Slider

Levottoman sielun syndrooma

Sunday, February 26, 2017


Kotona Suomessa mulla on lähes aina sellainen levoton fiilis ettei missään oikein ole hyvä olla. Jyväskylässä on hetken hyvä ja sitten iskee tunne, että pakko päästä kotikotiin Kangasniemelle. Päivän tai parin päästä iskee puolestaan fiilis, että pakko päästä takaisin Jyväskylään. Olen ajellut viikonkin sisällä useamman kerran bussilla edestakaisin, kun levottomuus on vaivannut pahemman kerran. Äiti aina sanoo, että on siinäkin levoton sielu, kun pakkaan kolmatta kertaa reppua ja sanon, että tulen takaisin ehkä huomenna tai seuraavalla viikolla, who knows.

Seurusteluaikoina mulla oli samanlainen tunne tai tuntemus siitä, että jotain puuttuu. Käytiin silloinkin usein keskusteluja siitä, että mitä multa puuttuu ja mikä sen tunteen aiheuttaa. Aiheesta saatiin myös riitoja aikaiseksi, koska suhteessa oli todella hankala sanoa tai tietää, että kaipaatko sä enemmän suhteelta, itseltäsi, elämältäsi vai mistä ihmeestä kiikastaa ja pahimmassa tapauksessa sä sait toiselle tunteen siitä, ettei hän riitä. On ihan järkyttävän turhauttavaa ja kuormittavaa, kun sulla on jatkuvasti fiilis, että jotain olisi tehtävä tai muutettava, mutta sulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä se voisi olla. 

Eron jälkeen se levottomuuden fiilis vain kasvoi, koska paikallaan ollessa ehti ajattelemaan liikaa ja puimaan kaikkea sitä, mitä sä ehkä olisit voinut tehdä toisin. Itsekseen ollessa tuntui liian yksinäiseltä ja kavereiden kanssa tuntui siltä, ettei jaksa olla sosiaalinen tai oma iloinen itsensä. Milloinkaan ei ollut hyvä. Muistan itkeneeni äidillekin useaan otteeseen sitä, että musta tuntuu siltä, ettei mulle ole oikeaa paikkaa enkä saa itselleni rauhaa vaikka mitä tekisin.


Jossain vaiheessa se tunne kasvoi siihen, etten oikein tiennyt, halusinko olla yksin vai kaksin, olinko valmis tapailemaan uusia tyyppejä vai oliko se vain sitä, etten halunnut olla itsekeseni. Toisaalta nautti sinkkuelämästä, mutta toisaalta kaipasi niin paljon sitä, että sulla on joku, jonka kanssa jakaa sun päivää ja joka on siinä sun vierellä. Ei oo helppoo mulle eikä varsinkaan miehelle, joka yrittää päästä perille tän naisen sielun elämästä. Mun ongelma on myös vähän se, että oon päästä varpaisiin tunneihminen ja alan välittämään ihmisistä tosi nopeastikin, jos kaikki vaan klikkaa. Yritä siinä sitten elää, kun mitenkään päin ei ole hyvä olla, et osaa sanoa ootko lintu vai kala ja Instagramin eläinvideot saa sut kyyneliin. 

Oon kokeillut ratkaista tätä mun levottomuutta sillä, että kasaan kalenterin aamusta iltaan asti täyteen jos jonkinlaisilla duuneilla. Kyllä se hetken auttaakin ja ainakaan sulla ei ole aikaa ajatella liikaa, mutta pidemmän päälle ei sekään vienyt tunnetta pois. Plus joku vois huolestua, kun löydät ittes lukemasta Vauva.fi -keskusteluja siitä, kuinka täyttää vapaa-aika erilaisin käsitöin. Mä olen aina, ihan oikeasti rakastanut, matkustamista bussilla, autolla tai junalla. Ja ne on ollut ainoita hetkiä, kun mulla on kertakaikkisen rauhallinen olo.Sä saat vaan istua, katsella maisemien vaihtuvan ja just sillä hetkellä sun ei tarvii tehdä mitään tai sulla ei ole paikkaa, missä sun pitäisi olla. Ennen kuin mä lähdin reissuun, mä olin ihan satavarma, että mulle iskee niin järkyttävä koti-ikävä, etten kestä kuukauttakaan. Ja iskihän se ja iskee joskus vieläkin, mutta siitäkin selviää. 

