Slider

No rain, no flowers

Sunday, July 30, 2017


Oon oppinut aika paljon tän pienen elämän aikana, mutta aina välillä korostuu se, miten kaikki on vain väliaikaista. Tunteet, ihmiset, hetket ja sadepäivät - kaikki on hetkellistä. Elämä liikkuu jatkuvasti eteenpäin ja samaan suuntaan pitäisi itsekin uskaltaa, vaikka tässä ja nyt olisi kaikki se tuttu ja turvallinen.

Välillä elämässä on kuitenkin tapahtumia, jotka tuntuvat pysäyttävän sen liikkeen eteenpäin sekä pakottavat sut miettimään elämää ja sen kulkua vähän syvemmältä. Tällä viikolla mun ja monen muun elämästä nukkui pois ihminen, joka ehti olla niin veli, aviomies, isä, kuin pappakin sekä paljon muuta ♡

Kuolema on aina sellainen asia, joka pysäyttää. Se on myös asia, joka tuntuu pelottavalta, ahdistavalta ja musertavan painavalta, lopulliselta. Tällä kertaa se pysäytti mut miettimään sitä, kuinka sun tulisi elää elämäsi niin, että kun aika tulee, sä olet valmis lähtemään rauhassa. Miten?

Mä mietin vastausta pitkään, pyörittelin ajatuksissani aforismeja siitä, kuinka sun tulisi elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen, kuinka sun ei tulisi katua mitään ja kuinka sun pitäisi elää hetkessä, koska carpe diem. Myönnetään, rakastan kliseitä ja löydän silloin tällöin toivoa kyseisistä aforismeista, mutta jos ollaan rehellisiä, ei kukaan kykene elämään niitä noudattaen.


Joskus sitä on liian väsynyt elämään kuin viimeistä kesäpäivää ja sä vietät sunnuntain peiton alla pullanmuruja suupielessä. Joskus on hankala olla katumatta sanoja, joita tiuskit sun läheisille ja joskus, vain joskus, on hankala elää hetkessä, kun käyt töissä viisi päivää viikossa, tulevaisuus stressaa, yrität selvittää mitä haluat elämältä ja samaan aikaan sun pitäisi vielä nauttia kuin kuolisit huomenna ja tanssia niin,  kuin kukaan ei katselisi.

Elämä on sitä, että sä otat siitä irti kaiken ja vähän enemmänkin, mutta se kaikki ei ole vaahtokarkkeja ja sateenkaaria. Elämä on sitä, kun sä annat kaiken mitä sulla on, uskallat tuntea ja annat elämän satuttaa. Uskallat olla haavoittuvainen maailmassa, joka ei varsinaisesti kannusta olemaan pehmeä, koska helpointa olisi vain olla kylmä ja kova.

Haavoittuvaisuus ei merkitse sitä, että olisit heikko, voittaja tai häviäjä; se on rohkeutta olla läsnä ja tulla nähdyksi niissä tilanteissa, kun kaikki on epävarmaa ja ollaan uuden sekä tuntemattoman edessä. Eläminen on sitä, kun ollaan läsnä, sallitaan tuntea ilot ja surut, ollaan satasella mukana siinä mitä päätetään eikä pelätä hypätä tuntemattomaan, koska saattaa sattua. Se on mun mielestä myös sitä, kun hyväksytään, että elämässä kaikki tulee kahtena. Elämä ja kuolema, suola ja sokeri, ilo ja suru.

Ei kukkia ilman sadetta.

💋💋💋



Feeling like Peter Pan

Monday, July 24, 2017


Se, että pakataan elämä rinkkaan ja hypätään lentokoneeseen vailla paluulippua, tuntuu usein tapahtuvan kahdesta syystä. Yleensä paetaan kaikkea sitä, mikä nykyisessä elämassä pännii tai ahdistaa, yritetään paeta tunnetta siitä, kuin eläisi häkissä. Tai sitten lähdetään etsimään sitä jotain, mikä elämästä puuttuu. Oli se sitten idea siitä, mitä oikeasti elämälta haluaa tai ihan vain oman itsensä löytäminen.

