Ketään ei varmaan yllätä jos sanon, ettei menny taas ihan niiku Strömsössä. Aamulla heräilin viimeiseen aamuun Sydneyssä, tirautin pienet itkut, koska tunteellinen höppänä ja Australia oli alkanut tuntumaan enemmän ja vähemmän kodilta, joten haikeushan siinä iski.

Saatoin tirauttaa myös muutamat kyyneleet vielä bussissa lentokentälle. Oh well. Noh, ensimmäinen lentohan oli rapsakasti myöhässä. Onneksi Sydney-Malesia välisellä lennolla mut pelasti Quentin, aivan tajuttoman söpö ranskalaisjäbä, jonka kanssa höpöteltiin melkein koko yhdeksän tuntinen. Nyt jengi ihmettelee et miks lensin eka Malesiaan. No koska oot köyhä ja pittää pihistellä. Ja ei, Quentin jäi Kuala Lumpuriin vaikka ehdin jo toivoa, että saan miehekkeestä matkaseuraa.

Noh, koska lento oli myöhässä oli mulla myös kiire jatkolennolle. Onneks kaikenlaiset arvotukset on kivoja ja lähtöporttia ei löydy lipusta eikä kukaan oikeen muutenkaan oo ihan varma, että mikä portti se nyt sattuu olemaan. Toimii kuin junan vessa. Josta tulikin mieleen, et vessoja tyyliä aasia ei oo ollu kauhee ikävä. Aarteenetsinnän lomassa ei ehtinyt edes haaveilla Hungry Jacksista tai Nöödelsistä, mutta löysinpähän lopulta ajallaan koneeseen. Joka oli sekin myöhässä. Vierustovereina iäkkämmät herrasmiehet Thaimaasta, jotka olivat äänekkäimmät nuudelinsyöjät ever ja ainoa englanninkielen sana lentoemolle oli vahva "Heineken". Oh dear.

Muuten kiva, mutta hostellin check-in sulkeutuu 00:00, Balin maankamaralle päästiin vasta 23.40 ja siihen päälle vielä rinkan metsästys, visan hommaaminen ja muut tarkastukset. Nettiä ei ole eikä sen enempää prepaidiakaan, joten yhteydenoton sijaan peukut pystyssä ja toivotaan, että joku on hostellilla hereillä.

Sit päästään mun ekaan virheeseen. Otinpa sit taxin. Puntaroin rinkan kanssa öisillä kaduilla suunnistusta offline mapsilla tai taxia ja arvatkaa kumpaan päädyin. Jep, ja about 15 minuutin kävelymatkasta meikä pulitti tatuoidulle mahakkaalle balijepelle 20$ eli 200 000 rupiaa. Joka ei siis ollu aluksi sovittu hinta lainkaan. Mittariahan ei käytetty. Terve. En tainnu kertaakaan käyttää 20$ dollaria Ausseissa Uberiin ja täällä silläkin hinnalla ois majottunu jo useamman päivän. Saatto päästä pari perkelettä. Ja turhautumisitku.

Jos jotain positiivistä, mun vika ilta Sydneyssä koostui hyvästä seurasta, perunamuussista ekaa kertaa kahdeksaan kuukauteen, drinksuja yhdessä upeimmista yökerhoista, öisen Sydneyn tuijottelua Observatorio Hillsiltä, pienet hitaat My Heart Will Go On kappaleen myötä paljain varpain tanssittuna sekä perinteinen Titanic pose, jossa pääsin olemaan Jack. Taustalla Harbour Bridge ja Rosena söpö jäbä Hong Kongista, joka kutsui mua ruotsalaisittain älskling.

Joskus ois kiva ku olla vähemmän tunteellinen, osais päästää menemään niin kuin Frozenin Elsa ja nauttia hetkestä. Tällä hetkellä tihrustan viel hetken itkua, hikoilen ilmastoimattomassa huoneessa, lasken budjettia ja teen mahdollisia lyhyen tähtäimen uravalintoja ja halaan mun Herra Tikrua. Hän on siis pehmonalle.

