Koh Mook oli ehdottomasti tähän astisen reissun kaunein paikka, jota suosittelen lämpimästi. Päästiin myös tsekkaamaan Emerald Cave, jonne siis uitiin about 70 metriä täydellisessä pimeydessä luolaston läpi. No okei, oli meillä opas messissä taskulampun kanssa, mutta kuitenkin. Toisella puolella avutuu hallimainen tila, jossa on valkoinen hiekkaranta ja viidakkomainen fiilis. Emeraldilta jatkoimme matkaa Koh Kradanille missä päästiin ekaa kertaa elämässä snorklaamaan ja tsekkailemaan koralliriuttoja. Muuten kyllä nautin puuhasta, mutta merivettä tuli hörpittyä ehkä vähän liian ahkeraan. Kradanilla olisi kyllä voinut viettää enemmänkin aikaa, koska merivesi oli ihan älyttömän kirkasta ja valkoinen biitsi veti sanattomaksi.

Koh Mookilta jatkettiin matkaa takaisin Krabille ja vietettiin pari yötä Ao Nangilla. Meillä on tosiaan enää hieman reilu viikko jäljellä Thaimaassa ja ensi torstaina lennetään jo biitseiltä Bangkokiin, josta toivottavasti saan vihdoin pankkikorttini ja uuden luurin. Luurittomuus on ollut ihan älyttömän rentsiä, kun ei tarvitse tarkistella viestejä tai taistella WiFin kanssa eikä paineita somen päivittämisestäkään ole. Plus tällä hetkellä ei tarvitse stressata ryöstetyksi tulemisesta, koska mulla ei tällä hetkellä ole mitään mitä varastaa.

Saavuttiin tosiaan eilen PhiPhille ja musta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että en tule selviämään tästä reissusta hengissä. Mulla oli eilen visio siitä, että kirjoittelen ihanan positiivisen pläjäyksen ja fiilistelen vähän sitä, miten reissaaminen on alkanut tuntua pikkuhiljaa kotoisalta, kun ei tarvitse jäädä paikalleen kovinkaan pitkäksi aikaa ja maisemat vaihtuvat aina kun haluat. Ja fiilikset on pääosin positiivisia, vaikka tänään on taas ollut mammaa ikävä ja olen ollut lähellä shopata lentoliput kotiin.

Onnistuin tosiaan eilen kaatumaan biitsillä, jonka seurauksena vasen polvi on turvonnut enkä pysty varaamaan jalalle yhtään painoa saati sitten suoristamaan sitä lainkaan. Eilisilta meni pääosin paikallisessa sairaalassa, josta sain messiin karmean kokoisia särkylääkkeitä ja lihasrelaksantteja, joita pitää nyt sitten napsia pitkin päivää. Mahtavaahan on, että vakuutusyhtiön kanssa on jotain häikkää enkä pääse tarkempiin tutkimuksiin ennen kuin hommat on maksun suhteen selvät. Ai että. Mä en oikeasti tiedä pitäisikö mun itkeä vai nauraa, koska ollaan tosiaan oltu reissussa vasta kolmisen viikkoa ja oon ehtinyt luulla, että kuolen auringonpistokseen, oon tullut ryöstetyksi ja nyt oon vielä kaiken hyvän lisäksi rampa. Mä en henkilökohtasesti kohta enää keksi mitä tässä voi mahdollisesti vielä tapahtua. Todennäköisesti kuolen Australiassa johonkin hämähäkin puremaan. Ei edes yllättäisi.

💋💋

Beach parties, karmasutra and gay weddings

Viime postauksessa ehdin intoilemaan siitä, kuinka asiat ovat menneet yllättävän hyvin putkeen ja taisin myös mainita, että sitä palautusta maan pinnalle odotellessa. Koska olen kärsimätön ihminen, niin onneksi ei tarvinnut kauhean kauaa odotella sitä kuplan puhkeamista ja päästiin hyvin nopeasti takaisin siihen elämän virtaan mikä meille ilmeisesti kuuluukin. Multa tosiaan varastettiin puhelin ja lompakko eli sinne meni kaikki nostamani käteinen, visa, ajokortti sekä nettipankin tunnukset. Onneksi olin helpottanut voron hommaa ja kirjoittanut käyttäjätunnuksen ylös tunnuslistan yläreunaan, joten jää sitten enemmän aikaa salasanan selvittämiseen.

