Kun sä elät toisen kanssa joka päivä melkein sen 24/7, sitä oppii pikkuhiljaa tajuamaan sen kanssaeläjän sielunelämää. Me naureskellaan Iinan kanssa usein sille, että me ollaan melkein kuin pariskunta. Ollaan myös pohdittu, että jos toinen meistä olisi mies, me oltaisiin ihan satasella match made in heaven. Oh well, aina ei mee nallekarkit tasan. Meillä on ihan älyttömän tiivis kaverisuhde ja usein ei edes tarvitse kysyä, kun tietää mitä toisen päässä liikkuu. Se, että me ollaan näin hyviä kavereita, vaatii joltain osin sen, että meillä on yhteisiä juttuja. Meillä ne yhteiset jutut on samanlainen huono huumorintaju, rakkaus ruokaan (lue: pizzaan), jatkuvat huonot miesvalinnat, makeanhimo ja ihmislapaisuus. Siinähän sitä alkaa jo ollakin, ihan kuin peiliin katsoisi.

Mut me ollaan myös tosi erilaisia ja ehkä se loppupeleissä menee niin, että vastakohdat täydentävät toisiaan, ainakin joltain osin. Ollaan monta kertaa ihmetelty sitä, miten erilailla me suhtaudutaan asioihin. Mulla menee asiat välittömästi tunteisiin, koska mä hyppään juttuihin mukaan satasella enkä kauheasti mieti, että otetaanko tässä taas kerran 6-0 turpaan vai ei. Yleensä otetaan. Iina puolestaan osaa tarkastella ja kuulostella tilannetta, ennen kuin hyppää pää edellä laiturilta. Me myös reagoidaan asioihin eri tavalla. Kun sä saat taas sen kuuluisan avokämmenen karmalta poskelle, mä vuodatan rehellistä itkuhuutoa ja Iina puolestaan ottaa omaa aikaa, miettii mikä meni vikaan.

Iina on just sellainen ihminen, jolle sä voit soittaa kauheassa hätäpaniikissa ja tää nainen pysyy silti rauhallisena, käskee sun rauhottua ja tekee tilanteesta todennäköisesti listan, johon merkataan plussat ja miinukset. Jos joku soittaa mulle itkuisena ja hätäisenä, mä todennäköisesti alan itkemään pelkästä sympatiasta enkä ainakaan paranna tilannetta. Okei, mullakin on järkevät hetkeni, mutta harvemmin. Esimerkiksi eilen hukattiin yksi makkarajengiläisistä ja aurinko oli laskenut jo aikoja sitten. Mä melkein väännän itkua pissat housussa ja harkitsen soittavani äidille, kun Iina painelee taskulampun kanssa pitkin pihaa. Mun puolustuksekseni voin sanoa, että pelkään pimeää. Ja täällä ihan oikeasti on pimeää, kun se aurinko laskee. Anyway.

Me molemmat ollaan kärsivällisiä, mutta Iinalla se kärsivällisyys ei vain koskaan tunnu loppuvan. Mä kykenen sietämään aika paljon, ennen kuin se kuuluisa kuuppa kilahtaa jumiin, mutta mä hillitsen itseni lähinnä niin, että otan etäisyyttä ja kykenen olemaan mahdollisimman neutraali. Iinasta sitä ärsytystä ei välttämättä edes huomaa ennen kuin jälkeenpäin, kun papatetaan siitä, kuinka rasittava joku tyyppi nyt sattuikaan olemaan. Ehkä se, että Iina on enemmän järki edellä -ihminen ja meitsi puolestaan enemmän tunne edellä menevä tyyppi, on syy siihen, miksi me tullaan niin hyvin juttuun, koska me tasapainotetaan toisiamme.

Tunteita on jossain aforismissa kuvattu aalloiksi, joita sä et voi yksinkertaisesti pysäyttää, mutta sä voit valita, mille aallolle hyppäät. Tässä tilanteessa ois aivan mahtavaa, jos sä osaisit ensinnäkin uida, mutta mä olen usein se joka makaa aaltojen jälkeen naama vasten rantahiekkaa ja ihmettelee, että mites tässä taas näin kävi. Iina todennäköisesti ratsastaa surffilaudalla mun ylitseni auringonlaskuun. Oh well. Tykkään muutenkin keräillä simpukoita ja mua on sanottu down to earth kinda girliksi, joten oon ihan sinut tän kanssa. Mutta joskus mä mietin, että olisko elämä helpompaa, jos voisit tuntea ihan vähän kevyemmin tai jos tunteiden ei antaisi aina vaikuttaa niin vahvasti. Varmasti olisi. Iina on puolestaan ihmetellyt sitä, että onko hän nyt ihmisenä tunteeton, jos asiat ei mene niin pahasti tunteisiin tai itku ei kuulu sun ensimmäisiin reaktioihin. Ei, se ei tee susta tunteetonta.