Mun tapauksessa allekirjoitan molemmat syyt. Halusin paeta tunnetta siitä, etten kuulunut mihinkään, ahdistusta siitä, etten tiennyt haluanko opiskella vai yrittää hypäta työelamään. Elättelin myös toiveita, että löytäisin itseni, sen todellisen minän, kun ympärillä ei ole mitään tuttua, kavereita, perhettä, mitään tai ketään, kuka määrittelisi miten sun tulee elää ja olla.

Tän puolen vuoden aikana mä oon itkenyt ja nauranut, oon tavannut lukemattomia ihmisiä, saanut ystäviä, ihastunut, loikoillut rannalla ilman velvollisuuksia, tanssinut pöydillä ja rantahiekassa aamuaurinkoon asti. Mua on kannettu olkapaillä ja kärrätty vihanneskärryillä sairaalaan pitkin Phi Phin katuja, oon tuijotellut auringonlaskuja ja nousuja, katsellut tähtiä hiekkaa varpaiden alla ja miettinyt miten kaukana kotoa sitä onkaan, oon pussaillut drive-in leffassa, juonut liian paljon viiniä ja eksynyt kaupungin kaduille. Oon tuntenut olevani elossa.

Ja tänä aikana oon myös onnistunut 
molemmissa; pakenin mun häkistä ja löysin palan sitä tyyppiä, minka olin pikkuhiljaa kadottanut. Siitä hetkestä lähtien, kun hyppäsin koneeseen, mulla ei ole ollut samanlaista sydäntä painavaa ahdistusta, levotonta tunnetta takaraivossa siitä, että mun pitäisi tehdä, luoda tai olla jotain. Tietysti omat stressin ja huolen hetket ovat reissatessakin olleet, mutta kokonaisuudessaan olo on ollut kevyt, vapaa.



Nyt, kun olen pikkuhiljaa alkanut pyörittelemään mielessäni kotiinpaluuta, nostaa se sydäntä painava tunne päätään. En vieläkään tiedä, mitä mä haluan tehdä isona, enkä tiedä mikä olisi mun intohimo opiskelujen suhteen. Pitää päättää haluanko olla rohkea vai tehdä asiat niin, kuin ne olisi fiksuin.

En tieda voiko 22-vuotias kärsiä enää henkisistä kasvukivuista vai onko tää vaan vastuun ja aikuisen elämän pakoilua. Pakoillaan vielä hetki, koska näin mä olen onnellinen.  Nyt suunnittelen roadtrippia mun parhaan kamun kanssa, yritän päättää minkä tatuoinnin otan seuraavaksi, selailen lentoja Balille ja harkitsen muuttoa Englantiin.

Peter Panilla oli useita mua puhuttelevia lausahduksia, mutta taa kolahtaa: All you need is faith, trust and a little bit of pixie dust. Ihan sama mitä sun pitäisi olla tai mitä sä luulet, että sun odotetaan olevan. Kaytä aikaa siihen, ettaäsa vaan elät ja nautit. Se sun oma polku ja juttu tulee kyllä (tai ainakin toivon niin) , kun teet niitä asioita mistä oikeesti nautit ja mitkä saa sut innostuneeks. Mulla on kavereita ja tuttuja, jotka ovat just sitä mitä haluavat, tekevät asiat just omalla tyylillä ja toteuttavat omia unelmiaan, joten uskokaa kun sanon, et toivoa on.

Sun tarvitsee vain uskoa ja luottaa siihen, että asiat menee just niin, niin kuin niiden on tarkoituskin mennä. Eikä siitä keijupölystäkään haittaa ole.

Inspiroivaa viikkoa murut 💋💋💋


Viikonloppu Margaret Riverilla

Wednesday, July 19, 2017


Toiseksi viimeistä viikkoa viedään ja sitten olisi edessä hieman roadtrippiä pohjoiseen. Viime viikonloppuna otettiin kuitenkin kavereiden kanssa hermoloma ja vuokrattiin Margaret Riveriltä mökki. Ai että. Margaret River on pieni, maalaismainen kaupunki, jonka keskusta on periaatteessa muutaman kilometrin mittainen pääkatu, jonka molemmin puolin on kauppoja ja ravintoloita. Muuten kyseinen mesta on aika pieni ja hiljainen. Pääpaino onkin luonnossa ja ajomatkan päässä on lukuisia rantoja, pieniä kyliä, viinitiloja, luonnonpuistoja, luolastoja, hevostiloja ja farmeja.