Parasta ja oikeasti outoa on, että se levottomuuden tunne ja fiilis siitä, että jotain puuttuu, on kadonnut kokonaan täällä reissussa. Mulla ei ole kertaakaan ollut sellaista oloa, että pakko päästä pois tai että multa puuttuu jotain. Oikeastaan siitä hetkestä lähtien, kun kaksi kuukautta sitten hyppäsin lentokoneeseen Helsinki-Vantaalta, mulla on ollut rauhallinen fiilis ja tuntuu, että just nyt mä oon oikeassa paikassa. Ehkä se johtuu siitä, että Suomessa mun pitäisi etsiä työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti päättää, mitä haluan opiskella, päättää missä haluan asua tai mahdollisesti muuttaa työn perässä toiseen kaupunkiin... Ja kaikki noi asiat on tällä hetkellä sellasia, etten mä ihan oikeasti tiedä, mitä mä haluan. Mut onneks mun ei tarviikaan tietää.

Tuntuuhan se välillä hullulta, että kaikki säästetyt roposet on kiinni tässä reissussa ja kun joskus palaan tai joudun palaamaan kotiin, mulla ei todennäköisesti oo rahaa, työpaikkaa tai edes varaa pitää mun nykyistä asuntoa. Hyvin suunniteltu juttu siis. Parin kuukauden jälkeen mä olen kyllä jo sitä mieltä, että tää kaikki on todellakin sen arvoista, että todennäköisesti päädyt pummiksi Kuokkalan sillan alle. Kliseistä tai ei, mutta oon oppinut ihan valtavasti itestäni ja tajunnut, että sulla on ihan järkyttävästi koettavaa ja nähtävää, kunhan sä vaan hyppäät sieltä omalta mukavuusalueelta pois.

Freesiä alkuviikkoa ja tehkää jotain, mitä ette oo hetkeen tai ikinä tehneet 💋


















Rakkaudentäyteinen keskiviikko ja oodi aussimiehille

Wednesday, February 22, 2017


Mulle tuli tänä aamuna kauhea onnellisuusfiilis. Oon tän ja eilisen päivän aikana vaihdellut kuulumisia rakkaiden tyyppien kanssa Suomessa ja oma ikävä hieman rauhoittui, kun tietää että toiset ikävöi yhtälailla. Oon myös onnellinen kaikista niistä uusista tyypeistä, joita oon meidän reissun aikana tavannut ja joita voin kutsua ystäviksi. En tiedä mistä nää rakkaudentäyteiset fiilikset on tähän keskiviikkopäivään eksyneet, mutta uskon että aussimiehillä saattaa olla tähän pienesti vaikutusta.

Naisnäkökulmasta täytyy sanoa, että oh my god mitä miehiä. Aussimiehet ovat kyllä todellakin vieneet mun sydämen enkä nyt puhu ainoastaan ulkonäöstä. Täällä on tosi normaalia, että sulle tullaan juttelemaan vaikka kesken lenkin tai kahvittelun. Kadulla kävellessä tyypit katsovat sua silmiin, hymyilevät ja saattaa ehkä heittää pienen kehunkin. Ja parasta on, ettei ne kadulla saadut kehut oo mitenkään creepyjä vaan vähän sama kuin joku olisi just rennosti morottanut sua. Okei myönnetään, että tää on ehkä myös vähän kulttuurikysymys ja me Suomessa ollaan vähän jäyheämpää sakkia, mitä tulee toisten kehumiseen tai randomeiden kanssa juttelemiseen. Ehkä Suomessakin pitäisi rohkaistua tähän positiivisempaan tyyliin, koska kyllä se aikalailla itsetuntoa kohottaa kun saat esimerkiksi kuulla omaavasi kaupungin parhaat sääret.