Eiks sitä sanota, että matkustaminen avartaa 💕

Entä jos oltaisiin ihmisiä toinen toisillemme?

Mietin pitkään kirjoitanko aiheesta ollenkaan, koska mulla olisi niin paljon sanottavaa siitä, kuinka pelko ja ymmärtämättömyys tekevät ihmisistä rumia. Oon kirjoittanu aiemmin useasti siitä, kuinka se, miten me puhutaan toisista ja saadaan toiset tuntemaan, kertoo valtavasti meistä itsestämme.

On helppo sysätä kaikki paha sellaiselle, jota ei täysin ymmärrä tai sellaiselle, joka poikkeaa massasta kielen, uskonnon tai ulkonäön perusteella. On helppoa huudella, että rajat kiinni, katupartiot liikkeelle ja maahanmuuttajat takaisin sinne mistä tulivat. Kun jossain mainitaan, että tietty henkilö näyttää ulkomaalaistaustaiselta, on helppoa unohtaa, etteivät kaikki suomalaisetkaan ole valkoihoisia.

Ymmärtämättömyyteen ja siihen omaan pieneen kuplaan, missä nähdään ja kuullaan vain se mitä halutaan, on helppoa jäädä. On helppoa leimata kokonainen ihmisryhmä yksittäisen ihmisen takia, kun kyseessä on joku muu kuin Jorma tai Liisa Kempeleeltä. On kuitenkin helppoa sysätä vastuu horjuneen mielenterveyden piikkiin silloin, kun se yksittäinen henkilö sattuukin olemaan se naapurin Jorma. Sä tuskin ottaisit vastuuta jos joku sun kotikaupungista surmaisi ihmisiä, joten miksi muidenkaan tarvitsisi kärsiä toisen teoista vain siksi, että he jakavat saman synnyinmaan, uskonnon tai ihonvärin.

Mitäs jos ei mentäisi sieltä helpoimman kautta. Opittaisiin näkemään sen ulkokuoren taakse, oltaisiin halukkaita oppimaan ja ymmärtämään sitä, mikä on uutta ja muistettaisiin, että me ollaan kaikki ihmisiä. Me eletään kuitenkin vuotta 2017 ja mun mielestä on surullista, että me oikeasti tarvitaan erilaisia hashtageja selventääksemme sitä, että kaikki elämät ovat merkityksellisiä ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vaikkapa sukupuoleen katsomatta.

Entäs jos alettaisiin nähdä vähän vaivaa ja oltais toinen toisillemme ihmisiä?

💕💕💕

I don't stalk, I investigate.

Siis tiedätte varmaan tilanteen, kun löydätte itsenne puolitutun Instagram kuvien syövereistä ja selailette kaverin, kummin kaiman, serkun poikaystävän lomakuvia Mallorcalta vuodelta 2010. Tai kun tapaatte baarissa söpön jäbän, vaihdatte puhelinnumeroita, käytät sun FBI taitoja kyseisen miehen löytämiseen ja teet taustatutkimusta muun muassa edellisistä tyttöystävistä aina äidin siskon koiraan saakka. Ihan normaalia.

Mä oon tehnyt kaikki mahdolliset mokat mitä tulee sosiaalisessa mediassa tehtyyn salapoliisityöhön. Esimerkiksi Tinderissä tapaamani miehekkeen sukunimen selvitin muutamalla klikkauksella yhteisen kaverin kautta, muutama päivä myöhemmin kyseinen jäbä tiedustelee mun sukunimeäni ja jälkeenpäin ihmettelee miksen itse tehnyt samaa. Noh, kuule kun minä oon tiennyt sen jo viikkoja. En jaksanut edes keksiä valkoista valhetta, vaan myönsin leikkineeni Sherlockia. Sanotaanko vaikka niin, etten ihan heti tehnyt lähtemätöntä vaikutusta ja jouduin vakuuttelemaan, etten tiennyt hänestä mitää sen enempää. Enpä.