Perthistä ajaa noin kolmisen tuntia Margaretille, joten just passeli tälläiselle viikonlopun reissulle. Tosin meillä meni matkaan hieman enemmän, koska Iina on kuuluisa pienestä rakostaan ja pissataukoja pidettiin harva se tunti. Mutta eipä tuo mittään, koska kerrankaan ei ollut kiire minnekään ja edessä oli kokonainen pitkä viikonloppu. Henkilökohtaisesti mä nautin autossa istumisesta, vaihtuvista maisemista ja niiden tuijottelusta, ohittavien autoilijoiden stalkkaamisesta ja tietysti nuotin vierestä laulamisesta biisien tahtiin. Meidän ainoalla miesvahvistuksella oli varmasti nautinnollinen automatka kun kolme suomityttöä laulaa viikinkiaksentilla ja särösoinnuilla, vaatii päästä vessaan puolentunnin välein ja aina eläimiä nähdessä piti tietysti tuoda ilmi että onko siellä hevosia vai lampaita. Koska muilla ei välttämättä ole silmiä päässä.


Menomatkalla pysähdyttiin Busseltonissa, jossa meidän oli tarkoitus mestassa nimeltä Busselton Jetty eli käytännössa paikka, jossa pääset kulkemaan pitkää siltaa merelle joko junalla tai kävellen. Sillan loppupäähan on rakennettu niin sanottu merenalainen akvaario. Noh, ideana täysi kymppi, mut meidän harmiksemme ilma oli sateinen ja harmaa, jonka takia akvaario oli suljettu, koska näkyvyys oli niin surkea. Mutta hätä ei ollut tämän näköinen ja koska ruoka on aina hyvä vaihtoehto, me päätettiin akvaarion sijaan lounastaa Busseltonissa. Syötiin hervottomat fish & chips annokset ja kyseisen lounaan jälkeen saan kylmiä väreitä aina, kun puhutaan merenelävista. Ei hetkeen kyseisiä herkkuja uudestaan. Hyi. 

Masut täynna lähdettiin jatkamaan matkaa ja pysähdyttiin Ngilgi nimisellä luolalla. Jep, ei edelleenkään mitään hajua siitä, miten tuo lausutaan.  Pääsylippu maksoi noin 30$, joka sisälsi pääsyn kahteen eri luolastoon milloin tahansa. Ensimmäinen luola sijaitsi matkan varrella lähella Yallingupia ja se on löydetty vuonna 1899 eli ikää on. Jos oot ikinä tekemässä samanlaista reissua, suosittelen vahvasti pysähtymään luolilla! Syvimmillään päästiin 45 metriin maanpinnan alapuolelle ja luola oli täynnä kristalleja, lasimaisia pillejä, pilareita ja kaikkea siltä välilta eri muodoissa ja väreissä. Luolaretki käy myös ihan hyvästä pakaratreenistä, koska kierros tehdään kulkemalla ylös ja alas meneviä portaita. Ngilgi Caven nimi tulee muuten hyvän ja pahan hengen välisesta taistelusta vuodelta nakki ja peruna, jonka hyvä henki lopulta voitti ja luola nimettiin hänen mukaansa. Jännää. Siistein juttu luolassa oli ehkä sinne, lähinnä lapsille, rakennettu tunneli (The Tunnel of Doom) jossa mahtui juuri ja juuri ryömimään. Loppuosa tunnelista piti suorittaa perinteisellä pyllymäellä. Nauroin melkein pissat housussa koko matkan, ai että.

