Se, että pakataan elämä rinkkaan ja hypätään lentokoneeseen vailla paluulippua, tuntuu usein tapahtuvan kahdesta syystä. Yleensä paetaan kaikkea sitä, mikä nykyisessä elämassä pännii tai ahdistaa, yritetään paeta tunnetta siitä, kuin eläisi häkissä. Tai sitten lähdetään etsimään sitä jotain, mikä elämästä puuttuu. Oli se sitten idea siitä, mitä oikeasti elämälta haluaa tai ihan vain oman itsensä löytäminen.
Mun tapauksessa allekirjoitan molemmat syyt. Halusin paeta tunnetta siitä, etten kuulunut mihinkään, ahdistusta siitä, etten tiennyt haluanko opiskella vai yrittää hypäta työelamään. Elättelin myös toiveita, että löytäisin itseni, sen todellisen minän, kun ympärillä ei ole mitään tuttua, kavereita, perhettä, mitään tai ketään, kuka määrittelisi miten sun tulee elää ja olla.
Tän puolen vuoden aikana mä oon itkenyt ja nauranut, oon tavannut lukemattomia ihmisiä, saanut ystäviä, ihastunut, loikoillut rannalla ilman velvollisuuksia, tanssinut pöydillä ja rantahiekassa aamuaurinkoon asti. Mua on kannettu olkapaillä ja kärrätty vihanneskärryillä sairaalaan pitkin Phi Phin katuja, oon tuijotellut auringonlaskuja ja nousuja, katsellut tähtiä hiekkaa varpaiden alla ja miettinyt miten kaukana kotoa sitä onkaan, oon pussaillut drive-in leffassa, juonut liian paljon viiniä ja eksynyt kaupungin kaduille. Oon tuntenut olevani elossa.
Ja tänä aikana oon myös onnistunut
molemmissa; pakenin mun häkistä ja löysin palan sitä tyyppiä, minka olin pikkuhiljaa kadottanut. Siitä hetkestä lähtien, kun hyppäsin koneeseen, mulla ei ole ollut samanlaista sydäntä painavaa ahdistusta, levotonta tunnetta takaraivossa siitä, että mun pitäisi tehdä, luoda tai olla jotain. Tietysti omat stressin ja huolen hetket ovat reissatessakin olleet, mutta kokonaisuudessaan olo on ollut kevyt, vapaa.
Nyt, kun olen pikkuhiljaa alkanut pyörittelemään mielessäni kotiinpaluuta, nostaa se sydäntä painava tunne päätään. En vieläkään tiedä, mitä mä haluan tehdä isona, enkä tiedä mikä olisi mun intohimo opiskelujen suhteen. Pitää päättää haluanko olla rohkea vai tehdä asiat niin, kuin ne olisi fiksuin.
En tieda voiko 22-vuotias kärsiä enää henkisistä kasvukivuista vai onko tää vaan vastuun ja aikuisen elämän pakoilua. Pakoillaan vielä hetki, koska näin mä olen onnellinen. Nyt suunnittelen roadtrippia mun parhaan kamun kanssa, yritän päättää minkä tatuoinnin otan seuraavaksi, selailen lentoja Balille ja harkitsen muuttoa Englantiin.
Peter Panilla oli useita mua puhuttelevia lausahduksia, mutta taa kolahtaa: All you need is faith, trust and a little bit of pixie dust. Ihan sama mitä sun pitäisi olla tai mitä sä luulet, että sun odotetaan olevan. Kaytä aikaa siihen, ettaäsa vaan elät ja nautit. Se sun oma polku ja juttu tulee kyllä (tai ainakin toivon niin) , kun teet niitä asioita mistä oikeesti nautit ja mitkä saa sut innostuneeks. Mulla on kavereita ja tuttuja, jotka ovat just sitä mitä haluavat, tekevät asiat just omalla tyylillä ja toteuttavat omia unelmiaan, joten uskokaa kun sanon, et toivoa on.
Sun tarvitsee vain uskoa ja luottaa siihen, että asiat menee just niin, niin kuin niiden on tarkoituskin mennä. Eikä siitä keijupölystäkään haittaa ole.
Inspiroivaa viikkoa murut 💋💋💋
No comments:
Post a Comment