Yksi asia mitä rakastan yli kaiken on se, kuinka jätkät käyttävät puhuessaan tai viestiä kirjoittaessaan sellaisia ilmauksia kuin hun, miss, love. Pakko rakastaa. Oon myös huomannut, että vaikka jengi puhuu englantia äidinkielenään, se ei todellakaan kerro sitä että sä osaisit kirjoittaa englanniksi läheskään ymmärrettävästi. Ollaan monesti Iinan kanssa selailtu sanakirja.orgia ja mietitty, että onko vika meidan ymmärryksessä vai mistä kiikastaa. Mutta joo, ehkä me annetaan tää anteeksi ja aussiaksentti kompensoi huonoa kirjoitusasua.


Mulla oli alunperin suunnitelmissa, että vietän yhden kuukauden Thaimaassa ja yhden kuukauden Australiassa. Joopa joo. Tällä hetkellä mulla on sellainen fiilis, etten haluaisi lähteä täältä ollenkaan. Tiedän, että äiti lukee tätä tekstiä ja on valmiina henkilökohtaisesti kohta lentämään tänne ja raahaamaan tytön kotiin. Elämään täällä on tottunut kauhean hyvin ja arki rullaa sujuvasti töiden ja vapaa-ajan suhteen. Saatiin myös vihdoin paikalliset pankkikortit sekä nettipankkitunnukset, joten asioiden hoitaminen käteisellä on vihdoin ohitse ja ostosten tekokin helpottuu. Mulla meni pankkikorttihommat ihan putkeen, mikä oikeesti yllätti, mutta Iinasta tehtiin neidin sijaan mister. Onhan Iinu nyt vaan niin miehinen, että minkäs teet.

Tällä viikolla ollaan ehditty myös shoppailla, vaikka tässä rahatilanteessa se on ehkä se viimeinen asia, mitä kannttattaisi harrastaa. Täällä on vaan ihan uskomattoman ihania kauppoja ja vaatteita! Hintataso on aikalailla sama kuin Suomessa, mutta edullisiakin paikkoja löytyy ja alennuksia on meneillään aika useissa paikoissa. Onneksi on Suomessa ehtinyt tottua opiskelijasafkaan, koska nuudelit ja riisikakut oli vastassa täälläkin. Oh well, eipähän pääse kiloja kertymään. Ollaan myös käyty tsekkailemassa kaupungin valoja auringonlaskun jälkeen ja tuijoteltu tähtiä biitsillä. Eilen ammuin myös bussia odottavaa vanhaa herrasmiestä ponnarilla. Älkää kysykö miksi tai miten, en tiedä. Onneksi hoidettiin asia tuttuun rentoon tapaan ja pappa kaiveli ponnarin repustaan.

💋💋💋



Uusia tuulia

Thursday, February 16, 2017


Nyt ollaan reilun viikon verran katseltu menoa täällä Perthissä ja mä oikeasti tykkään tästä kaupungista ihan älyttömästi! Toisaalta kaikki ovat sanoneet, että odotahan vaan kun pääsette Melbourneen tai Sydneyyn – siellä sä vasta tuletkin rakastumaan. Mutta just tällä hetkellä täällä on hyvä olla ja hostelli, jossa ollaan majailtu koko tää aika, alkaa tuntua kodilta. Tätä mestaa pyörittää siis aasialainen perhe ja hostellissa on tavalliseen tapaan useampi dormi-huone ja muutama pienempi kämppä. Meidän dormikavereina on tällä hetkellä viisi miestä ja kolmas mimmi meidän lisäksi. Ja voin kertoa, että hajukin on huoneessa jokseenkin öö...miehinen.