Se, että sä olet enemmän tunne ihminen tai järki edellä tyyppi tai jotain siltä väliltä, on just niitä asioita, jotka tekee susta sut. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa tuntea tai olla tuntematta. Me tunneihmiset tarvitaan järkityyppejä välillä muistuttelemaan siitä, missä se maanpinta oikein on ja  me puolestaan ollaan välillä puskemassa järkeilijöiden päätä sinne vaaleanpunaisiin hattarapilviin.

Oo just sellanen tunteilija kuin oot, vuodata itkut tai listaa plussat ja miinukset, koska se on se mikä tekee susta sut 💋💋💋

Kengurunkakkaa ja Jore Marjarantaa

Nyt ollaan tosiaan vietetty neljä päivää farmilla Kalamundassa ja tylsää ei kauheasti ole päässyt olemaan. Tilan omistaa Linda, joka on alunperin kotoisin Melbournesta ja on jo useamman vuoden ajan tarjonnut reppureissaajille mahdollisuuden ottaa taukoa hostellielämästä. Eli me ei saada täällä olemisesta palkkaa, vaan saadaan asua ilmaiseksi vastineeksi siitä, että autellaan kotitöissä ja muissa hommissa. Parastahan on, että päivästä eniten aikaa vie koiravahtina oleminen. Rankkaa tää elämä.

Linda on ihan älytön supernainen, joka menetti miehensä äkillisesti noin kymmenen vuotta sitten, on kasvattanut kolme lasta ja saanut loppuun kesken jääneen talon rakennuksen. On myös ihan tajuttoman upeaa, mitä kaikkea tää nainen on opetellut ja toteuttanut tällä farmilla. Lindalla on muun muassa oma mato- ja mehiläisfarmi, hän tekee itse esimerkiksi viinietikkaa ja hilloja, ja kuivattaa kaikenlaisia hedelmiä. Sen lisäksi tilalla kasvaa lukematon määrä erilaisia kasveja ja puita, joita hän pystyy hyödyntämään ruuanlaitossa. Linda keräilee myös muiden ihmisten poisheittämiä tavaroita, joista hän pitää huolta ja etsii niille uuden kodin. Eli aika huikeen hienoa hommaa.

Saavuttiin tosiaan tiistaina ja tiputus farmielämään oli aika kevyt, koska alotettiin ihan vaan pihakiveyksen putsauksella ja oliivien kuivauksella. Eli chillii hommaa. Mut koska kummallakaan ei ilmeisesti pelaa motoriikka ei sitten yhtään, oltiin verillä ja mustelmilla jo ekan päivän jälkeen. Iina oli nurin jo ensimmäisen tunnin aikana, jonka lopputuloksena naisella oli polvet verillä ja pari taisteluarpea lisää. Itsehän astuin sulokkaasti rappusesta ohi putkea raahatessani. Ei siinä muuta, mutta olisi ollut edes sama jalka polven kanssa. Mutta kun ei. Tällä hetkellä mun toisen jalan nilkka muistuttaa pullavaa enkä tiedä miten pitäisi kävellä, kun tekisi mieli varoa polvea sekä nilkkaa. Kohta otettava varmaan neliveto käyttöön.

Mulla on tällä reissulla ollut monta kertaa sellaisia wtf - hetkiä, kun susta vaan oikeasti tuntuu ihan täydellisen epätodelliselta. Usein nää hetket on sellaisia, etten vaan voi uskoa, että täällä sitä mennään vihdoin viimein Australiassa ja koti on ihan tuhottoman kaukana. Keskiviikkona mulla oli tällainen momentti, kun aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta ja me muijat kerätään kengurunkakkaa pellolla ja samaan aikaan luurista alkaa soida Jore Marjarantaa. Siinä sitä mietittiin, että asiat vois olla aika paljon huonomminkin. Tai paremmin. Miten sen nyt haluaa ajatella. Samanlainen mitähän kettua hetki oli myös, kun tiputin luurin vessanpönttöön. Sillä hetkellä asiat olisi ehdottomasti voinut olla paremmin. Oh well.