 

"Karmasutra (n.) when fate fucks you with all the creative ways"

Siinä sitten tihrustin itkua kamujen kainalossa ja potkin henkisesti itseäni päähän siitä, miten ihminen voi vaan olla idiootti. Mutta onneksi on tyyppejä, jotka on siinä sun vieressä vaikka sä sitten olisitkin se maailman isoin idiootti ja lahopää. Seuraava yö meni varsin unettomissa merkeissä ja aikaa oli enemmän kuin tarpeeksi kelailla elämän kohokohtia sekä kasvattaa vallitseva ahdistus megalomaanisiin mittoihin ihan vaan siksi, koska mä voin.

Vaikka mulla on täälläkin ollut ihmisiä ympärillä ja kavereita tukena, en ole hetkeen tuntenut oloani niin yksinäiseksi kuin sunnuntai-aamuna ilman luuria ja omaa rahaa. Juteltiin ystävän kanssa siitä, kuinka sinkkuna olemisesta nauttii aikansa, mutta jossain vaiheessa alkaa kaipaamaan sitä tyyppiä, kelle sä voit jakaa ihan kaiken elämästä. Ihmisenä olen avoin tyyppi ja kykenen kyllä juttelemaan sekä avautumaan jutuista ystäville ja perheelle, mutta jotenkin täällä reissussa ollessa on kasvanut fiilis siitä, ettei se ainoastaan riitä. Tai sitten se johtuu tästä jatkuvasta kuumuudesta ja aivojen pehmetessä alkaa haaveilemaan siitä pysyvästä kainalopaikasta ja tyypistä, kuka saa maailmasta aina vähän paremman paikan.

Koh Lantan Long Beachilla saatiin ensi kosketusta myös paljon puhuttuihin rantabailuihin ja olihan se aikamoista. Corner Bar oli suhteellisen pieni mesta meren rannalla, missä paikallinen DJ oli ehkä maailman hitain biisinvaihtaja eivätkä kappaleet oikeastaan eronneet toisistaan millään tavalla. Toisaalta se ei kauheasti tunnelmaa latistanut ja tutustuttiin moniin hyviin tyyppeihin. Jengiä oli laidasta laitaan eivätkä kaikki käyneet ihan pelkän tanssimehun voimin ja vessajonokeskustelut olivat aika ajoin enemmän kuin mielenkiintoisia. Flipflopeissa bailaaminen tähtitaivaan alla oli loppujen lopuksi aika rentsi kokemus, vaikka kadotinkin kamut biitsille ja suoritin vähintäänkin pelottavan parin kilometrin kävelyn yksin hostellille. Still alive, vaikka jalat toimikin hyttysten buffettina ja seuraavana aamuna nilkat muistuttivat enemmänkin ilmapatjoja.

Seuraavana aamuna Iina jäi huilailemaan hostellille, kun me huristeltiin poikien kanssa skootterilla saaren toiselle puolelle tsekkaamaan Koh Lantan National Parkia. Aamu oli ihan täydellinen, kun aurinko paistoi ja sait ajella biksut päällä pitkin helteisiä katuja. Verrattuna alueeseen jolla me majoituimme, oli saaren toinen laita paljon vehreämpi ja sieltä jos mistä löytyy myös honeymoonillekin sopivia hotelleja upeilla merimaisemilla. Itse kansallispuisto oli myös viidakkomaista ja kierrettiin muutaman kilometrin mittainen lenkki, joka koostui lähinnä portaista tehdyistä laskuista ja nousuista. Luultiin, että puistossa päästäisiin näkemään vesiputous ja joitakin luolia, mutta niitä ei sitten tullutkaan. Reissu oli kuitenkin aika 6/6, koska koettiin kunnon kaatosade keskellä viidakkoa ja päästiin todistamaan myös rehellistä turpaan ottoa apinalta. Tää oli osaksi ehkä mun vika, myönnetään. Pysähdyttiin siis ennen kansallispuistoon menoa ostamaan liput alueelle ja olin aikeissa ottaa skootterin säilytystilasta vesipullon, kun mun mittakaavalla jokseenkin isokokoinen apina päätti ottaa lepiä menopelin ohjaustangolla. Jätin sitten luukun auki ja pakenin paikalta.

