Levottoman sielun syndrooma

Kotona Suomessa mulla on lähes aina sellainen levoton fiilis ettei missään oikein ole hyvä olla. Jyväskylässä on hetken hyvä ja sitten iskee tunne, että pakko päästä kotikotiin Kangasniemelle. Päivän tai parin päästä iskee puolestaan fiilis, että pakko päästä takaisin Jyväskylään. Olen ajellut viikonkin sisällä useamman kerran bussilla edestakaisin, kun levottomuus on vaivannut pahemman kerran. Äiti aina sanoo, että on siinäkin levoton sielu, kun pakkaan kolmatta kertaa reppua ja sanon, että tulen takaisin ehkä huomenna tai seuraavalla viikolla, who knows.

Seurusteluaikoina mulla oli samanlainen tunne tai tuntemus siitä, että jotain puuttuu. Käytiin silloinkin usein keskusteluja siitä, että mitä multa puuttuu ja mikä sen tunteen aiheuttaa. Aiheesta saatiin myös riitoja aikaiseksi, koska suhteessa oli todella hankala sanoa tai tietää, että kaipaatko sä enemmän suhteelta, itseltäsi, elämältäsi vai mistä ihmeestä kiikastaa ja pahimmassa tapauksessa sä sait toiselle tunteen siitä, ettei hän riitä. On ihan järkyttävän turhauttavaa ja kuormittavaa, kun sulla on jatkuvasti fiilis, että jotain olisi tehtävä tai muutettava, mutta sulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä se voisi olla. 

Eron jälkeen se levottomuuden fiilis vain kasvoi, koska paikallaan ollessa ehti ajattelemaan liikaa ja puimaan kaikkea sitä, mitä sä ehkä olisit voinut tehdä toisin. Itsekseen ollessa tuntui liian yksinäiseltä ja kavereiden kanssa tuntui siltä, ettei jaksa olla sosiaalinen tai oma iloinen itsensä. Milloinkaan ei ollut hyvä. Muistan itkeneeni äidillekin useaan otteeseen sitä, että musta tuntuu siltä, ettei mulle ole oikeaa paikkaa enkä saa itselleni rauhaa vaikka mitä tekisin.

Jossain vaiheessa se tunne kasvoi siihen, etten oikein tiennyt, halusinko olla yksin vai kaksin, olinko valmis tapailemaan uusia tyyppejä vai oliko se vain sitä, etten halunnut olla itsekeseni. Toisaalta nautti sinkkuelämästä, mutta toisaalta kaipasi niin paljon sitä, että sulla on joku, jonka kanssa jakaa sun päivää ja joka on siinä sun vierellä. Ei oo helppoo mulle eikä varsinkaan miehelle, joka yrittää päästä perille tän naisen sielun elämästä. Mun ongelma on myös vähän se, että oon päästä varpaisiin tunneihminen ja alan välittämään ihmisistä tosi nopeastikin, jos kaikki vaan klikkaa. Yritä siinä sitten elää, kun mitenkään päin ei ole hyvä olla, et osaa sanoa ootko lintu vai kala ja Instagramin eläinvideot saa sut kyyneliin. 

Oon kokeillut ratkaista tätä mun levottomuutta sillä, että kasaan kalenterin aamusta iltaan asti täyteen jos jonkinlaisilla duuneilla. Kyllä se hetken auttaakin ja ainakaan sulla ei ole aikaa ajatella liikaa, mutta pidemmän päälle ei sekään vienyt tunnetta pois. Plus joku vois huolestua, kun löydät ittes lukemasta Vauva.fi -keskusteluja siitä, kuinka täyttää vapaa-aika erilaisin käsitöin. Mä olen aina, ihan oikeasti rakastanut, matkustamista bussilla, autolla tai junalla. Ja ne on ollut ainoita hetkiä, kun mulla on kertakaikkisen rauhallinen olo.Sä saat vaan istua, katsella maisemien vaihtuvan ja just sillä hetkellä sun ei tarvii tehdä mitään tai sulla ei ole paikkaa, missä sun pitäisi olla. Ennen kuin mä lähdin reissuun, mä olin ihan satavarma, että mulle iskee niin järkyttävä koti-ikävä, etten kestä kuukauttakaan. Ja iskihän se ja iskee joskus vieläkin, mutta siitäkin selviää. 

Parasta ja oikeasti outoa on, että se levottomuuden tunne ja fiilis siitä, että jotain puuttuu, on kadonnut kokonaan täällä reissussa. Mulla ei ole kertaakaan ollut sellaista oloa, että pakko päästä pois tai että multa puuttuu jotain. Oikeastaan siitä hetkestä lähtien, kun kaksi kuukautta sitten hyppäsin lentokoneeseen Helsinki-Vantaalta, mulla on ollut rauhallinen fiilis ja tuntuu, että just nyt mä oon oikeassa paikassa. Ehkä se johtuu siitä, että Suomessa mun pitäisi etsiä työpaikkaa tai vaihtoehtoisesti päättää, mitä haluan opiskella, päättää missä haluan asua tai mahdollisesti muuttaa työn perässä toiseen kaupunkiin... Ja kaikki noi asiat on tällä hetkellä sellasia, etten mä ihan oikeasti tiedä, mitä mä haluan. Mut onneks mun ei tarviikaan tietää.

Tuntuuhan se välillä hullulta, että kaikki säästetyt roposet on kiinni tässä reissussa ja kun joskus palaan tai joudun palaamaan kotiin, mulla ei todennäköisesti oo rahaa, työpaikkaa tai edes varaa pitää mun nykyistä asuntoa. Hyvin suunniteltu juttu siis. Parin kuukauden jälkeen mä olen kyllä jo sitä mieltä, että tää kaikki on todellakin sen arvoista, että todennäköisesti päädyt pummiksi Kuokkalan sillan alle. Kliseistä tai ei, mutta oon oppinut ihan valtavasti itestäni ja tajunnut, että sulla on ihan järkyttävästi koettavaa ja nähtävää, kunhan sä vaan hyppäät sieltä omalta mukavuusalueelta pois.

Freesiä alkuviikkoa ja tehkää jotain, mitä ette oo hetkeen tai ikinä tehneet 💋