Muuten ollaan täytetty päivät haravoinnilla, kitkemisellä, oliivien kuivattamisella, auton pesulla ja muilla ihan perus duuneilla, kun puhutaan tilahommista. Ainiin! Yks ihan mestarihommista täällä on niin sanottu pulukierros. Eli käytännössä sä vaan painelet menemään puiden välissä ja isket koirankakkalapioita vastakkain, huutelet, heittelet kiviä - tyyli on aikalailla vapaa - ja hätistelet pähkinäpuista papukaijoja. Ai että. Torstai-iltana oli myös yksi ihan parhaista hetkistä, kun kokattiin päivän päätteeksi porukalla nachoja ja siemailtiin punaviiniä. Lindalta irtoaa myös jos jonkinlaisia puheenaiheita ja keskusteluita on käyty niin psykologiasta, terrorismista, lasten kasvatuksesta, kierrätyksestä, liikakalastuksesta ja rakkaudesta. Välillä peiton alle kaivautuessa on aikamoinen informaatioähky.

Tänään jäätiin kahdestaan koiralauman kanssa, kun Linda suuntaa viettelemään viikonloppua ranta-asunnolleen Fremantleen. Oltiin aika luottavaisia ja itsevarmoja, mutta jotenkin tää alku ei lupaa yhtään hyvää. Kaikilla koirilla paitsi pesueen pienimmällä on siis kaulapanta, joka reagoi piha-aluetta kiertävään maahan upotettuun aitaan. Aiemmin ainoastaan Saffie eli rottweiler on haistattanut aidalle ja pannalle pitkät, mutta kappas kehveliä, kun jäätiin kahdestaan. Ihmettelin, että missähän koko joukkue viilettää ja Saffie oli johdattanut jengin aidan yli matofarmille, jossa kaikki ryömii laatikoiden ja putkien seassa. Nautin. Katellaan sitten viikonlopun jälkeen, että kuinka monta raajaa on tallella, montako koiraa seitsemästä on jäljellä ja onko talo vielä pystyssä. Nyt olisi hyvä paikka laittaa vedonlyönti pystyyn kaverit.

Mut kaiken kaikkiaan menee ihan kivasti. Vaikka välillä koirankakan keräily ja smoothien värkkäily ruantähteistä matojen lounaaksi rassaa, oon aika happy tän hetkiseen elämään. Niin kuin sanoin, asiat vois olla paljon pahemmin. Täällä on ihan huikean upeat maisemat ja auringonlaskun aikaan sun etupihalle kokoontuu kenguruita. Okei, työjutut stressaa ja ajatukset harhailee jo ensi viikkoon, kun edessä on taas uuden yömestan etsiminen ja duunien haku, mutta just tässä ja nyt on kaikki hyvin. Iina juoksee kakkalapiot kädessä pulukierroksella ja makkarajengi juoksee korvat lepattaen kulman taakse. Love my life.

Vaikka tää onkin megalomaaninen klisee, niin nauttikaa niistä pienistä hetkistä, koska sä et ikinä tiedä miten arvokas se meneillään oleva hetki oikeasti onkaan, ennen kuin se onkin jo muisto.

Ihanaa perjantaita 💋💋

Suklaaövereitä, työhaastatteluita ja maalle muuttoa

Taas on ehtinyt vierähtää hetki etten ole ehtinyt istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan, mutta tällä hetkellä ollaan tosiaan pienellä farmilla Kalamundassa, joka sijaitsee noin tunnin matkan päässä Perthistä. Viime viikon lopulla täälläkin vieteltiin pääasiäistä eli ihmiset viettelivät pitkää viikonloppua ja suurin osa paikoista oli suljettuina. Pyhäpäivät eivät vaikuttaneet oikeastaan meidän eloon millään lailla, koska itse olin perjaintai-illan ja yön töissä ja viikonloppu meni suurimmaksi osin chillaillessa ja töitä etsien.