Mut onneksi kaikki tyypit on super mukavia! Kämppä koostuu kolmesta meitä hieman nuoremmasta saksalaisjätkästä, yhdestä uusi-seelantilaisesta naisesta ja kahdesta about 40-vuotiaasta aussimiehestä. Koska meillä on välillä aina pieni kielimuuri aksenttien ja sanontojen suhteen, on Iina heitellyt pojille aina silloin tällöin usealla tavalla ymmärrettäviä kommentteja, jotka ne on ottanut varmaan iskuyrityksinä, että ollaan varmaan kohta kaiken hyvän lisäksi puumiakin 22-vuotiaina. Toisaalta kaksi kolmesta on ihan söpöjä tapauksia enkä valita, että heitä näkee välillä huitelemassa ilman paitaa pitkin hostellia. Pojat osallistuu myös tosi aktiivisesti hostellin torakkajahtiin, mikä on enemmän kuin fine, kun keittiössä vilisee 10cm kokoisia tapauksia. No, mutta onneksi toinen vanhemmista aussimiehistä vähän tasoittaa menoa, ettei oo ihan ruusuilla tanssimista tämä hostellielämä. Tää herrasmies laukoo nimittäin pitkin päivää varsin kaksimielisiä kommentteja, itsevarmana miehenä hän myös olettaa meidän lankeavan hänen elämää nähneille tatuoiduille käsivarsilleen ja kirsikkana kakun päällä hän tykkää halailusta vähän liikaa. Aamupalalle tullessa kävellään pitkin seiniä ja toivotaan herran kadonneen töihin tai vaikka vaihtaneen hostellia. Tai vähintään huonetta.



Oon myös ollut tän viikon kipeenä ja flunssa ei vaan meinaa helpottaa. Ollaan myös päästy tutustumaan Perthin sairaalaan, koska Iinalle iski aiemmin viikolla silmätulehdus. Täällä sairaalareissu meni suhteellisen kivuttomasti vakuutusten sun muiden osalta, mutta ojotusajat oli muutamaa tuntia. Mä tosin odotellessani bondasin erään aussipojan kanssa aika odottamattomalla tavalla, koska me ei siis puhuttu mitään vaan jaettiin vaan tuskaisia katseita siinä odotellessa. Myöhemmin törmättiin kadulla ja jostain syystä morotettiin ja hetki siitä törmättiin uudelleen ruokakaupan hyllyjen välissä ja siinä sitten keskusteltiin hänen vammoistaan ja iinan lääkärikäynnistä. Kuin mahtavaa.

Täällä jengi tulee siis jatkuvasti puhumaan eikä ehditä oikeastaan hetkeäkään olla yksinään. Toissailtana oltiin istumassa läheisessä pubissa, kun jenkkiläinen mies tulee kertomaan meille aivojen toimintaa parantavasta pilleristä (käytti kertomuksessaan esimerkkinä Limitless -leffaa) ja jostain ihmevoiteesta, joka on yhtä tehokas kuin kirurgin veitsi. Joopa. Odottelin hetkeä, milloin mies kysyy meitä duuniin, mutta sitä hetkeä ei valitettavasti tullut. Tutustuttiin myös ”kuuluisaan” poplaulajaan, joka oli viihteellä tummaihoisen serkkunsa kanssa, joka sattui olemaan kuuluisa jalkapalloilija. Mikä sattuma! Siinä jätkä sitten googlailee itseään todisteeksi Wikipediasta ja kyllähän sieltä samaa näköä löytyi kymmenen vuotta ja kiloa sitten. Jätettiin jostain syystä ne drinksut väliin. Samalla reissulla onnistuin huitomaan varsin söpöä miestapausta tuolilla polveen. I know, rampautus on aika tehokas taktiikka. Eipä pääse mies karkuun ja ehdit heittää sun parhaat iskureplat. Toimii.
Meillä on oikeesti mennyt aika rauhallisesti ja ollaan selvitty ilman vammoja tai suurempia kommelluksia. Ehkä tää sairastaminen on hidastanut vähän menoa, kun korvat tinnittää 24/7 ja pää tuntuu kuumailmapallolta.

Mulla oli aiemmin tarkoitus tehdä sinkun kyyninen rallatus siitä, miten ystävänpäivä on vaan kaupallistettua kakkaa ja että voisiko tätä imelyyden määrää mitenkään karttaa, mutta ensinnäkin mun tietokone päätti sanoa sopimuksensa irti ja mun mielipide ystävänpäivästä koki täällä ehkä hienoisen täyskäännöksen. En ole siis koskaan pitänyt ystävänpäivää kovinkaan suuressa arvossa eikä sitä esimerkiksi parisuhteessa ollessani kauheasti nostettu esiin. Ja mä olen melkein joka päivä ihanien kamujeni kanssa yhteydessä, joten en koe imelien viestien tai aforismien lähettämistä aiheelliseksi.