Apina sitten näki tilaisuutensa tulleen ja päätti pölliä mun laukun, joten taas oltiin tilanteessa, jossa mua saa pelastella. Apinan aikeet meni mönkään, mutta harmi vaan, että mun pelastaja sai palkaksi tiukan oikean yläkoukun apinalta ja huutonaurut kanssaeläjiltä. Aina ei mene ihan putkeen, mutta harvoin sitä voi sanoa saneensa apinalta turpaan. Mua ei tosin olisi yllättänyt yhtään, jos olisin menettänyt loputkin omaisuuteni, ja vieläpä apinalle. Paluumatka ei puolestaan kamalasti naurattanut, kun ajat ainoastaan topissa ja shortseissa kaatosateessa skootterilla parikymmentä kilometriä. Ai että, luulin ettei Thaimaassa tulisi kertaakaan kylmä, mutta väärässä oltiin.

Eilen koitti siten eron hetki, kun jätettiin pojat matkasta ja suunnattiin Iinan kanssa naisvoimin Koh Mookin saarelle ja jätkät jatkoivat matkaansa takaisin Bangkokiin. Iskihän siinä pieni haikeus, kun tiet erkanivat, kun oli jo ehtinyt tottua väsyneeseen läppään ja matkan jakamiseen toisten kanssa. Onneksi saatiin kuitenkin nopeasti muuta ajateltavaa, kun matkanteko tyssäsi heti alkuunsa. Olin siis kadottanut lompakon mukana kuitin jo varatusta ja maksetusta matkasta saarelle, joten yritäpä siinä selittää thaimaalaiselle jampalle sitä, miksei sulla ole kyseistä tositetta tai esimerkiksi kuvaa siitä messissä. Onneksi saatiin asia lopulta selvitettyä ja päästiin kuin päästiinkin päämääräämme.

Koh Mook vaikuttaa vallan söpöltä  ja rauhalliselta pikkusaarelta, missä on hyvä latailla akkuja ennen paluuta Krabille ja Bangkokiin. Mun eka reaktio biitsille astuessa oli, että oh my god miten paljon täällä on komeita ja treenattuja miehiä. Alkoi ahdistus kadotetuista tavaroista helpottaa ja tulevaisuus näytti hetken aika paljon valoisammalta. Mutta kuten aina ennenkin, kupla puhkaistiin ja saatiin tietää, että saarella oli edellisenä iltana järjestetty miespariskunnan häät, joten suurin osa vieraistakin painiskeli tietenkin eri sarjassa. Oh well.

Kiitos kaikille ihanista tsemppiviesteistä ja palautteesta 💋💋💋

Feels like home

Tällä hetkellä ollaan tosiaan Long Beachilla, Koh Lantalla, mihin saavuttiin toissapäivänä. Hostelli varattiin tällä kertaa jo suhteellisen hyvissä ajoin eli saman päivän aamuna, joten valintaan vaikutti lähinnä halpa hinta ja sijainti aivan biitsin vieressä. Päivän matkustamisen jälkeen ei kauheasti herättänyt luottamusta, kun minipakun kuljettaja kyselee tietä meidän majapaikkaan eikä kukaan paikallisistakaan tiedä kyseistä mestaa. Tuli vähän sellainen fiilis, että mistähän sitä taas itsensä löytää, mutta paikka osoittautui ihan timanttiseksi!

Hostellin nimi on tosiaan Leaf House, jota pyörittää 65-vuotias Lexi. Tää nainen on aivan upea ja fiilis täällä on kuin kotona olisi. Täällä on mahdollista saada aamupalaa ja illalla myös grillailtua ruokaa. Lexi opettaa myös täysin ilmaiseksi meditaatiota ja thaita, biitsille kävelee parisen minuuttia, pyykinpesu maksaa kilolta 40 bahtia ja puhtaat vaatteet saa jo seuraavana päivänä tuoksuvina ja silitettyinä takaisin.

Eilen oli ihan tajuttoman ihana päivä, vaikka aamulla heräsinkin koti-ikävän lisäksi myös reissun ensimmäiseen sadepäivään. Oltiin tosiaan ensin suunniteltu, että vietetään vihdoin biitsipäivää, kun kaikki alkaa olla taas terveiden ja elävien kirjoissa. Sen sijaan vuokrattiinkin skootterit ja lähdettiin huristelemaan.