Lauantaina kävin erään brittikaverin kanssa luistelemassa mestassa, joka on valaistu diskovaloilla ja taustalla pyörii musiikki eli käytännössä tanssilattia jäällä. Oon tosiaan aiemmin nähnyt tällasia luistelupaikkoja vaan leffoissa, joten kokemuksena ihan älyttömän hauska! Tosin en oo hetkeen luistellut lainkaan, joten mun meno näytti alkuun varmasti aika huteralta. Mun puolustuksekseni voin sanoa, että brittivahvistuksella ei mennyt ainakaan yhtään sen paremmin, joten mä saatoin jopa näyttää siltä, että osaan luistella. Plus etten uskaltanut ihan täysillä esitellä mun taitojani, koska en uskaltanut ottaa riskiä, että telon mun polven lopullisesti käyttökelvottomaksi. Toisaalta en tiedä tuleeko tästä toimivaa enää muutenkaan, mutta just in case. Kävin myös ensimmäistä kertaa ihan kunnon leffateatterissa, koska oli aivan pakko päästä tsekkaamaan uusi versio Kaunottaresta ja Hirviöstä. Tästäkin kokemuksesta vaan vahvaa yläpeukkua, koska kerrankin jalkatilaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Tosin liput on aika arvokkaita, koska yksi lippu tähänkin näytökseen maksoi noin 20 dollaria. Eli mun budjetilla voi jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi leffaksi Australiassa. Mä saatoin myös vetää kunnon suklaaöverit, koska kerrankin sulla oli siihen oikea syy. Oh well.

Sunnuntai ja maanantai oli virallisia ahdistuspäiviä, koska ainakin mulle iski järkyttävä stressi rahasta, työpaikasta ja sadasta muusta asiasta yhtäaikaa. Perinteinen. Maanantaina otin taas härkää sarvista ja aloin haeskelemaan työpaikkoja. Löysin sitten ilmoituksen homestay - työstä, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että saadaan asua ja syödä ilmaiseksi vastineeksi siitä, että autellaan erinäisissä hommissa ja vahditaan taloa sillä aikaa kun omistaja on poissa. Laitoin hakemuksen menemään ja hetkeä myöhemmin Lindalta kilahti sähköposti, jossa hän toivotti meidän tervetulleeksi kotiinsa viikoksi. Sovittiin, että hypätään seuraavana aamuna bussiin ja hän noutaa meidät bussiasemalta.

Maanantai-iltana sain myös puhelun, että mut halutaan aamulla yhdeksältä koevuoroon erääseen kahvilaan. Voitte kuvitella, etten kauheasti nukkunut, koska mun naamani on sanakirjassa "jännittäjän" kohdalla. Selasin illalla tukuttain YouTube -videoita baristan sekä tarjoilijan duunista ja lopulta olin niin stressipallona, että oli pakko vaihtaa kissavideoihin ja saada ajatukset pois työhaastiksesta. Noh, niin kuin arvata saattaa, haastattelu meni tosi hyvin ja vastoin omia odotuksiani mä jopa selvisin hengissa. Ylläri. Jotenkin sitä vaan aina yliajattelee ja jännittää turhaan eikä usko siihen, että sä oikeasti oot selvinnyt pahemmistakin tilanteista. Mut ai että sitä voittajafiilistä sen jälkeen! Sillä fiiliksellä oli hyvä jatkaa uusiin haasteisiin ja hypätä bussiin kohti maaseutua.

Linda, meidän emäntä, on ihan älyttömän mukava viisissäkymmenissä oleva nainen, jolla riittää juttua. Farmi on suht pieni, vaikka maata onkin ihan riittävästi yhdelle ihmiselle. Lindalla on myös kuusi mäyräkoiraa ja yksi rottweiler. Voitte vaan kuvitella miten pähkinöinä oltiin Iinan kanssa, kun tajuttiin, että saadaan viettää viikko karvakuonolaisten kanssa. Mulla on ainakin kauhea ikävä omaa karvaturria Suomessa, joten tää koiraterapia tulee todellakin tarpeeseen. Meillä on myös oma asunto, joka käsittää siis makuuhuoneen ja yhdistetyn olohuoneen sekä keittiön plus suihkun ja vessan. Ihan mukavaa vaihtelua hostellielämään, en valita. Ja parastahan on ruoka! Ihanaa syödä jotain muutakin kuin nuudelia ja kaurapuuroa. Nautin.

