Huhhuh! Mulla on nyt siis  käynnissä toinen viikko au pairina ja ollaan vielä kaikki hengissä. Nyt hommiin alkaa tulla hieman rutiinia ja päivät muistuttavat aikalailla toisiaan. Mun päivä alkaa siis suunnilleen puoli kahdeksalta, jolloin nousen kokkailemaan muksuille lounasta ja syömään itsekin aamupalaa. Mä en ole ikinä ollut kauhean innokas kokkailemaan ja kotonakin mun ruokavalio koostuu aikalailla kaurapuurosta, kananmunasta, nuudelista ja pakastekasviksista. Ensi alkuun olin siis aikalailla peukalo keskellä kämmentä ja toivoin, että mun kokkailut on edes jollain tasolla syötäviä vaikka sen joutuisi sitten huuhtomaan alas vedellä. Kukaan ei ole ainakaan vielä valittanut ja lounasrasiat ovat tulleet tyhjinä takaisin. Pidän tätä voittona.

Aamupalan jälkeen vaihdan pikkuiselle päivävaatteet ja puhtaat vaipat - pakko muuten hehkuttaa, että alan olla aika pro vaipanvaihtaja ja ollaan aikalailla sujut Gastonin kanssa koko operaation ajan. Sitten varmkistan, että muksuilla on vaatteet päällä ja eväät mukana, jonka jälkeen isken Gastonin rattaisiin ja saatan ipanat kouluun. Okei, tänä aamuna olin rohkea ja jätin rattaat kotiin, koska oli niin nätti ja lämmin aamu, joten ajattelin pikkumiehenkin nauttivan pienestä kävelystä. Virhe. Tai no kyllähän Gaston nautti täysin siemauksin joka askeleesta, heinänkorresta, kivestä, autosta, koirankakasta, linnusta ja luoja tietää mistä muusta. Tavallisesti matkaan menee noin viitisen minuuttia suuntaansa, mutta me vietettiin tällä reissulla tunti. Tunti. Yhdessä vaiheessa ajattelin kaapata ipanan hetkeksi syliin, mutta tiedossa oli itkupotkuraivarit ja joka suuntaan kiemurtelevaa mustekalaa muistuttava otus. Noh, selvittiin koululle, mutta surkuhan siinä tuli kun sisarukset hävisivät luokkiinsa ja pikkumies joutui jäämään kahdestaan mun kanssa. Ai että. Lopputuloksena mulla on pieni kaksi vuotias, joka itkee ja huutaa sielunsa kyllyydestä, joka yrittää taapertaa mahdollisimman kaukana musta, etten vain roppaisi raukkaa syliin. Siinä sitten itkettiin ja otettiin välillä lepiä kaikki raajat levällään kostealla nurmella. Muutaman kerran piti vetää syvään henkeä ja laskea kymmeneen.

Kun olen tiputtanut lapset kouluun, mua odottaa vähintään keittiöllinen tiskiä, koska perheen isä ottaa kokkauksen aika intohimoisesti. Nicolas kokkaa siis kerran päivässä illallisen itselleen ja perheen äidille sekä joskus mulle, jos en ole syönyt samaan aikaan lasten kanssa. Intohimoisella kokkauksella tarkoitan, että mies käyttää kaikkia mahdollisia kippoja ja potteja mitä talosta vaan löytyy. En edelleen pysty käsittämään, miten sä herkkusienipastaa tehdessäsi tarvitset kolmea kattilaa, kahta paistinpannua, lajitelman veitsiä ja leikkuulautoja sekä muutamia Ranskasta peräisin olevia härveleitä, joita en edes tunnista. Okei, jokainen tyylillään. Keittiön lisäksi muita kotihommia ovat imurointi ja moppaus, pölyjen pyyhkiminen ja pyykkien taittelu. Eli aika iisiä hommaa. Iltapäivällä haen lapset koulusta, syödään välipalaa ja tehdään kotiläksyjä sekä käydään harrastuksissa. Sitten kokkailen dinneriä ja pistän ipanat unille. Tadaa.

Ihmettelen itsekin, miten sain tän kuulostamaan suhteellisen helpolta, koska yleensä käyn päivän aikana läpi kolmesta viiteen hermoromahdusta, vuodatan kyyneleitä, soitan äitille itkupuhelua ja vuodatan rivin voimasanoja suomeksi. Oon myös huomannut, että vessakäynneistä on tullut mulle henkireikiä, koska saan olla hetken rauhassa. Jos ei siis lasketa sitä, että baby hakkaa helistimellä ovea ja kiljuu kurkku suorana. Mun pitää myös syödä omat välipalani piilossa taaperolta, koska auta armias jos tuo vauvaksi kutsuttu suursyömäri näkee mun syövän banaania. Siinä on taas itkuraivareiden paikka, vaikka mies olisi syönyt viisi minuuttia sitten.

Eilen perheen äiti kysyi multa, että kuinka monta lasta mä haluan. Tää sai mut miettimään lasten hankintaa hieman enemmän.  Mä olen jostain syystä aina ollut sitä mieltä, etten halua lapsia ollenkaan, koska olen ajatellut etten ehkä ole mallia äiti. Ja tiedän, ettei mun vielä 22 -vuotiaana tarvitsekaan miettiä perheen perustamista, mutta kyllä mun ystäväpiirissä useat tietävät haluavansa lapsia. Mulle sitä fiilistä ei ole missään vaiheessa tullut. Täälläkin tulen tietysti toimeen lasten kanssa ja osaan huolehtia pienten tarpeista, mutta ei mulle ole tullut sellaista kiintymystä tai fiilistä siitä, että "ai miten ihana ja söpö sä nyt oletkaan, kun suunnilleen kylvet sun lounaassa". En tiedä oletteko huomannut, mutta omiin silmiini on lähiaikoina osunut useita kirjoituksia, joissa käsitellään tavalla tai toisella sitä, miten lapsia ei nykyään haluta ja hankita samalla tavalla kuin ennen.

Useassa lukemassani artikkelissa pohditaan alhaisen syntyvyyden johtuvan taloudellisesta tilanteesta eli epävarmuus työpaikasta ja työn jatkuvuudesta vaikuttaa siihen, ettei lapsia hankita. Okei, mun mielestä tuokin seikka on ihan järkevä ja varmasti tätä mietitään, koska kyllä itsekin haluaisin tuoda lapsen tilanteeseen, jossa elämä ja tulevaisuus on jokseenkin vakaata sekä turvattua. Mutta toisaalta, sä et ikinä pysty ennustamaan, miten elämä menee ja mun mielestä ei vieläkään aina käsitetä sitä, ettei lapsettomuuteen vaikuta taloudelliset tilanteet vaan se, ettei lapsia yksinkertaisesti haluta. Vaikkei kenelläkään ole velvollisuutta hankkia lapsia, uskon, että lapsettomat kokevat jossain vaiheessa paineita omasta valinnastaan ja ihmiset kokevat, että on okei tiedustella toiselta syytä kyseiseen valintaan. Harvemmin ihmisiltä kysytään, että miksi sä päätit hankkia lapsia.

Jotenkin lastenhankinta tuntuu yhdeltä niistä asioista, joita sulta odotetaan ja jota pidetään itsestäänselvyytenä. Useinkaan sulta ei kysytä, että haluatko sä lapsia vaan hypätään suoraan siihen oletukseen, että totta kai sä haluat, mutta kuinkas monta. Jos mä en halua lapsia, mun ei tarvitse selitellä sitä kellekään tai keksiä syitä sille, miksi olen päättänyt olla tuomatta uutta elämää tähän maailmaan. Ehkä mä tulevaisuudessa hankin kokonaisen pesueen pikku Maikkeja ja Matteja tai sitten mä luon merkitystä ja sisältöä mun elämään muiden asioiden kautta. Who knows.

💋💋💋

Eka päiväni au pairina

Elikkäs, meitsikkä muutti Fremantlesta Scarborough -nimiseen mestaan, joka on myös aika lähellä biitsiä. Aloitin siis eilen au pairina ranskalaisperheessä, johon kuuluu vanhempien lisäksi kolme lasta. Nuorin on hieman vajaa kaksi vuotias ja kaksi muuta lasta ovat 7- ja 11 -vuotiaita. Voin sanoa, että ensimmäisen päivän aikana vuodatin enemmän kyyneleitä kuin perheen taapero.

No okei, myönnetään, pyhitin muutaman edeltävän päivän ainoastaan stressaamiselle ja heitin hyvillä yöunilla vesilintua. Eli sellainen aika aikuismainen lähestymistapa uuteen duuniin, suosittelen. Mulle kaikki uudet muutokset on aina pienestä asti ollut stressinaiheita, mut täällä reissussa ollessa on jollakin tasolla tottunut siihen epävarmuuteen ja ainaisiin uusiin juttuihin. Silti oli aika jänskää muuttaa outoon perheeseen ja jättää Iina seuraavaksi pariksi kuukaudeksi eri paikkaan. Sen lisäksi meillä on pieni kielimuuri, koska vanhemmat puhuvat englantia hieman huonosti ja usein perhe höpöttelee sitten menemään ranskaksi, joka ei nyt sinällään haittaa, mutta jättää mut jutuista ulkopuolelle.

Mulla ei kauheasti oo kokemusta lasten kanssa puuhailusta, joten tänne tulo oli kyllä ihan kuin sut olisi äkkiseltään heitetty avantoon. Ensimmäisenä päivänä vaihdoin tosiaan vaippaa ensimmäisen kerran elämässäni ja oon aika varma, että moni olisi halunnut olla kärpäsenä katossa seuraamassa sitä toimitusta. Tuijoteltiin siinä Gastonin kanssa toisiamme, minä ehkä enemmän peloissani ja taapero enemmänkin huvittuneena. Siinä yritin lueskella ohjeita vaippapaketin kyljestä ja samalla rassata niitä oikein päin ipanalle, joka halusi olla kaikkialla muualla kuin siinä. Loppujen lopuksi oli kyllä aika voittaja olo, mutta oli silti pakko kuvata mammalle videota ja kysyä mielipidettä siitä, että onko ne vaipat nyt sinne päinkään. Hyväksytty tuli. Ai että.

Myöhemmin olikin sitten mun vauvauran koitin kivi, sillä pikkuinen piti kylvettää. Muuten meni oikein kivasti mutta pikkumies päätti kakata kylpyammeeseen. Siinä vaiheessa mä vaan tuijotin epäuskoisena ja vannoin, etten ikinä homma lapsia. Noh, siitä kylpyreissusta tuli aiottua pidempi, mutta tästä opitaan ettei mennä kylpyyn heti päikkärien ja välipalan jälkeen. Noh olispa siinä kaikki. Mutta kun ei. Siinä kuivailin ipanan ja hetken mies harrasti nakuilua, kun etsin puhtaita vaatteita ja vaippaa. Pissahätä yllätti ja onhan se nyt vaan vauvana ymmärrettävää, että se toimitetaan sen enempiä mukisematta siihen lattialle missä seistään. Mun moka.

Nyt on meneillään Day 2 ja mä oon vielä hengissä.

Iloista tiistaita toverit 💋💋💋

Elämäni ihmisille

Viimeisestä postauksesta on taas kulunut aikaa ja meillä tuli tällä viikolla neljä kuukautta reissua täyteen. Tuntuu, että oltaisiin vasta ihan hetki sitten hypätty koneeseen, mutta toisaalta, kun alkaa muistelemaan mitä kaikkea on ehtinyt kokea ja tapahtua, tajuaa miten nopeasti aika kuluukaan. Viime viikonloppuna oltiin ensimmäisissä kotibileissä, kun kaverin kaveri täytti vuosia. Tällä viikolla mä olen ollut kunnon stressipallo, koska koti-ikävä on vaivannut tavallista enemmän, tilin saldo alkaa uhkaavasti näyttää kahtasataa dollaria ja lisäksi oon ollut vähän kipeänä, joutunut hommaamaan Medicare -korttia ja käymään lääkärin juttusilla. Lisäksi oon ahistellut sitä, etten ole ehtinyt tai jaksanut pitää kaikkien mulle tärkeiden ihmisten kanssa niin paljon yhteyttä, kuin olisin halunnut. Mulla alkaa sunnuntaina myös uusi duuni, joten ne ketkä tuntee mut, tietää miten tää nainen on ollut helisemässä ja vuodattamassa itkua sikiöasennossa.

Oon huomannut, että se, onko sulla hyvä olla jossain ei riipu paikasta vaan ihmisistä. Kun mä puhun koti-ikävästä, mä en ikävöi niinkään Suomeen tai mun ihanaan Jyväskylän asuntoon, vaan mä ikävöin ihmisiä. Perheen kanssa olo siitä, että he pysyvät mun elämässä, on varmempi, koska heidän kanssa tulee väkisinkin pidettyä yhteyttä, kun perheen yhteinen WhatsApp täyttyy alalkulmasta otetuista selfieista, päivityksiä siitä mitä kukin syö, miten taivaalta siunaantuu taas räntää ja lukuisia kuvia meidän koirasta ottamassa päikkyjä eri asennoissa. Perheen kanssa on myös niin hitsautunut yhteen, ettei siitä jengistä ihan helposti tipahda ulos.

Ystävien ja tuttujen kanssa taas pelottaa, että tipahtaa sen ystävyyden ulkopuolelle, johon ei niin vain palatakaan kun Australia jää taakse. Oon jutellut tälläkin viikolla tästä aiheesta paljon, koska yleensä se jutteleminen helpottaa. Surprise. Mulla ei mene päivääkään, etten ajattelisi mun Jyväskylän lelluja ja heidän parempia puoliskojaan, jotka on monessa tilanteessa olleet lifesavereita ja jotka ovat tehneet Jyväskylästä paikan, jota voi kutsua kodiksi. Joka päivä mä ikävöin mun serkkuherkkuja, jotka on sukulaisuuden lisäksi mun parhaita kavereita. Usein mun tekisi mieli heittää viestillä myös tyyppejä, joiden kanssa on tavalla tai toisella tullut vietettyä aikaa ja vaihdeltua kuulumisia. Ihan vain siksi, koska mä muistan, ikävöin ja haluan pitää teidät jatkossakin mun elämässä.

En jaksa edes keksiä tekosyitä sille, miksi sen viestin tai WhatsApp- puhelun aikaansaaminen sitten on niin vaikeaa. Mä olen vaan tällä hetkellä huono pitäämään yhteyttä. Selaan teidän snäppi- ja IG- stoorit joka ikinen päivä, oon vähän kartalla siitä mitä teidän elämässä tapahtuu. Jotkut heittää mua välillä Instagramissa tai blogissa viestillä ja tiedän, että teillä on kaikki hyvin. Joskus mulla menee pari päivää tai viikkokin, etten vastaa sun viestiin, mutta se ei tarkoita, etteikö mua kiinnostaisi.

Tällä viikolla sain yhdeltä mun elämäni naiselta snäpin, jossa mimmi haistelee kevätilmaa ja kertoo, miten se tuoksu muistuttaa siitä, kun junnuina pisteltiin menemään pitkin metsiä keppihevosilla. Pystyin muistamaan sen saman tuoksun. Sain myös snäpin missä pikkuveli kertoi nähneensä unta, että tulin takaisin kotiin ja sanoi, että ikävä on. Oon myös saanut viestejä sukulaisilta, jotka on valmiita sponssaamaan mun reissua pidempään ja isiltä, joka omintakeisella savonmurteella tiedustelee, että mitenkä männöö. Nää ja lukuisat muut, eivät ainakaan helpota koti-ikävää, mutta saa mut vaan arvostamaan sitä, miten upeita tyyppejä mulla on elämässä. Rakkautta.

Yksi mun oman elämäni keittiöpsykologeista sanoi jotain, mikä helpotti mun oloani ja se lause meni niin, että sun pitää vaan luottaa siihen, että ne ihmiset, jotka on tarkotettu jäämään sun elämään jää, ja ne jotka jää matkan varrelle, jää. Niiden kanssa, ketkä on tarkotettu, juttu jatkuu ihan kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Täytyy vaan luottaa siihen, että sulle tärkeiden ihmisten kanssa se yhteys säilyy, oli siinä välillä kuinka paljon aikaa, välimatkaa tai huonoja olosuhteita. Ja sitten kun te vihdoin taas tapaatte, sä vaan loksahdat siihen toisen viereen, ihan kun siinä välissä ei olisi mitään aikaa tai etäisyyttä ollutkaan.

💋💋💋

Jos maailma olisi sokea, millaisen vaikutuksen sä tekisit?

Selvittiin tosiaan farmiviikosta kunnialla eikä hukattu yhtäkään koiraa ja talokin oli pystyssä, kun Linda saapui takaisin. Tosin olin unohtanut sammuttaa auton, kun olin sitä käyttänyt ja siinä sitten katselin kun Lindan poika latailee akkua että päästään bussille. Oh well, oishan se nyt ollu liikaa pyydetty, että oltaisiin päästy lähtemään ilman ongelmia. Mut jos jotain hyvää niin Lindan poika, George, sattui olemaan ihan tolkuttoman kuuma tapaus. Oisin voinu kerätä kengurunkakkaa toisenkin viikon, jos olisin tiennyt että sielt kaivoksilta lentää tollanen komistus kotiin. Mutjoo, farmi jäi taakse ja nyt ollaan viikonpäivät asusteltu kaupungissa kunnes eilen pakattiin kimpsut ja muutettiin lahemmas biitsiä. Päivät kuluu aikalailla töitä etsien ja siinä sivussa kavereita näkyillen, sellaista normi arkea.

Tällä hetkellä mä istun hostellin sängyllä, ikkunasta puhaltaa viileä iltatuuli ja mä oon just sanonu heipat yhdelle sellaiselle ihmiselle, jota en aatellut tällä reissulla edes tapaavani. Reissatessa sä tutustut lukemattomiin tyyppeihin, mutta harvaa sä voit kutsua ystäväksi. Tän ranskalaisherran kanssa meillä oli ihan uskomattoman hauskaa, koska jaettiin sama luokaton huumorintaju ja kemiat nyt vaan muutenkin kolahtivat yksiin. Okei, mä saatoin joskus olla kolmas pyörä Nicolaksen ja Iinan kanssa, mut onneks mä oon aika hyvä siinä hommassa. Nicon kanssa tutustuttiin uusiin ihmisiin, tuijoteltiin auringonlaskua, chillattiin biitsillä ja tuijoteltiin leffoja hostellin sohvalla. Tältä tyypiltä sai halin aina kun nähtiin, ruoka oli aina yhteistä, ulos lähtiessä tää ranskis silittää kauluspaitaasa, kun kaikki muut on jo ovella menossa ja ravintolan pöydässä oli enemman kuin normaalia puida teidän seksikokemuksia. Ikävä tulee ja melkein itkukin, koska ikinä ei voi tietää, että tuletko sä näkemään toista enää koskaan.

Kun kävelin takaisin kotiin, mä aloin miettimään, että kuinka moni ihminen onkaan jättänyt suhun jonkinlaisen jäljen ja toisin päin. Ihan hullua ajatella, kuinka moni tyyppi on saanut sut nauramaan, tehnyt sun surulliseksi, saanut sut ihastumaan tai jopa rakastumaan, kuinka monen takia oot vuodattanut kyyneleitä, kuka on saanut sut ymmärtämään tai näkemään asioita uudella tavalla ja kuinka moni on tsempannut sua tekemään jotain ihan uutta. On myös jännää miettiä, että ootko sä vaikuttanut jonkun toisen elämään, jättänyt jäljen niin, että toinen joskus vieläkin ajattelee sua, vaikkette olisikaan enää toistenne elämässä.

Kun mä mietin mun elämää jollain tavalla koskettaneita tyyppejä, ne ei ole niitä, jotka ovat sanoneet tai tehneet mua kohtaan väärin. Ensimmäisenä mulle tulee mieleen ne ihmiset, jotka ovat saaneet mut tuntemaan jotain. Oli se sitten iloa, surua tai jotain ihan muuta. Usein sanotaan, että ihmiset unohtavat sen, mitä sanot, mutta ei koskaan sitä, miten sait heidät tuntemaan. Ja mun mielestä se on aika osuvasti sanottu, koska kun mä mietin mun elämäni ihmisiä, mulle tulee jokaisesta tyypistä erilaiset fiilikset ja mielikuvat. Osa noista kuvista saa mut vieläkin hymyilemään, osa muistuttaa mua siitä miten mä oon kasvanu ja mitä mä olen oppinut, osaa mä kaipaan, joidenkin kohdalla mä mietin, että mitä jos asiat olisi menneet eri tavalla ja osa saa mut nauramaan, jotkut puolestaan saa kyyneleet polttelemaan luomien takana.

Luulen, ettet sä itse tajuakaan, miten suuri merkitys joillakin sun teoilla tai tavoilla hoitaa asiat saattaa olla toisen elämään. Tai ihan vaan sillä, että sä oot olemassa. Kun mietin, millaisia jälkiä olen itse ihmisiin jättänyt, toivon, että ne olisi ainoastaan positiivisia, mutta ei ne välttämättä ole. Jos mä saisin päättää, mä haluaisin jättää ihmisiin sellaisen vilpittömän ja lämpimän tunteen, tunteen siitä, että olen siinä tilanteessa ollut oikeasti just sitä tyyppiä varten. Haluaisin olla se, joka on saanut jonkun uskomaan himpun verran enemmän itseensä, saanut toisen nauramaan ja unohtamaan murheet edes hetkeksi.

Ehkä mun pointtini tänään on se, että sä et ikinä tiedä kenet sä tapaat, kuka jättää jäljen suhun ja keneen sä puolestasi vaikutat. Ja se, miten sä saat toiset tuntemaan, kertoo loppujen lopuksi aika paljon siitä, millainen tyyppi sä itse olet. Ehkä sitä pysähtyy itsekin liian harvoin miettimään sitä, miten suuri vaikutus sun sanoilla, teoilla ja pelkällä olemisella välillä onkaan.

💋💋💋