Itse en henkilökohtaisesti ole koskaan elänyt kunnon mopotyttövaihetta, vaikka skootteri oli pakko saada -koska kaikki muutkin, niin minäkin. Hieman kuumotti monen vuoden tauon jälkeen hypätä rattiin ja vielä vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, missä liikennesäännöistä ei ole tietoakaan ja homma toimii lähinnä periaatteella "aja tai kuole". Mut kun päästiin siitä alkujännästä, niin ai että! Oli ihan hullun hauskaa päristellä menemään pitkin Koh Lantaa.

Skootterien vuokraus maksoi noin 7€ koko päivältä eli käytännössä ei juuri mitään. Käytiin paikallisessa Animal Welfare -keskuksessa, jossa on mahdollista ilmoittautua vapaaehtoiseksi, antaa lahjoituksia toimintaa varten tai yksinkertaisesti antaa eläimille hetki omaa aikaa. Sydänhän siellä suli ja jos lento kotiin olisi jo tiedossa, olisin ehkä halunnut adoptoida karvaturrin jos toisenkin.
Paikka toimii kokonaan vapaaehtoisten voimin eikä keskus esimerkiksi saa valtiolta minkäänlaista tukea toimintaansa ja myös leikkauksia suorittavat eläinlääkäritkin ovat vapaaehtoisia.

Eläinkeskuksen jälkeen jatkettiin matkaa Koh Lantan vanhaan kaupunkiin ja pysähdyttiin matkalla paikallisille markkinoille, missä oli tarjolla käytännössä kaikkea aidosta Adidaksen verkkarista Rolexiin ja friteerattuun kanaan. Place to be, mutta jostain syystä en saanut sisäistä himoshoppaajaani heräämään vaikka jopa jätkät tekivät ostoksia. Keskityttiin Iinan kanssa lähinnä syömiseen. Aina hyvä sijoitus.

Itse vanhaan kaupunkiin ehdittiin vasta illan suussa kun aurinko alkoi jo laskemaan, mutta nättiä oli silti. Paluumatkalla kuolemanpelko oli aika vahvasti läsnä, kun pisteltiin menemään pitkin pimeitä katuja eikä kuoppiakaan aina ehtinyt huomata vasta kun mopedi hyppää puoli metriä ilmaan ja Iinan hampaat iskeytyy olkapäähän. Oh well.

Koti-ikävä kyllä unohtui alkuunsa viimeistään illalla, kun täykkäri päivä päätettiin viinillä ja syvällistäkin syvällisemmillä keskusteluilla aina parisuhteesta elämän tarkoitukseen ja mietteisiin siitä, mikä Disney roisto olisi jos saisi valita.

Paratiisissa siis kaikki hyvin. Kivaa lauantaita 😘

It's all fun and beaches until diarrhea strikes

Bangkok jäi taakse viime lauantaina, kun pakattiin rinkat ja otettiin lento Krabille. Maailma on ihan älyttömän pieni, koska lentokentällä bongasimme yhden Keiteleläisen ja lentokoneessa höpöttelin jätkän kanssa, jonka äiti oli sattumoisin suomalainen. Lento oli onneksi lyhyt ja Krabin lentokentältä matkasimme Ao Nangiin, josta suuntasimme pitkähäntäveneellä Railay -saarelle.

Emme tosiaan olleet varanneet hostellia etukäteen ja hieman kuumotteli, löytäisimmekö majapaikkaa ollenkaan. Kolusimme ensin muutaman meidän budjetille hieman liian kalliin mestan, mutta loppujen lopuksi majoituimme pieneen bungalowiin Rapala -nimiseen hostelliin. Tosi siisti paikka ja ystävällistä henkilökuntaa, suosittelen! Olin ihan intopinkeenä, kun päästiin vihdoin biitsille päivän matkustamisen jälkeen ja olihan se pakko rynnätä uimaan, vaikka ilta oli jo pitkällä eikä eteensä juuri nähnyt. Mut ai että. Hiekkaa varpaissa, aaltojen kohina korvissa, tähtitaivas ja kauniisti valaistut kalliot - place to be! Bangkokin jälkeen Railay tuntui aika paratiisilta.

Bangkokiin verrattuna Railay on hieman hinnakkaampi, mutta ei mikään mahdottoman kallis. Paikkana tää on aika pieni ja ihan tajuttoman romanttinen, joten en ihmettele miksi matkaajat täällä koostuvat aika pitkälti pariskunnista. Saaren hotelleista kelpuuttaisin minkä tahansa omalle honeymoonilleni, et winkwink vaan tulevalle miehekkeelle. Railaylla on helppo päästä lomafiilikseen, seota päivistä ja nauttia biitsielämästä.

Railaylla on kaksi isompaa biitsiä saaren itä- ja länsipuolilla, joista me vietettiin suurin osa länsirannalla. Ranta oli aika ruuhkainen, koska ihmisiä tuli paistattelemaan päivää myös muilta lähisaarilta, mutta mua ei ainakaan ihmispaljous häirinnyt. Rannalta pystyi shoppaamaan ruokaa ja juomaa sinne saapuneista pitkähäntäveneistä, joten aika 5/5. Täällä on myös mahdollisuuksia kalliokiipeilyyn, jos sellaisesta on kiinnostunut, me päätettiin kuitenkin jättää kyseinen harrastus heille, jotka sen osaavat.

Meillä oli tarkoitus viettää Railaylla vain kaksi yötä ja jatkaa matkaa sitten Phi Phi -saarille, mutta ei onnistuttu löytämään sieltä budjettiin sopivaa majoitusta, joten jäätiin Rapalaan vielä kolmanneksi yöksi. Maanantai vietettiin rannalla loikoillen ja ai että, kun ihminen voi vaan olla tyhmä. Vettä tuli juotua liian vähän eikä kuumuudessa syöminenkään ollut ensimmäisenä mielessä ja hattukaan ei kauheasti päätä vaivannut.

Lausahduksen "tyhmästä päästä kärsii koko ruumis" ymmärtää viimeistään silloin, kun oksennat viidettä kertaa eikä vesikään pysy sisällä. Iinan kanssa halailtiin pönttöä vuorotellen itkua vääntäen ja huudeltiin seinän läpi toisillemme, että "eikö tää ikinä lopu" ja että "tästä ei kyllä selvitä". Toinen yritti sitten parhaansa mukaan tsempata kuolevaa toveria. Onneksi meillä oli herrasmies matkassa, joka kiikutti kaupasta vettä ja taputteli olkapäälle, että kyllä se siitä. Voin vaan kuvitella mitkä fiilikset on miehellä, kun kaksi naista vääntää itkua, oksentaa vuorotellen ja hikoilee tuskissaan. Ai että, ei ole helppoa. Tän jälkeen saattaa olla pieniä traumoja naisten kanssa elämisestä, sorry.

Tiistaiaamuna olo tuntui jyrän alle jääneeltä kastemadolta ja ajatus 12kg kilon rinkan nostamisesta selkään 28 asteen lämpötilassa sai pelkäämään henkiraasun puolesta. Sydärihän siinä meinasi tulla ja olo oli kaikkea muuta kuin valmis uuteen päivään, mutta päästiin pitkähäntäveneelle ja lopulta myös Ao Nangin -biitsille. Täällä majoituttiin paikkaan nimeltä Sun Bungalow. Tää on hieman kauempana Ao Nangin pääbiitsistä mihin kaikki meno on keskittynyt, mut paikkana tosi siisti ja vessankin saa vedettyä perinteiseen tapaan eikä tarvitse lusikoida huuhtovaa vettä kuupalla pönttöön. Tuuletinkin löytyy, joten aika bueno. Vielä kun pystyis syömään kiinteää ruokaa ja pääsis sängystä ylös niin olis ihan täydellinen.

Äitiä on kyl ollut ikävä, huumorintaju on meinannut loppua useammin kuin kerran ja tuktukin alle heittäytyminen on tuntunut moneen otteeseen parhaalta ja ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, mutta still alive ja tästä fiiliksestä ei oikein pääse kuin ylöspäin.

Toivon täyteistä tiistaita toverit 💋💋

Bangkok - never again

Ekat fiilikset Bangkokista oli about neljän tunnin oleskelun jälkeen sellaiset, että itku meinas päästä ja äitiä tuli ikävä. Rehellisesti teki mieli niellä vähätkin ylpeyden rippeet ja soittaa mammalle itkupuhelu ja kääntyä rinkkaa avaamatta takaisin lentokentälle kohti koto Suomea.  En tiedä mitä odotin, mutta kaupunkina tää mesta on ihan hullu! Kuumuus, ja ilmasto yleensäkään, ei ollut niin pahoja, kuin mä kavereiden ja tuttujen puheista oletin, mutta kaikessa muussa onkin sitten sulattelemista senkin edestä.