Luolasta jatkettiin matkaa Cave Roadia pitkin kohti Margaret Riveriä ja maisemat olivat aikalailla 5/5, kun tietä ymparöi korkeat puut ja luonto alkoi muutenkin nayttää hieman vehreämmälle. Koska ollaan kunnon turisteja, meidän piti ehdottomasti saada kuva kengurukyltin kanssa. Saatiin ihmetteleviä katseita, tööttäyksiä ja muutamat naurut, kun poseerattiin tien laidassa liikennemerkin kanssa. Mitään en kadu. Kun vihdoin päästiin määranpäähän, suoritettiin check in ja mökki oli aivan älyttömän positiivinen yllätys. Kuvista sai hieman nuhjuisen kuvan, mutta mökki oli todella siisti kahden huoneen ja keittiön sekä olohuoneen yhdistelmä. Vuokra kahdelta yöltä oli hieman reilu 200$, joka on todella edullinen, kun se jaetaan koko porukan kesken. Me yövyttiin siis pienessä mökkikylässä Riverview Tourist Parkissa. Suosittelen!


Illalla tehtiin pakolliset ruokashoppailut Margaretin keskustassa ja suunnattiin dinnerille paikalliseen tavernaan. Mesta oli ihan täynnä, mutta pöydän odottaminen kannatti koska ruoka oli ihan mahdottoman hyvää! Itse tilasin sienikeittoa valkosipulileivällä ja lasillisen Ashbrook Estaten viiniä. Ai että. Uskon, että melkein jokaisessa ravintolassa Margaretilla on mahdollisuus maistella paikallisten viinitilojen antimia sekä panimoiden oluita. Taas kerran masut niin täynnä, että piti kämpälle päästyä vaihtaa löllöhousut jalkaan ja hengittää muutaman kerran syvään. Loppuilta meni sidukat korkatessa ja korttia pelaillen eli perinteisen mökkilaiffin tapaan. Nautin.

Lauantai aamuna pääsin vihdoin mun lempipuuhan äärelle eli aamulenkki kirpsakassa aamuilmassa, yksin ja ihan täydellisessä hiljaisuudessa. Vettä satoi, mutta se ei kamalasti upeissa jokimaisemissa haitannut. Lenkin jälkeen toinen lempparijuttu ever eli hidas aamu, kuumaa teetä partsilla ja kunnon kaurapuuro aamiaiseksi. Pieniä iloja. Kun saatiin brittivahvistuskin revittyä sängystä ylös suunnattiin Augustaan, joka sijaitsee about puolentunnin ajomatkan päässä Margaretista. Mulla tuli paikasta mieleen sellainen pieni kalastajakylä turkoosine rakkennuksineen ja satamineen. Ilma toi mieleen Suomen kesän, mutta päätettiin uhmata sadetta ja yritettiin bongailla valaita Augustan venesatamassa. Ei varmaan tarvitse edes kertoa, ettei kauheasti valaita nähty vaikka tytöt kuinka yritti otuksia houkutella kauniilla sulosoinnuilla. Not. Ruoka oli yksi viikonlopun pääteemoista, joten lounastettiin Augustan suloisessa leipomokahvilassa. Ei jäänyt taaskaan nälkä ja mun oli ihan pakko shoppailla jälkiruuaksi suklaakakkua, jonka mussutin tyytyväisenä autossa.

Paluumatkalla ajettiin maisemareittiä, joka kulki Boranup Karri Forestin lävitse, jossa sijaitsee maailman vanhimpia puita. Näky oli ihan tajuttoman upea! Puut olivat ihan valtavia eikä sitä nakyä saanut mitenkään ikuistettua kameralla. Metsäretken jälkeen suunnattiin reissumme toiselle ja viimeiselle luolalle Lake Cavelle. Tämäkään ei ollut pettymys, koska luola oli ihan tajuttoman syvällä maan uumenissa ja sisällä oli uskomattomia kivi- ja kristallimuodostelmia. Päästiin myös kokemaan totaalinen pimeys, kun luolasta sammutettiin kaikki valot ja pimeän pelkoisena voin kertoa, että vähän hirvitti. Pimeydessä ei nähnyt edes omaa käteään aivan kasvojen edessä. Hyi. Illalla vietettiin aikaa taas yhden mun lemppariasian parissa, nimittäin tiirailtiin auringonlaskua Surfer Point biitsillä ja katseltiin aaltoja. Ilma oli vähän pilvinen, mutta auringonlasku on silti aina vaan jotain upeaa, joten en valita. Päivän päätteeksi Iina taikoi meille sushia, joka teki kauppansa alta aika yksikön.