Oon myös tykännyt puolituttujen pari vuotta vanhoista IG kuvista, oon stalkannut exäni uutta tyttöystävää Facebookissa ja vahingossa klikannut sitä legendaarista "Lisää kaveriksi" nappulaa. Terkkuja vaan. Kyllä, siinä hetkessä tuli taas harkittua bussin alle hyppäämistä. Oh well.
Mutta faktahan nyt vaan on se, että toisten ihmisten elämä kiinnostaa. Sitä haluaa tietää meneekö exällä paremmin kuin sulla, saiko se puolituttu tytön vai pojan, onko ne Jorman kaverit vielä yhdessä ja mitä draamaa rinnakaisluokan kohuparilla on tällä viikolla. Minkäs teet kun toinen nimi on Utelias-Vili ja sisältöä omaan elämään täytyy saada muualtakin kuin Netflixistä.

Toisaalta sitä toivoo, että tulee myös itse stalkatuksi. Mun mittapuulla se on ainakin ihan messevä kohteliaisuus, koska omasta mielestäni mulla menee aika hitokseen hyvin, eikä mua oikeastaan hävetä edes myöntää sitä. Mutta sitten päästään siihen, ettet sä sosiaalisesta mediasta saa koko kuvaa siitä, miten sillä toisella menee, joten turha verrata omaa olemistaan toisen tekemisiin.

Mä sain tässä parin päivän aikana useita viestejä koskien sitä, miten jengi ihailee mun aina niin positiivista asennetta ja miten mä uskallan kirjoittaa niin avoimesti omasta elämästäni. Kiitos kaikille jotka muuten laitoitte viestiä, arvostan 💕 Fakta on vaan se, etten mä ole aina naantalin aurinkona, vaan mullakin on mun yrmypäiviä siellä mökömököpuussa, josta viskelen jengiä kävyillä. Niinä päivinä mä en vaan postaile hammashymyjä Instagramiin. Surprise.

Mä myös käytän tuhottomasti aikaa miettien, mitä kaikkea mä voin sanoa ja kertoa ilman, että mua tuomitaan. Niistä samoista aiheista, mitä kirjoittelen tänne itseironialla ja sarkasmilla höystettynä, mä käyn itkupuheluja äidin kanssa tai vuodatan kamuille ilman huumorin häivää.
Mulle tulee välillä sellainen alemmuuden tunne, kun seurailen Instagramista bloggareita, fitnesstähtiä ja ylipäätänsä ihmisiä, joilla menee hyvin ja joiden kanssa vaihtaisit elämää IG feedin perusteella milloin vain silmää räpäyttämättä.

Stalkkaus on ihan jees, koska me kaikki sorrutaan siihen aina välillä. On vaan hyvä muistaa, että siellä Facebookissa tai Instagramissa se elämä on usein sokerikuorrutteista. Kaikilla on omat taistelunsa ja vaikeutensa, joten usko pois, sun oma elämä ei ole yhtään sen huonompaa tai merkityksettömämpää kuin sen sun IGssä seuraamasi fitnessbloggaajanäyttelijämallinkaan.

Ihanaa lauantaita! 💕

Pervoja ja poliisikyytejä

Mä olen lykännyt kirjoittamista tällä viikolla joka päivä, koska oon ollu koko ajan menossa ja halusin saada kaikki meisingit samaan postaukseen. Tiistai aamuna mä heräsin tilanteeseen, jossa olin ihan pähkinöinä kaikesta tulevasta. Mulla oli duuni hostellissa, joten sain säästettyä 144$ / per viikko, mulla oli tulossa työhaastattelu lääkäriaseman respaan sekä pääsisin testaamaan mun taitojani mallina seuraavan päivän kuvauksissa. Tiedossa oli myös kahvittelua ja dinneriä kamujen kanssa. Aika perfect.

Työhaastis meni hyvin ja pääsin tosiaan kahden viimeisen kandidaatin joukkoon, mutta lopullista vastausta odotellaan vielä. Pitäkäähän peukkuja! Haastattelun jälkeen istuttiin suomitytyjen kanssa kahvituokiolla Sydneyn keskustassa ja höpöteltiin niin antaumuksella, että iltakin ehti pimentyä.

Keskiviikko olikin sitten yhtä alamäkeä. Muhun oli tosiaan ottanut yhteytta Gary niminen herra, joka omien sanojensa mukaan oli ammattivalokuvaaja ja työskenteli harva se kuukausi Jenkeissä asti. Sain myös tsekata hänen aiempia kuvauksiaan ja vaikutti todella hyvältä! Teemana piti olla boho kautta urbaani tyyli ja hän lupasi tuoda vaatetukset sekä hieman meikkejä, koska reppureissaajana mulla ei juurikaan ole mitään valokuvauksellista mukana.

Mä olen saanut samanlaisia tarjouksia ennenkin, mutta en ole oikeastaan koskaan tykännyt aiemmista kuvista tai muuten oon saanut huonoja viboja kuvaajasta itsestään. Eli niin kuin äiti on aina toitottanut, olen ollut varovainen.

Tavattiin Garyn kanssa ihan yleisesti tunnetulla puistoalueella noin 40 minuutin bussimatkan päässä ja Garyhan oli siististi pukeutunut australialaismies, elämää oli katseltu ainakin 40 vuoden ajan ja puhe ei meinannut tauota millään. Edelleen mulla oli hyvät fiilikset. Mielikuvissani näin muutaman kivan bohomaisen mekon ja taustalla puiston korkeat honkamaiset puut. No ei nyt sitten ihan mennyt taas kuin Strömsössä.

Vaatekassista löytyi naamiaiskaupasta ostettuja kiiltäviä shortseja, ponchoja, jotka Garyn äiti oli varmaan itse virkannut, yksi musta ja aivan liian lyhyt paljettimekko, joka toi mieleen ala-aste aikojen limudiskot sekä muutamia pooloneuleita ja pinkkejä kynähameita. Saatte varmaan tarvittavan mielikuvan.

No, siinä sitten pidättelin naurua ja kiskoin paljettimekon päälle ja sukkanauhat sekä kymmenen sentin korot jalkaan keskellä kaunista puistoa, enkä olisi voinut tuntea itseäni tyhmemmäksi. Gary siinä sitten kaivoi laukustaan vanhaakin vanhemmat Nikonin vehkeet ja asetteli lisävalot aivan vääriin kulmiin, jonka minäkin näin amatöörinä tajusin. Oh well.

Tunnin keimailun jälkeen Gary oli yrittänyt silittää mun poskea, korjata mun hiuksia, saada mut syömään banaania ja kehunut kuinka hyvä perse mulla oli sekä miten hän ei kyennyt keskittymään kuvaamiseen, koska olin niin tavattoman kuuma. Hän oli myös käyttänyt "kalansilmä linssiä" eli tässä tapauksessa hän kaivoi omasta taskustaan pienemmän digikameran ja räpsi muutamia kuvia hänen kätensä mun pääni päällä. Ei varmaan tarvitse kertoa, että tunsin oloni todella tukalaksi.

Nyt jengi varmasti ihmettelee, miksen vain lähtenyt tilanteesta pois. Muuten kiva idis, mutta olin jättänyt reppuni Garyn autoon ja mies itse oli liian innokas jatkamaan kuvauksia. Mä selvisin neljä tuntia puremalla huulta ja ajattelemalla, että kohta pääsen kotiin. Kuvausten jälkeen saamani 120$ ei tuntunut miltään sen likaisen, hämmentyneen ja surkean olon rinnalla mikä mulla oli. Ei tuu varmaan yllärinä, ettei kauheasti inspiroi nähdä kyseisiä kuvia. Ikinä.

Ette varmaan usko, mutta päivä ei suinkaan loppunut siihen. Kotimatkalla hain Colesista suklaakeksejä, suuntasin kotiin ja en halunnut mitään muuta, kuin ottaa kuuman suihkun, kaivautua peiton alle ja treffata Netflixin kanssa. Ihan hyvä suunnitelma, mutta suihkua ottaessani huomasin lattianrajassa pienen go pro -kameran viereisestä suihkukopista. Että mitä. Voisitko vaikka kirjautua Internetin ihmeelliseen maailmaan niin löytäisit hanskamatskut sieltä ja säästettäisiin kaikkien henkistä hyvinvointia.

Tässä vaiheessa ihmettelin huutoääneen, että mitähän vi***a sä luulet tekeväsi, stormasin suihkukopista ulos ilman rihman kiertämää ja varmistin, että muistan sen tyypin kasvot. Jätkä pyyteli anteeksi ja sanoi poistavansa videon, mutta siinä vaiheessa ei enää anteeksipyytelyt auttaneet.

Iskin vaatteet päälle, vuodatin pari kyyneltä ja kävelin respaan tekemään ilmoituksen. Samasta tyypistä oli valittanut kuusi tyttöä ennen mua, mutta kukaan ei ollut osannut tai uskaltanut tunnistaa miestä. Mun loppuilta meni respan penkillä istuen, katsellen kun poliisit tulivat ja etsivät jätkän käsiinsä, kyselivät multa tietoja ja lopulta ohjasivat mut mukaansa asemalle antamaan lausuntoa. Tästä päivästä on munkin hankala löytää positiivista, mutta istuinpa ensimmäistä kertaa poliisiautossa ja vieläpä Sydneyssä. Toinen konstaapeleistä oli myös ihan söpö.

Pari tuntia myöhemmin istuin taas poliisiautossa matkalla kotiin. Hostellin pervertti viedään oikeuteen ja lopulta lähetetään takaisin Ranskaan. Nyt vain odotellaan, että tuleeko mulle kutsua todistajaksi, jos tyyppi päättää kieltää tekosensa.

Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä päivästä ollenkaan, koska noh, ois voinut mennä himpan verran vahvemminkin. Mun pointtini on, että älkää sietäkö keneltäkään mitään mikä saa sut tuntemaan itsesi huonommaksi tai edes epämukavaksi. Ja joskus, vaikka sitä pitäisi kuinka sen kuuluisan järjen päässä ja olisi varovainen, asiat voi mennä mönkään.

💕💕💕

Kun nössykkä reissaa

Tiistai aamuna mä istuin aamuneljältä täkkiin kietoutuneena mun host perheen olohuoneen lattialla, kuuntelin sadetta katossa ja tuijottelin ulos pimeään. Yritin kirjottaa fiiliksiä ylös postaukseksi asti, mutta ajatukset kiertivät enemmän ja vähemmän kehää, rintaa puristi ahdistus ja olo oli enemmän kuin yksinäinen.

Tiistai olisi viimeinen päivä kaupungissa, josta oli lyhyessä ajassa tullut koti ja samalla pitäisi sanoa heipat parhaalle kamulle, jonka kanssa ollaan jaettu reilu puolivuotta älyttömiä seikkailuja. Pahinta ei mun mielessä ollut edes hyvästien heittäminen, vaan se, että sä et yksinkertaisesti tiedä, milloin sä näät toisen seuraavan kerran.

Päivän aikana sain kuitenkin siirrettyä sen kalvavan tunteen taka-alalle, kun siivosin koko talon lattiasta kattoon, pesin viimeiset pyykit korista, pakkasin rinkan ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja kuumottelin mielessäni, että olinko ollut liian positiivinen maksaessani matkatavaroita ainoastaan 20 kiloon saakka. Oops.

Jätin host perheelle kirjeen löydettäväksi, suljin viimeistä kertaa mun ensimmäisen au pair kodin oven ja huokaisin pienesti helpotuksesta, kun tajusin, ettei tiedossa ole itkupotkutantrumeita tai vuotavia lapsineniä hetkeen. Koputetaan puuta. Siihen päättyi tavallaan yksi vaihe mun tän hetkisestä elämästä ja toinen oli alkamaisillaan. Alku oli kuitenkin kaikkinensa aika lupaava, kun Perth antoi parastaan tulvamaisella vesisateella ja luurin näytöllä uberkuskin nimeksi osoittautui "Lovedeep". Että sellasta.

Noh toisin kuin oletin, en päätynyt paloitelluksi tai kidnapatuksi, vaan löysin tieni meidän viimeiselle yhteiselle dinnerille suomityyppien kanssa. Samalla juhlistettiin Iinan tulevia synttäreitä, joten mun mielestä ei yhtään hullumpi päätös Perth-elämälle. No ei me kuitenkaan vältytty kyyneliltä, koska siinä sitä mun blondia kääpiötä halatessa tajusin, miten onnekas oon, kun on kaveri joka tietää susta kaiken ja vähän liikaakin, mutta on silti siinä. Eniten kyynelkanavia rasitti se, etten tiedä, nähdäänkö me puolen vai kenties viiden vuoden päästä. Siinä kait se jännittävän elämän salaisuus piileekin, kun ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu.

Sain kaljapalkalla pojat kuskiksi lentokentälle ja onnistuin aika hyvin pidättämään itkukohtausta aina vessaan asti. Siinä itkuparkua vuodattaen tunsin itseni taas niin yksinäiseksi, että piti kaivaa rinkasta vuosia palvellut, lutuisasti nuhjaantunut, pehmotiikeri ja kerätä sitä vahvan sekä itsenäisen naisen rippeitä kasaan. Ja kyllä, oon Suomesta lähtiessäni pakannut mukaan pehmolelun.

Hiukset ponnarille, valuneet silmämeikit kuriin, check-inin kautta suklaaostoksille vaan sen takia, että voisin vetää toiset itkut loungessa yleisön edessä. Noh, ei oikeastaan jaksanut kauheasti enää siinä vaiheessa kinostella, kun elämä tuntui mustaakin mustemmalta. Jos nyt jotain positiivista, niin laukku oli ainoastaan 17 kiloa eli heittämällä läpi. Oujee.

Tällä hetkellä tuosta aamuneljän heikosta hetkestä on 39 tuntia, en oo vieläkään nukkunut, olo on kuin räsynukella, mutta en vois olla myöskään onnellisempi. Mä oon aika ylpeä, että uskalsin lähteä ja että mä oikeasti oon täällä, mistä oon vaan aikasemmin unelmoinut. Mulle on jo ehditty tarjota töitä, oon tutustunut ihmisiin ja sain jopa jo kahviseuraakin, kävin keskustassa tekemässä ruokaostoksia ja sain yhden treffikutsunkin.

Oon ehkä tällänen herkkis pehmotiikerin kanssa, mut pakon edessä osaan ilmeisesti uida siellä epämukavuusalueella vähän muutakin kuin käsipohjaa.

Nyt kuuma suihku, villasukat jalkaan ja Netflix pyörimään!

💋💋💋

Ei ihan niin kuin Strömsössä

Viimenen päivä au pairina ois pikkuhiljaa ohi ja nyt olisi edessä viimeinen viikonloppu Perthissä, jota oon saanu kutsua kodiksi hyvän tovin. Aika jatkaa eteenpäin, mutta eipä mennyt tälläkään kertaa hommat niin kuin Strömsössä ja suunnitelmat ovat muuttuneet melkein joka viikko.

Ensin meillä oli tosiaan tarkoitus lähteä Iinan kanssa roadtripille pohjoiseen, mutta sitten tapahtui äksidentti nimeltä liikaa-viiniä-ja-lippuilta-hämärän-peitossa. Jep, ollaan kaikki oltu joskus samassa tilanteessa. Useimmat tosin heräävät sunnuntaina lompakko ja passi tallessa, mutta niin kuin ollaan huomattu meidän reissu ei mene niin kuin "useimmilla" tai edes sinne päinkään, joten sinä sunnuntaina parisen viikkoa sitten oltiin yhden iinan lompakkoa ja passia köyhempiä.

Noh, eihän hätä ole tämännäköinen, koska tilanne muistuttaa hämärästi meidän edesottamuksia puolisen vuotta sitten Thaimaassa. Aika kultaa muistot ja nyt voi vähän nauraakin. Mut vaan vähän. Seuraava suunnitelma oli, että saan jäädä asustelemaan host perheeni asuntoon loppukuun ajaksi, kun he itse lähtevät lomalle. Kuukauden aikana tekisin keikkaduuneja, säästäisin lisää rahaa, nauttisin Perthistä vielä hetken ja lopulta lennettäisiin Iinan ja uuden passin kera Sydneyyn. Eiks kuulosta ihan passelille?

Jep, paitsi että pari päivää sitten sain tietää, etten voikaan jäädä asuntoon pidemmäksi aikaa kuin viikoksi. Ymmärrän kyllä tämän täysin ja viikkokin on mulle ihan älytön luottamuksen osoitus, koska harva edes harkitsisi tälläistä järjestelyä alkuunkaan. Mulla vaan rahatilanne on sellainen, etten mielelläni tukisi enää ainuttakaan Perthin hostellia, koska kaupunki alkaa olla aika kattavasti koluttu.

Mä tykkään suunnitella ja tehdä bucket listejä sekä tietää vähän, etta missä sitä seuraavana yönä nukkuu. Oon sillä tavalla järjestelmällinen tyyppi. Mutta oon todennu, että usein sitä on olosuhteiden pakosta spontaani, koska suunnitelmat karisevat toisensa jälkeen, stressilevelit nousevat ja ahdistuneisuus hipoo taivaita, jolloin mun pieni selviytymisvietti huutaa pää punaisena, että nyt niitä ratkaisuja nainen.

Voidaan sitten yhdessä olla montaa mieltä siitä, miten tää taktiikka toimii, mutta ens viikolla reissaan ensimmäistä kertaa yksin ja kohta tallaillaan Sydneyn katuja. Oon älyttömän innoissani, mut kyllä mua vähän jänskättää ja pelottaa. Ja hirvittää. We'll see.

Ihanaa loppuviikkoa!

💋💋💋

Au pairiksi?

Kolme kuukautta au pair elämää takana ja päätin jakaa vinkin niille, jotka ovat harkitsemassa au pairiksi lähtöä. Vinkki numero yksi: Älkää. No ei vaineskaan, vitsi vitsi. Mä päädyin au pairiksi puoli vahingossa, koska kukkaro alkoi näyttämään miinusmerkkistä lukua ja jotain oli keksittävä.

Seuraavaksi löysinkin itseni toimimassa yksinhuoltaja äitinä kolmelle lapselle, jotka eivät olleet minun. Oon aina ihaillut leffojen mammoja, jotka järjestävät illanistujaisia, kuskaavat lapsia kouluun ja harrastuksiin, leipovat koulun myyjäisiin, lenkkeilevät rattaiden kanssa take away -kahvi kädessä ja siinä sivussa kasvattavat lapsensa niin, ettei yhteiskunta ole kovin suuressa vaarassa kun poikaset lentävät pesästä, koska olen aina ollut sitä mieltä, ettei minusta ole moiseen. Koskaan. Ikinä. Never ever.