Jos Bangkokia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, en todellakaan löytäisi sopivaa. Tää kaupunki on yhdistelmä kaunista ja rumaa sekä uutta ja vanhaa. Täältä löytää vähän kaikkea munkeista ja temppeleistä aina punaisten valojen valaisemiin alueisiin. Liikenne on vähintäänkin eksoottista ja jokainen tien ylitys tuntuu harkitulta itsemurhayritykseltä. Täällä stressi ei ainakaan lievity, koska melu, likaisuus ja ahtaus on ekoja juttuja, joilla itse lähtisin Bangkokia kuvailemaan.

Mut toisaalta, ihmiset ovat täällä tosi ystävällisiä ja aina valmiita auttamaan, joten se pelastaa aika paljon. Kovinkaan moni paikallisista ei juurikaan englantia puhu, mutta elekielellä pääsee varsin pitkälle. Syöminen on täällä myös varsinainen työmaa, koska itse en kestä tulista ruokaa juuri ollenkaan ja siistien ruokapaikkojen löytäminen reissaajan budjetilla on haastavaa. Eikä luottamusta kauheasti herätä se, kun lihoja säilytetään ilman minkäänlaista suojaa ruuhkaisen kävelykadun varrella ja muutenkin vaikuttaa siltä, ettei täällä hygieniapasseja kauheasti jaella.

Ensimmäisenä iltana laitettiin kuitenkin hyvinvointi vaakalaudalle ja testattiin paikallista street food -paikkaa, joka myöhemmin nimettiin Rottasedäksi. Kyseinen paikka oli paikallisten suosima ja näytti tarjolla olleista paikoista syötävimmältä, joten oh well. Onnistuin saamaan myös suht miedon annoksen ja kanakin näytti varsin pätevästi kypsennetytltä. Vähän puistatuksia aiheutti kuitenkin esimerkiksi se, että kokit mätti safkaa lautaselle käsineen ilman hanskoja ja pöydän vieressä vilisee kissanpoikasen kokoisia rottia. Palvelu oli kyllä ystävällistä ja tarjottiin myös mahdollisuutta ottaa annos mukaan, kun muut olivat jo lopettaneet ja minä lusikoin ruokaa epäilevänä välillä rottia vilkuillen ja välillä harkiten kropan sisäistä huuhtelua käsidesillä. Odottelin tästä ruokailusta vähintään järkyttävää ripulioksennus comboa, mut jostain syystä siltä onnistuttiin välttymään.

Ollaan tehty myös varmaan kaikki mahdolliset virheet, joita ihminen vaan voi tehdä. Ohjelmassa oli lähteä tsekkailemaan temppeleitä ja tarkoitus oli lampsia ensin aamupalalle, mutta jotenkin se aamupala unohtui, kun keskityttiin etsimään oikeaa reittiä Grand Palacelle. Eli 29 astetta lämmintä, ei aamupalaa, vesi loppui jo ennen kuin päästiin perille ja aurinkorasvakin unohtui aamun innostuksissa. Lopputuloksena oli sitten palanutta nahkaa, uupunutta reissaajaa ja järkyttävä nälkä. Siis kokonaisuudessaan Grand Palace oli siisti mesta ja täynnä ihania yksityiskohtia, mutta kuumuus ja itseaiheutetut olosuhteet vei tästä reissusta vähän maun.

Suurimpia ilonkiljahduksia mulle tuotti tällä reissulla BK:n ja Mäkkärin näkeminen, mutta sekään ilo ei kauaa kestänyt, koska maassa maan tavalla ja silleen, niin nää ruokapaikat ei kauheesti saanut kannatusta vaan jatkettiin etsimistä. Paikkana Grand Palace oli nätti ja suosittelen käymään, mutta mun makuun hieman ruuhkainen turisteista. Mut onhan se mukavaa, kun ihmiset hautoo ensin koko päivän kenkiä jalassaan ja temppeliin mennessä saa nuuhkia muutaman sadan tyypin jalkamehuja. Ai että.

Vaikka kuinka oon yrittänyt tavoitella sitä boheemia ja rentoa maailmanmatkaajan asennetta, täytyy sanoa, että Bangkok on tehnyt siitä erittäin haastavaa - mut onneks on hyviä tyyppejä reissussa mukana. Huomenna annetaan kaupungille vielä kuitenkin viimeinen mahdollisuus ja sitten suunta kohti biitsiä.

Nyt unta palloon ja huomenna fiksumpana liikkeelle 💋

And off we go!

Kolme kuukautta sitten oli tosi hankalaa kuvitella itse lähtöpäivää ja jotenkin kulunut syksy on ollut valtavaa tunteiden vuoristorataa, eikä reissuun lähtöä ole ehtinyt oikeastaan miettiä lainkaan. Ajattelin, että viimeinen viikko Suomessa menisi rauhallisissa merkeissä lähtöä odotellessa, mutta eihän se ihan niin mennyt. Levottomuuksissani seilasin edestakaisin Jyväskylä-Kangasniemi väliä, tapasin mulle tärkeitä ihmisiä ja lauantaina juhlittiin myös läksiäisiä. Suurilta tunteilta ei vältytty ja iski hieman haikea fiilis, mutta kuluneen viikon aikana ymmärsin sen, miten paljon mulla oikeasti on ihania ja välittäviä ihmisiä elämässä. Ai että, teitä tulee ikävä, mutta onneksi kohta taas nähdään.

Aamulla herättiin tosiaan silmät enemmän ja vähemmän turvoksissa muutaman huonosti nukutun yön jälkeen, vaikka tavoitteena olikin startata fressinä ja valmiina seikkailuun. Noh, en tiedä oltiinko kumpaakaan, kun tavaroita oli hukassa viime hetkille asti ja pikkuveljen toive siitä, ettei kuoltaisi ainakaan ensimmäisellä viikolla, sai ainakin mussa liikkeelle kaikki mahdolliset kauhukuvitelmat tavoista, joilla saatettaisiin kuolemamme kohdata. Reissu alkoi muutenkin varsin lupaavasti, kun henkilökohtaisesti olin valmis halailemaan vessanpönttöä jo Joutsan kohdalla, auton pissapojasta loppui nesteet heti alkuunsa ja Helsingin päässä jonotettiin liikenneruuhkassa. Lentokentällä puolestaan kuullaan, että lentolipuissa on jotain mätää ja asiaa selviteltiin hyvä tovi. Mutta toisaalta, enemmän olisi yllättänyt, jos oltaisiin päästy lentokoneeseen asti ilman minkäänlaisia ongelmia. 

Alkumatkasta vitsailtiin, että ollaan varmaankin itse polkemassa lentokoneeseen vauhtia tai muuta mukavaa, koska lennot oli tosi edulliset. Lennon tarjosi tosiaan venäläinen lentoyhtiö Aeroflot ja täytyy myöntää, että aluksi mulla oli pienet ennakkoluulot kyseisen yhtiön suhteen, mutta loppujen lopuksi ei kyllä ole kauheasti valittamista. Suosittelen! Itse lento meni aika kivuttomasti, jos ei lasketa sitä, että kuulutukset sekä palvelu hoidettiin kätevästi venäjäksi ja että vieressä matkanneen miehen kanssa läpsittiin toisiamme, kun minä tiedustelin haluaako hän sämpylää ja hän herää säikähtäen ja mottaa puolestaan mua. Hoidettiin kuitenkin homma casuaalisti jätkämäisellä nyökkäyksellä, koska ei onnistuttu löytämään yhteistä kieltä.

Moskovan lentokenttä on mun mittakaavalla ihan valtava ja ollaan esimerkiksi kävelty pelkästään täällä viitisen kilometriä. Voi tosin johtua huonosta suuntavaistosta, mutta oh well. Tutustuttiin myös kolmanteen suomalaiseen mimmiin, joka on myös reissaamassa Thaimaahan, joten ainakin alkumatka taitetaan kolmestaan. Mulla on fiilis, että tästä reissusta tulee aivan mahtava ja jo tässä vaiheessa mua Suomessa stressanneet ja vaivanneet asiat alkaa tuntua aika pieniltä, mitä enemmän välimatkaa kotiin tulee.

Next stop Bangkok! 💋