Sunnuntai oli ehkä hauskin päivä viikonlopun aikana, koska aamulla vuokrattiin kanootit ja lähdettiin melomaan pitkin Margaret Riveriä. Meidän reissuilla yleensä sattuu ja tapahtuu, eika tämäkään ollut yhtään poikkeus, koska päästiin nauramaan kyyneleet silmissä, kun tytöt ottivat virkistävan pulahduksen joessa. Ai että. Parasta on, että saatiin kyseinen uintiretki myös videolle. Oi muistoja. Melonnan jälkeen vaatteet vaihtoon ja suunta kohti Bootleg Brewerya, joka on yksi paikallisista panimoista keskellä idyllistä maalaismaisemaa. Kyseissä mestassa söin ehkä reissun parhaimman juustopurilaisen ja innostuin itsekin olutta vihaavana naisena maistelemaan erilaisia oluita. En rakastunut, mutta löysin muutaman kevyen olusen, jota voisin ehkä jatkossakin tilata. Maistelutarjotin oli myos tosi edullinen 15$ ja sisälsi seitsemän erilaista olutta ja yhden siiderin. Vahva suositus tällekin.


Koska ruoka on elämä ja allekirjoittanut on jonkin sortin herkkuaddikti, me suunnattiin suklaatehtaalle. Kyllä, mesta oli oikeasti taivas. Kokonainen kauppa täynnä suklaata eri muodoissa ja  sait jopa syodä suklaata. Ilmaiseksi. Mikäs sen parempaa. No, ilmainen suklaa ei riittänyt ja tuhosin myös jäätävän ison suklaabrownien vaniljajäätelölla. Vielakään ei kaduta. Suklaatehtaalta jatkettiin viini/nougaatilalle, jossa maisteltiin vähän lisää herkkuja eli nougaata ja valkoviiniä. Tässä kohtaa alkoi jo hieman housunnappi painaa. Syömästä päästyä ajeltiin vielä yhdelle viinitilalle tsekkailemaan paikkoja sekä piipahdettiin paikallisessa kirjakaupassa, mutta muuten alkoi viikonloppu olemaan pulkassa. No ei nyt ihan. Käytiin me vielä Lehmäkylän karkkikaupassa nimeltä Candy Cow ja täytettiin pussit matkakarkeilla. Oh god. Jos viikonlopun aikana ei saanut menetettyjä kiloja takaisin niin en tiedä miten sitten.

Nyt taas karu paluu arkeen. Koittakkee jaksaa, miäki yritän. Puss!

💋💋💋




Suomi-rakkautta

Monday, July 3, 2017


Kohta tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun Suomi jäi taakse ja sen jälkeen ollaan rymytty Aasiassa ja Australiassa. Ai että. En ois uskonu tätä vielä muutama vuosi sitten. Oon sanonut ja hehkuttanut tätä aina kun mahdollista, mutta sanon tän vielä kerran: tää reissuun lähteminen on ollut elämäni paras päätös. Vaikka maailmalla eläminen on antanut ihan mahdottomasti on se välillä ottanutkin ja aika ajoin koti-ikävä kasvaa ihan järjettömäksi.

Asioita ei useinkaan osaa arvostaa ennen kuin niitä ei enää syystä tai toisesta ole. Tänään mä aattelin osoittaa kokonaisen postauksen verran rakkautta Suomelle, koska miksi ei. Tässä vaiheessa reissua mä kaipaan suomiruokaa yli kaiken. Siis ihan perus pottumuussia, makaroonilaatikkoo, ruisleipää ja ai että, Valion mustikkakeittoa. Ja tietysti irtokarkkeja ja Fazerin sinistä. Melkein itku pääsee, kun haaveilee. Okei, ihan perusruuat olisi mahdollisia täälläkin, mutta koska ruoka on täällä ehkä vielä kalliimpaa kuin Suomessa ja allekirjoittaneen rahatilanne suhteellisen surkea, ei auta kuin haaveilla. Irtokarkit on täällä ihan avaruusolentojen luokkaa, koska kukaan ei yleensä tajua sitten yhtään, kun yrität selittää irttareiden konseptia. Täällä on irtokarkkilaareja, mutta jokaisella on eri hinta, joten sä et pysty keräilemään pussukkaa täyteen sun lemppareita vaan meininki on enemmänkin punnitse ja säästä -meininkiä.