Nyt palailen taas hommiin ja yritän huomenna kirjoitella siitä, mitä kaikkea ollaan täällä oikein duunailtu. Ollaan vietetty täällä kolme päivää eikä damagelta olla vältytty ja mä oon alkanut miettimään, että mikä meissä on vikana. Pitäiskö sitä yrittää vähän rauhoittua välillä niin kuin äiti aina kehottaa.

Rentsii torstaita toverit! 💋💋

Quakkan jahtaamista Rottnestilla

Tänään on tasan kolme kuukautta siitä, kun hypättiin lentokoneeseen Helsinki-Vantaalta. Aika on mennyt ihan älyttömän nopeasti ja tässä ajassa on ehtinyt tapahtua tavattoman paljon. Olen usein kuullut sanottavan, että aika menee nopeammin mitä vanhemmaksi tulee, mutta mä sanoisin että reissun päällä se aika vasta kiitääkin.

En ole hetkeen ehtinyt istahtaa koneen ääreen ja tällä kertaa mulla on omasta mielestäni ihan hyvä syykin tälle radiohiljaisuudelle. Viime viikolla sain nimittäin blogissakin aiemmin mainitun miehekkeen Bangkokista visiitille Perthiin. Jännää, I know. Mä olen ihmisenä tosi tunteellinen ja ei oo kellekään varmaan kauhea ylläri, jos sanon, että tunteiden vuoristoradalta ei vältytty tälläkään kertaa. Kun mä jätin Bangkokin taakseni noin kaksi kuukautta sitten, saatoin vuodattaa parit kyyneleet tyypin takia jonka olin ehtinyt tuntea vajaat kaksi vuorokautta. Minkäs teet kun asiat menee tunteisiin ja järki parkaa ei kuunnella. Jotenkin asennoiduin siihen, että jutskaillaan WhatsAppissa pari viikkoa ja niin kuin usein ennenkin, homma vaan kuivuu kasaan ja toinen alkaa pikkuhiljaa unohtumaan.

Niin kuin monesti ollaan tämänkin reissun aikana huomattu, ei asiat aina mene niin kuin odottaa, ja mekin jatkettiin yhteydenpitoa lähes päivittäin melkein kahden kuukauden ajan. Vaikka puhuttiin ja heiteltiin ilmoille ajatuksia siitä, että hän ottaisi vapaata ja lentäisi samalle maaperälle mun kanssa, en jaksanut uskoa, että sitä päivää oikeasti nähtäisiin. Kyyninen kun oot. Noh, sieltä se päivä kuitenkin tuli ja ennen H-hetkeä meikänainen kävi lävitse kaikki mahdolliset vaihtoehdot tilanteen välttämiseksi aina bussin alle hyppäämisestä suunnitelmaan, jossa Iina tunnustaa vaietun rakkautensa meidän aussivahvistukselle. En tosin tiedä miten jälkimmäinen olisi tilanteen pelastanut, mutta oltaisiinpa ainakin saatu tilanteesta entistäkin mielenkiintoisempi.

Niin kuin kaikki varmasti tietää, yleensä sä jännität asioita aivan turhaan. Ja niin jännitin minäkin, koska loppujen lopuksi mulla oli ihana viikko. Tehtiin reissu saarelle nimeltä Rottnest, joka on tunnettu sen karvaisista asukkaista eli quokka - eläimistä. Mä olen odottanut Rottolle pääsyä siitä asti, kun saavuttiin Perthiin ja voin kertoa, että olin aika pähkinöinä. Onneksi oltiin myös meille ominaiseen tapaan tyhmiä ja pukeuduttiin aivan liian kevyesti, joten syväjää iski jo lauttaa odotellessa ja sä vaan toivoit, että oisit iskeny jalkaan sukat ja lenkkarit ja että oisit tajunnu ottaa tuulitakin messiin. Mutta kun ei niin ei. Ollaanhan me sentään Suomesta. Mulla oli menomatkalla myös merisairaita fiiliksiä ja näin mielessäni, kun oksennan miehekkeen syliin. Ai että. Ei toisaalta olisi yllättänyt lainkaan, mutta onneksi siltä kauhuskenaariolta vältyttiin.