Viime tiistaina sain kuitenkin viestin, että olepas hyvä ja mene sun hostellin läheiseen kauppaan. Mulla on jotenkin aina vähän tukala olo, kun saan lahjoja, joten voitte kuvitella mun fiilikset, kun kannan hostellin keittiöön sydänpaperilla päällystetyn paketin, jossa roikkuu pehmonalle ja sen lisäksi vielä laatikollisen ruusuja. Siis mitä. Okei, kuulun niihin naisiin, jotka ovat joskus päästäneet suustaan, että kukat ovat hieman turhia ja niihin ei tarvitse kuluttaa rahaa, mutta äkkiä se mieli muuttuu, kun laatikosta paljastuu kahdentoista ruusun kimppu. En osaa oikein vieläkään kuvailla sen hetken fiiliksiä, mutta aika onnellista tyttöä sitä kyllä oltiin. Ollaan itseasiassa vieläkin, koska suklaata riittää varmaan vielä ensi jouluunkin asti.


Jos siinä ei vielä ollut tarpeeksi positiivista niin meikänainen onnistui myös saamaan töitä ensi yrittämällä, mitä en voi oikeastaan vieläkään uskoa, kun muistellaan kuinka monta vesiperää olen Suomessa vetänyt työhaastatteluissa. Okei, kotona mulla on ollut ehkä hieman korkeammat standardit työpaikkojen suhteen, mutta täällä ajattelin kokeilla jotain, mitä en Suomessa ehkä tulisi koskaan tekemään. Äidin ensimmäinen kysymys oli, että ”ei kai se vaan ole mikään strippibaari” ja isä veikkasi paikkaa puolestaan ”topless” mestaksi. Kiitti äiti ja iskä, kun teillä on noin korkeet odotukset tyttärenne suhteen, ei voi kuin arvostaa.

Mulla oli siis eilen ensimmäinen vuoro ja täytyy kyllä rehellisesti myöntää, että kyseinen duuni on enemmän ja vähemmän esineellistämistä eikä mulle varsinaisesti tullut mikään onnellinen olo, kun kävelin yöllä kotiin. Ja kyseessä ei siis todellakaan ole mikään aiemmin veikatuista, vaikka mesta onkin yökerho. Paikka on siis VIP lounge, jossa ideana on, että asiakkaat saavat vuokrata illaksi itselleen huoneen juhlimista varten ja meidän houstaajien tehtävänä on tarjoilla ruokaa ja juomaa, huolehtia musiikista, pitää juhlatunnelmaa yllä ja huolehtia siitä, että asiakkaat viihtyvät. Se, kuinka sut valitaan sitten minkäkin tilaisuuden houstaajaksi on mun mielestä aika raaka, sillä tytöt laitetaan asiakkaiden eteen riviin ja lyhyen esittelykierroksen jälkeen he sitten valitsevat periaatteessa ainoastaan ulkonäön perusteella, kenet he haluavat iltansa emännöimään. Eka vuoro oli hieman rankka ja olin enemmän kuin vähän oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta ehkä tänään menee jo paremmin. Plussana täytyy mainita, että sain muista tytöistä jo hyviä kavereita ja palkkakin on 40 AUD tunnilta, mikä kartuttaa mukavasti matkakassaa.

Jatkan kuitenkin muiden töiden hakemista ja toivottavasti kartutan matkakassaa piakkoin jossain muualla. Kivaa torstaita toverit ja toivottavasti kaikilla oli ihana ystävänpäivä 😘

Oh baby, it's Australia!