Suomen kesä. Varsinkin Juhannuksen aikaan, kun snäppi täyttyi keskikesän mökkikuvista, mun Suomi-ikävä roihahti. Henkilökohtaisesti rakastan mökkeilyä, aamu-uinteja, laiturilla köllöttelyä, päikkäreitä riippumatossa, makkaran rillailua ja tietysti saunaa. Vaikka Suomen kesä ei ehkä ole se lämpimin tai kuivin, on siinä vaan jotain sellaista mitä ei muualla ole. Plus Suomen luonto on yks mun lemppareista. Metässä tallustelu, punkkien ravisteleminen jaloista, soutelu järvimaisemassa ja hiekkatiellä lenkkeily on vaan parasta. Rakastan myös kesäaamujen tuoksua. Sitä tuoksua, kun sä pienenä olit mummolassa yötä ja aamulla ruohikko oli kosteaa, aurinko paistoi ja ilma vaan tuoksui niin kesältä.


Toisin kuin Suomessa, Australiassa ei osata rakentaa taloja. Tai osataan, mutta täällä rakentamiseen liittyvät säännökset on löyhempiä eikä täällä varauduta ollenkaan niihin talvikuukausiin. Nyt puolet jengistä on silleen, että Australiassahan on aina lämmin, mitä sitä suotta laittamaan ikkunoita yhtä kerrosta enempää. Voin kertoa, että viimeisen kuukauden aikana oon tärissyt ja harrastanut ennennäkemätöntä kerrospukeutumista ja sängystä löytyy tälläkin hetkellä kolme täkkiä. Kyllä, Australiassakin on ihan saakelin kylmä. Täällä ikkunoiden välistä oikeasti tuulee, lattialle astuessa tulee flashbäkkejä Muumien Jääkuningattaresta ja lämmityksestä ei ole minkäänlaista toivoa. Suomessa hikoillaan kesällä, kun ilma ei liiku huoneissa sitten millään ja ruokaa laittaessa koko keittiö paahtuu, mutta eipä ole ainakaan talvella kylmä.

Henkilökohtaisesti tykkään papattaa aiheesta kuin aiheesta ja mitä syvällisempiä juttuja, sen parempi. Mutta joskus on ikävä sitä suomalaista mentaliteettia, että puhutaan vasta sitten kun on pakko ja silloinkin vain se välttämätön. Täällä sulle tullaan höpäjämään roskia viedessä, Ikeassa shoppaillessa, bussissa ja junassa, you name it. Mulla on hetkiä, kun haluaisin olla vaan omissa oloissani eikä mua oikeastaan kiinnosta kuulla, kuinka sun sisaren anopin kissalla oli viime viikolla vatsatauti. Joskus mulla on myös sellaisia päiviä, kun englanti ei suju sitten ei millään. Niitä hetkiä, kun jokaikinen sana on jossain muualla kuin sun aivoissa ja sä vaan tuijotat ja haukot henkeä. Yleensä näin tapahtuu lenkillä, kun tuntematon vastaantulija sanoo "How's it going?" jatkaen matkaansa ja tarkoituksenaan tervehtiä, mutta sä alat miettimään että miten mulla menee, mitä oon tänään tehnyt ja sun tekisi mieli huutaa, että miksi sä kysyt tuollaisia ja juokset karkuun. Lopputulemana et sano mitään ja tuijotat ystävällisesti tervehtinyttä kuumaa miestä monttu levällään ja toivot nopeaa kuolemaa.

Musta on myös mukavaa, että Suomessa jengin kieli taipuu mun nimen mukaan, enkä mä ole aina se majoneesi tai may you.

Suomi, oot kultaa.

💋💋💋
CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan