internetin ihmeelliseen maailmaan niin löytäisit hanskamatskut sieltä ja säästettäisiin kaikkien henkistä hyvinvointia.

Tässä vaiheessa ihmettelin huutoääneen, että mitähän vi***a sä luulet tekeväsi, stormasin suihkukopista ulos ilman rihman kiertämää ja varmistin, että muistan sen tyypin kasvot. Jätkä pyyteli anteeksi ja sanoi poistavansa videon, mutta siinä vaiheessa ei enää anteeksipyytelyt auttaneet.

Iskin vaatteet päälle, vuodatin pari kyyneltä ja kävelin respaan tekemään ilmoituksen. Samasta tyypistä oli valittanut kuusi tyttöä ennen mua, mutta kukaan ei ollut osannut tai uskaltanut tunnistaa miestä. Mun loppuilta meni respan penkillä istuen, katsellen kun poliisit tulivat ja etsivät jätkän käsiinsä, kyselivät multa tietoja ja lopulta ohjasivat mut mukaansa asemalle antamaan lausuntoa. Tästä päivästä on munkin hankala löytää positiivista, mutta istuinpa ensimmäistä kertaa poliisiautossa ja vieläpä Sydneyssä. Toinen konstaapeleistä oli myös ihan söpö.

Pari tuntia myöhemmin istuin taas poliisiautossa matkalla kotiin. Hostellin pervertti viedään oikeuteen ja lopulta lähetetään takaisin Ranskaan. Nyt vain odotellaan, että tuleeko mulle kutsua todistajaksi, jos tyyppi päättää kieltää tekosensa.

Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä päivästä ollenkaan, koska noh, ois voinut mennä himpan verran vahvemminkin. Mun pointtini on, että älkää sietäkö keneltäkään mitään mikä saa sut tuntemaan itsesi huonommaksi tai edes epämukavaksi. Ja joskus, vaikka sitä pitäisi kuinka sen kuuluisan järjen päässä ja olisi varovainen, asiat voi mennä mönkään.

💕💕💕