Wednesday, February 8, 2017


Thaimaassa vallitsevaan elämänrytmiin ja kaaosmaisuuteen ehti kuukauden aikana tottua yllättävän hyvin. Tien ylittäminen ei lopulta tuntunut enää harkitulta itsemurhalta ja viimeisten viikkojen aikana uskalsi syöda aikalailla kaikkea ilman, että pää täyttyi kauhukuvilla ruokamyrkytyksestä. Viimeiset päivät Bangkokissa sai mut pienesti jopa rakastumaan kyseiseen kaupunkiin, jep voitteko kuvitella. Saatiin kaipaamamme One night in Bangkok ja voin sanoa, että yksi yö ainakin Khao San Roadilla on todellakin tarpeeksi. Just saying.

Viimeisenä iltana, kun istuttiin paikallisessa skybaarissa 55 kerroksen korkeudessa, mulle tuli sellainen fiilis, että just tässä ja nyt mulla on kaikki hyvin. Kaupunki näytti ylhäältä katsottuna siltä, ettei se nuku koskaan, yössä loistavat valot jatkuivat loputtomiin ja sulla oli ympärillä ihania tyyppejä. Noina hetkinä sitä tajuaa, miksi ei oo vielä minkään koettelemuksen jälkeen pakannut rinkkaa ja ostanut lentolippua kotiin. Ja nyt kun päästiin aiheeseen, niin oon saanut yllättävän paljon kysymyksiä siitä, että onko tän kyseisen viimeisen illan tatuoitu herrasmies (kuvan löydätte Instagramista, winkwink) sama, kuin josta kerroin edellisessä postauksessa ja ei, ei ole, silloin oltaisiin puhuttu jo kunnon tuhkimotarinasta.  

Lähtö Bangkokista oli haikea, mutta tavalliseen tapaan saatiin nopeasti taas muuta ajateltavaa. Lennettiin tosiaan BKK;n lentokentältä Kuala Lumpuriin, jossa vietettiin ensin yhdeksän tuntia ennen lentoa Australiaan. Mä olen ikuinen haaveilija ja oon aina kuvitellut, että lentokentällä nukkuminen on jollain tasolla todellisen seikkailijan parhaita hetkiä. Oh well. Mulle nousi tosiaan kentällä kuume ja siinä lattialla maatessani kirjaimellisesti vaan tärisin ja itkin. No okei, toivoin myös pyörtyväni, koska se olisi varmasti ollut sata kertaa mukavampaa kuin sen hetkinen olotila. Sain nukuttua muutamia tunteja ennen kuin heräsin järkyttävään kylmään hikeen, kun kuume oli vihdoin laskenut. En osaa kertakaikkiaan kuvailla sitä näkyä, mikä mua katsoi lentokentän peilistä. Sanotaanko vaikka niin, että olen näyttänyt ihan vähän paremmaltakin.


Onnistuttiin raahautumaan lentokoneeseen ja mua ei jaksanut edes yllättää ettei oltu muistettu tarkastaa kuuluuko lentolippuihin ateriaa lentokoneessa tai ettei lompakosta löytynyt muuta kuin Thaimaan bahteja tai se, että koneessa on useampi kuin yksi itkevä lapsi tai edes se, että kuume päätti nousta uudestaan. Kuvitelkaapa sellainen Suomen kevättalvinen päivä, kun taivas on harmaana ja sataa vettä, tie on loskan peitossa ja siinä loskassa makaa märkä, tallattu ja muutenkin parhaat päivänsä nähnyt lapanen. Se fiilis mulla oli, kun raahauduin koneesta Perthin lentokentälle. Mä oon katsonut aika paljon sellaista TV-ohjelmaa kuin Australian rajalla ja siinä pienissä kuumehouruissa mulla oli aika värikkäitä kauhukuvia siitä, miten meidät passitetaan takaisin sinne mistä tultiin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun jossain lukee, että tuntiessasi itsesi kipeäksi ole hyvä ja ilmoita siitä kysyttäessä olin sataprosenttisen varma siitä, että seuraavaksi löydän itseni Iinan kanssa viereisistä karanteenikopeista. En oikeasti olisi jaksanut edes näytellä yllättynyttä vaan kävellyt onnelisena koppiin ja toivonut edes jotain, mitä voi sängyksi kutsua.

Ei kuitenkaan päädytty karanteeniin vaan päästiin hostelliin, saatiin vihdoin ruokaa, suihkua voi oikeasti kutsua kuumaksi enkä ainakaan vielä ole hätistellyt sängystä hämähäkkejä tai käärmeitä, joten all good. Tänään on ollut aika chilli päivä, koska muistutetaan molemmat vielä hieman enemmän niitä lapasia kuin ihmisiä. Pestiin pyykkiä ja tehtiin reissu ensimmäiseen kunnon ruokakauppaan tällä reissulla ja ai errä sitä tunnetta, kun hyllystä löytyy leipää, jossa on ruisjauhoa! Mun on koko reissun ajan tehnyt mieli juustoa ja oon kuolannut sen perään joka välissä vain todetakseni, että se on täällä ihan yhtä kallista kuin Suomessakin. Joten ei juustoa. Nyt pitää valottaa tätä mun suhdetta juuston ostamiseen, koska se on meidän kaveriporukassa yleinen vitsi. Mä siis rakastan juustoa, mutta aina kun sitä pitäisi mennä ostamaan, mun tekisi mieli kieriä itkien kaupan lattialla. Esimerkiksi vielä seurustellessani sälytin juuston ostamisen kumppanilleni ja tuparilahjaksi sain juustoa niin viipaleina kuin kokonaisenakin, enkä osaa sanoa oliko juusto vai kuolaamani Calvin Kleinin rintsikat parempi yllätys.

Ollaan oltu Perthissä nyt siis vajaa kaksi päivää ja ensivaikutelmat Australiasta on varsin positiiviset! Thaimaan jälkeen länsimaalainen meno tuntuu puolestaan oudolta. Täällä on oikeasti liikennesäännöt etkä sä voi pomppia kadun yli ihan miten sattuu, sä voit juoda hanavettä ja täällä asiat oikeasti maksaa, eikä ulkona syöminen joka päivä tule todellakaan onnistumaan. Täällä on menossa myös tähän mennessä kylmimmät päivät eli asteita on noin 22 ja tuulen kanssa fiilis on oikeasti aika lähellä Suomen kesää. Toisaalta Thaimaan jälkeen ihan mukava olla hieman viileämmässä, mutta en odottanut, että olisin iloinen tuulitakin pakkaamisesta rinkkaan. 

Nyt vaan lepoa ja sitten tsekkaillaan mitä elosta Australiassa tulee 💋💋💋






The one that got away, Tinder matches and night in Bangkok

Saturday, February 4, 2017


Okei, älkää koskaan sanoko ei ikinä, koska täällä sitä taas ollaan. Bangkokissa. Kaupungissa, mistä kirjoitin reissun alussa ja josta sain elämäni kulttuurishokin. Okei, en ole vieläkään rakastunut Bangkokiin, mutta näin toisella kerralla tulo tänne oli jo paljon helpompaa. Liikenne ei vaivaa läheskään niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka saarien hiljaiseen menoon olikin ehtinyt jo tottua. Tällä kertaa majoitutaan lähellä Khao San Roadia eli paikkaa, mihin kaikki reppureissaajat ovat keskittyneet.

Me ei ensimmäisellä Bangkokin reissulla uskaltauduttu juurikaan yöelämään, mutta tällä kertaa tavoitteena on lähteä tsekkaamaan BKK:n öiset kadut. Ja äiti ottaa nyt siellä ruudun toisella puolella ihan rauhallisesti eikä täytä mun aasialaista luuria sadalla varoituksella siitä, miten oon huolimaton hönttönen ja miten mun pitäisi rauhoittua ja olla ihmisiksi. Saavuttiin tosiaan tänne muutama päivä sitten PhiPhiltä ja ensimmäiset sydänkohtaukset saatiin jo lentokoneen laskeutuessa, koska maahantulo oli hieman töyssyinen ja kone täynnä kauhusta kiljuvia aasialaisia. Mua ei ole aiemmin lentäessä pelottanut, mutta nyt kyllä saatiin väkijoukossa lietsottua mullekin pala kurkkuun. Iinalla tuli tosin ihan konkreettisesti pala kurkkuun, mutta onneksi ei päädytty kuitenkaan tarvitsemaan muovipussia. 