No väärässä olin ja kolmen kuukauden aikana musta kehittyi varsin pätevä 22-vuotias, sinkku, kolmen lapsen soccer mum. Aamulla unohtui usein oma aamupala, kun edessä oli vaippaviidakko, kadonneiden koulukirjojen metsästäminen, lounaspussien valmistelu sekä satunnaiset itkupotkuraivarit ja taaperon vahinkopissa sun vastapestyille kollareille. Vois mennä heikomminkin.

Aamuisin et malta odottaa, että saat lapset kouluun ja saat hieman omaa aikaa. Miinus tietysti se oma aika, koska kotiin palatessa sua odotti imuroinnin ja moppauksen lisäksi muut siivoushommat, tampoonien kerääminen nuken rattaista, vessapaperirullan onkiminen vessanpöntöstä, kaksivuotiaan tantrumit, koska kielsit pienokaista syömästä kasvomaalia sekä Himalajan kokoinen pyykkivuori.

Kolmen kuukauden aikana oon kokenut kaiken saman, minkä olen todennäköisesti aiheuttanut veljeni kanssa omille vanhemmilleni. Aina kun olisi kiire lähteä, lapset muistuttavat laiskiaisia ja saat kerätä kaiken kärsivällisyyden ettet raahaa ipanoita korvasta pihalle ja menoksi. Asiat, kuten kehotukset kotiläksyjen aloittamiseen, saa toistaa kuuroille korville ainakin sen sata kertaa ja loppujen lopuksi joudut kuitenkin turvautumaan lahjontaan sekä kiristykseen. Ai että, verenpaine nousee pelkästään kirjoittaessa.

Olen myös rukoillut korkeampia voimia, kun pienin heittää lattialla itkutantrumia syystä tuntematon, yksi ipana on viettänyt vessassa puolituntia vältelläkseen kotiläksyjä ja kolmas käärii terveyssiteistä lahjaa opettajalleen ja samalla sun pitäisi olla se kokkaava järjen ääni, vaikka tosiasiassa sulla olis oikeus parkua sikiöasennossa lattialla.

Kirsikkana kakun päällä palkka on 225$ viikossa ja mulla päivät olivat usein 12 tuntisia. Sanoisin, että tän tulee olla joko kutsumus tai sun täytyy olla köyhä. Jälkimmäinen check. Mutta on hyvä muistaa, että au pair duuneja on yhtä monta kuin on perheitäkin ja mä en henkilökohtaisesti ole kovinkaan suuri lapsi ihminen plus se fakta, että kouluikäisten lasten vahtiminen on helpompaa sekä antaa sulle enemmän vapaa-aikaa.

Mutta oli mulla myös palkitseviakin hetkiä ja niitä muistelen lämmöllä. Parhaita helmiä olivat ne rauhalliset hetket, kun taapero nukahti sun syliin ja kaksi muuta ipanaa lukivat rauhassa kirjaa sun viekussa. Olen myös saanut tarroja palkkioksi siitä, että olen niin "mukava ja kiltti" ja "paras suomalainen". Yllättävää kyllä, olen myös saanut onnellisia kiitoksia ja kehuja kokkailuistani! Mac'n'cheese, juustomunakas ja vadelmakakku on selkeesti lasten makuun.

Au pair duunilla ei pääse rikastumaan, mutta se on hyvä tapa kokea uusi kaupunki, kun sulla on oikea koti tukikohtana ja vara vanhemmat apuna. Saat myös rutosti kokemusta lasten kanssa puuhaamisesta ja vastuun ottamisesta, kielikylpy on taattu ja kunnon sänky sekä kotiruoka on mukavaa vaihtelua hostelleissa yöpymiselle.

Mun au pair uraa on jaljellä vielä pari päivää, jonka jälkeen onkin taas aika tehtailla uusia pläänejä.

💋💋💋