Päivä oli aika täykkäri, koska kierreltiin biitsejä, kivuttiin majakan juurelle, bongattiin quakkia, otettiin aurinkoa ja pulahdettiin mereen, syötiin liikaa ja tsekkailtiin auringonlaskua. Kelepaa. Rotton lisäksi meidän viikko koostui hyvästä ruuasta, Fremantlen marketeista, biitsielämästä, laiskoista aamuista, Northbridgen yöelämästä ja Timezonesta. Vikana iltana tosiaan mentiin paikkaan, jota mä kuvailin peliluolaksi. Sain tästä ilmaisusta Iinalta räkänaurut ja pari liian pitkää katsetta. Mutta ideana siis mesta, jossa saat pelailla kaikkea aina koripallon heitosta ilmakiekkoon ja erilaisiin tasohyppelypeleihin asti. Voin sanoa, että siellä oltiin osaamis- ja mukavuusalueen ulkopuolella. Miesparka. Mutta deitti-ideana 6/5 jos sun koordinaatiokyky ei oo vastasyntyneen luokkaa ja oot pelannu elämäsi aikana muutakin kun lautapelejä.

Tosi usein käy niin, että kun sä oikein odotat jotain, aika menee kamalan hitaasti ja sitten kun sen aika viimein tulee, aika vaan hujahtaa ohitse. Ja sinne hujahti viikkokin siihen tahtiin, ettei meinannut edes tajuta, kun toisen olikin jo hypättävä koneeseen. Itkuhan siinä tuli, Mä en ole ikinä pienen elämäni aikana ollut täsmälleen samanlaisessa tilanteessa, joten tällä hetkellä mulla on niin paljon fiiliksiä, ihmetyksiä, pelkoja ja mitä kaikkea, etten saa koottua niitä tähän postaukseen lainkaan. Ehkä ensi kerralla.

Ihanaa alkuviikkoa murut 💋💋

Onnellisuuden jahtaamisesta

Mun parhaita onnellisuusjuttuja arjessa on täällä ollessa olleet aamulenkit, kun saan iskeä kuulokkeet korville ja olla hetken ihan vaan yksin. Lenkin jälkeen saan istahtaa biitsille ja vaan katsella aaltoja. Toissa aamuna olin ihan intopinkeänä, kun lenkin ja suihkun jälkeen ryntäsin läppärin kanssa aamupalapöytään, koska oltiin Iinan kanssa suunniteltu aamiainen kera Temptation Islandin.

Kyllä, oon seurannut kyseistä sarjaa ensimmäisestä kaudesta lähtien. Tuomitkaa. Mutta enpä seuraa enää, koska kyseistä TV-sarjojen lahjaa maailmalle ei voi seurata Australiassa. Siinä joutui taas miettimään uudestaan elämän tarkoitusta. Temptiksen sijaan asiat eskaloitu ja laitettiin pyörimään sitten Netflix dokumentti minimalistisesta elämäntyylistä, joka oikeasti sai ajattelemaan omaa suhtautumista rahaan ja materiaan. Mut se sai myös ajattelemaan sitä, mikä mut tekee onnelliseksi.

Mä oon tälläkin viikolla ollut onnellisessa asemassa, koska oon saanut tutustua uusiin ihmisiin ja käydä sellaisia keskusteluja, jotka ovat avanneet mun silmiä entisestään. Mulla on viimeaikoina ollut ahdistus siitä, että tuhlaanko mä omaa aikaani täällä matkustellessani, koska en ole Suomessa etsimässä töitä, rakentamassa uraa ja elämää siellä. Koska se on ehkä sitä, mitä mä koen, että multa odotetaan. Äitikin kysyi, että milloin ajattelin tulla kotiin ja muistutti kiltisti opintolainastakin, joka odottelee jossain vaiheessa maksajaansa. Kiitti, mä en ollutkaan vielä tajunnut stressata sitä.

Lukion ja ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen olisin halunnut pitää välivuoden, koska en yksinkertaisesti tiennyt, mitä haluaisin opiskella tai mikä juttu olisi mun intohimo. Mutta eihän se nyt olisi ollut järkevää millään tasolla. Kirjoitusten alkaessa mä aloin käymään keskusteluja koulupyskologin kanssa viikoittain, koska paineet hyvistä arvosanoista oli suuret ja en tiennyt mitä haluaisin lukion jälkeen tehdä. Olin niin väsynyt siihen tunteeseen, että teen jatkuvasti asioita, joita koen että multa odotetaan, mutten ikinä keskittynyt siihen mitä mä oikeasti haluan tai mikä tekisi mut onnelliseksi. Puolen vuoden aikana käydyt viikottaiset keskustelut auttoivat mua tajuamaan muun muassa sen, että mä en yksinkertaisesti pysty miellyttämään kaikkia tai tekemään päätöksiä oman elämäni suhteen sen perusteella, mitä mä luulen että muut multa odottavat.

Juttelin tällä viikolla ystävän kanssa muun muassa siitä, miten helppoa olisi, jos sä voisit vaan olla tyytyväinen siihen vallitsevaan tilanteeseen ilman, että sun tarvitsee miettiä jatkuvasti sitä mitä sun pitäisi tehdä tai mitä sä haluat tulevaisuudessa tehdä. Tää kaveri kysyi multa muun muassa sitä, että tiedänkö sen fiiliksen, kun pitäisi tehdä jatkuvasti jotain "järkevää" ja "hyödyllistä" mikä tähtää sinne jonnekin tulevaan. Tiedänhän mä. Kysymys jatkui, että miten sä voit tehdä niitä järkeviä ja hyödyllisiä ratkaisuja ja asioita nyt, kun sä et edes tiedä mitä sä siellä tulevaisuudessa oikeasti haluat tehdä? Hyvä kyssäri.

Okei, ajat ja ajatukset muuttuu ja ovat muuttumassa, mutta silti mun käsitys siitä, miten mun elämän odotetaan menevän on, että ammattiin valmistumisen jälkeen sä hyppäät työputkeen, löydät hyvän duunin, saat palkkaa, alat makselemaan sun opintolainaa ja muuta elämää, tienaat lisää, hommaat asuntolainan ja asunnon, tienaat lisää, makselet asuntolainaa, yrität säästää viikon lomamatkaan ja siinä sivussa perustat perhettä. Okei, tää on mun kärjistetty näkemys asiasta. Mutta vaikka tuo kaikki olisikin sitä, mitä mä haluaisin, ei esimerkiksi töiden löytäminen ole niin yksinkertaista.

Nykyään sä saat vaan haaveilla siitä yhdestä vakituisesta ja varmasta työpaikasta, koska ensinnäkin, sä et tule löytämään duunia jossa sä vietät 30 tai 40 vuotta ja toiseksi, en usko että kukaan edes haluaakaan sellaista työuraa enää. Ihan jo vain senkin takia, että esimerkiksi mun eläkeikä tulee varmaan olemaan rapiat 100 vuotta. Se, mitä mä yritän sanoa tässä on se, että nykyään, kun elämä on hektisempää ja epävarmempaa, sun on jatkuvasti pakko miettiä sun tulevaa siirtoa ihan vain senkin takia, että sä oikeasti pystyt pitämään katon pään päällä ja sen paahtiksen pöydässä. Ja kaiken sen keskellä on helppo hukata itsensä siihen jatkuvaan tulevaisuuden ajatteluun ja tietyn elintason tavoitteluun, stressiin ja muiden odotuksiin.

Mulla on Jyväskylässä ihana asunto. Oon sisustanut sen just mun näköiseksi ja shopannut juttuja Ikeasta aina täydellisen harmaansävyisestä kylppärinmatosta samaa sävyä oleviin tuoksukynttilöihin. Parveke on vielä hieman vaiheessa, koska mä niin tarvitsen sinne yhden sellaisen rottinkisen katosta riippuvan korikeinun. Että mitä. Okei myönnetään, mäkin nautin materialismionnellisuudesta, mutta täällä ollessa oon tajunnut myös sen ettet sä ihan oikeasti saa onnea rahalla. Täällä mun koko elämä mahtuu rinkkaan ja mä en varmaan kertaakaan pienen elämäni aikana ole ollut yhtä onnellinen. Joo, mulla on ikävä mun Iittalan viinilaseja ja erinäisiä vaatekappaleita mun Jyväskylän kaapissa, mutta en silti olisi tällä hetkellä missään muualla mieluummin, kuin tässä hostellin pöydän ääressä kattelemassa kun Hugo aikoo tappaa meidät kaikki häkään, koska ei ole vielä oppinut miten vaarallinen toi sata vuotta vanha leivänpaahdin oikeasti on.

Ihanaa maanantaita ja alkavaa viikkoa! Muista tehä niitä juttuja, mitkä tekee just sut onnelliseks vaikka joutusitkin hyppäämään ulos sun mukavuusalueelta 💋💋💋