Ja siis tiedättekö sen fiiliksen, kun te näette tai juttelette jonkun tyypin kanssa, ja te vaan saatte sen fiiliksen että tuossa on sitä jotain. Mä bongasin tän tatuoidun herrasmiehen jo Krabin lentokentällä, sitten uudestaan koneessa ja vielä kerran laukkuhihnalla. Tässä olisi ehkä ollut vuosisadan rakkaustarinan alku, mutta niin kuin voidaan vaan arvata niin eihän se sitten niin mennyt. Meidän piti tosiaan suunnata lentokentältä suoraan Suomen Suurlähetystöön hakemaan mun pankkikorttia, joten kun tää unelmien mies kysyy, että missä me ollaan yöpymässä ja ehkä voitaisiin jakaa taksi, teki mun mieli itkeä sikiöasennossa lattialla. Mut onneksi oon alkanut jo tottumaan näihin heartbreikkeihin, joten ei hätää, oon fine. Just fine.


Päästiin bussiin, joka kaikessa ihanuudessaan tuoksui juuri siltä kuin näyttikin: linja-autolliselta krapulaisia reppureissaajia. Ai että. Mahtavaahan on, että satuttiin pääsemään juuri pahimpaan ruuhkaan ja bussimatka kesti yli tunnin. Bussista luovittiin tie sky trainille ja matkattiin Chit Lomiin, josta lähdimme suunnistamaan suurlähetystöön. Ei onneksi mennyt sekään niin kuin Strömsössä ja käveltiin väärään suuntaan toisen tunnin verran ja kun vihdoin viimein selvittiin lähetystöön..noh, voitte vaan arvata. Jep, oli lafka juuri sulkenut ovensa viisi minuuttia aiemmin. Tää ei sinällään yllättänyt. Kaksi hikistä, nälkäistä ja sinkkuuden runtelemaa naista. Aika paha combo. Ollaan menty periaatteella, että alle viiden kilometrin matkat kävellään, mutta väsy oli liian suuri ja mun polvi ei vieläkään ole kunnossa, joten otettiin taksi. Joka sekin kesti tunnin, koska älytön ruuhka. Siis en enää ikinä valita Jyväskylän neljän ruuhkasta sanallakaan, koska nyt tiedän mitä se liikennejumi oikeasti on.

Eilen oli mun paras päivä hetkeen, koska sain vihdoin viimein mun pankkikortin ja sain ostettua myös uuden puhelimen. En vois olla onnellisempi! Ostoksia tehdessä ei tarvitse kääntyä Iinan puoleen ja viestejäkään ei tarvitse kirjoitella toisen puhelimesta. Saan taas olla ihan itsenäinen (ja tietenkin vahva) nainen, feels good. Oli myös mahtavaa lukea lukuisia viestejä siitä, että yritä nyt hyvä nainen tulla hengissä takaisin. Lupaan, mä yritän. Melkein kaksi viikkoa ilman luuria ja omaa rahaa ovat olleet aika rankat, koska sä joudut koko ajan olemaan taakkana toiselle. Nyt kun saan vielä polven kuntoon niin elämä alkaa taas olemaan raiteillaan.


Oon myös viimeiset pari viikkoa katsellut vierestä, kun Iina bongailee Tinderissä mitä kuumempia tapauksia toisensa jälkeen ja suunnittelee deittejä biitsillä ja mitä kaikkea. Tietysti olin ihan intopinkeänä, että jeejee Tinder tulille heti kun saan luurin kätöseen. Nojuu, ajatus hyvä kymmenen, mutta en tiedä jäikö ne kaikki kuumikset Thaimaan saarille, koska mun Tinder on täynnä 160cm aasialaisia, En sano etteikö aasialaiset miehet toki olisi kuumia tai söpöjä, mutta 177cm pitkänä naisena I'm struggling.

Maanantaina heitetään heipat Thaimaalle, joka on viimeisen kuukauden aikana alkanut tuntua enemmän ja vähemmän kodilta, tai ainakin kotoisammalta. Australia, be ready! 💋
CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan