Slider

Reittä pitkin huipulle

Friday, September 29, 2017


Siis tiedättekö sen fiiliksen, kun ootte ihan täpinöissänne aloittamassa työnhakua ja ootte niin maan valmiita pommittamaan ihan supereita hakemuksia? En minäkään. Tänään mä kuitenkin heräsin luurin kalenterimuistutukseen siitä, että pitäisi hioa CV priimaan kuntoon niin englanniksi kuin suomeksikin. Ai että. Kivaa perjantaita. Alun kankeuden jälkeen mä oikeastaan ihan innostuin räpeltämään ja tuunaamaan mun resumeeta just mun näköiseksi ja oon ihan älyttömän tyytyväinen lopputulemaan, vaikka prosessi vaatikin parit itkupotkut ja turhautuneet Tarzan -huudot, brutaalit uhkailut nettiyhteydelle ja tuhottomasti liikaa aikaa. Ihan vinkki vitosena, että Canva.comilta löytyy ilmaisia ja helposti muokattavia pohjia, jos haluaa vähän uutta potkua työnhakuun Wordin lisäksi. 

Oon selaillut ja lukenut ohjeita hyvän CV:n ja hakemuksen tekoon, mutta parasta on, että tapojahan on yhtä monta kuin tekijääkin. Mun tiedonhaun perusteella kyseiset dokumentit ovat ristiriitojen keikauskakkuja, kun pitäisi olla samaan aikaan persoonallinen, mutta toisaalta muodollinen. Pitäisi pyrkiä käyttämään sellaista tekstiä, että se on jokaiselle meikäläiselle ymmärrettävää, mutta samalla tulisi välttää siihen massaan hukkumista ja pohdit kahden tunnin ajan sitä, kuinka ilmaiset olevasi sosiaalinen ilman, että käytät sanaa sosiaalinen ja harkitset jo hakemuksen vääntämistä savoksi. Se, että iskeekö sen kuvan omasta naamastaan vaiko eikö, on myös yksi kysymys, joka on johdattanut mut Kaksplussan -keskustelupalstoille useammin kuin on tarpeellista. CV:stähän tulisi yksinkertaisuudessaan tulla ilmi se, mitä sä osaat ja mitä sä olet aikaisemmin tehnyt eikä siihen tulisi vaikuttaa se, miltä sä näytät. Hakemuskirjeessä sä puolestaan tuot esille sun motivaation ja sen, miksi sä nyt olisit paras just tähän hommaan. Sillä, miltä sä näytät, ei tulisi kauheasti olla vaikutusta, olettaen, että oot ihan perussiisti, näytät ihmiseltä ja muistit vetäistä aamulla housut jalkaan. Paitakin vois olla ihan jees.

Tästä päästään valtavalla aasinsillalla siihen, miten sitä naisena törmää enemmän tai vähemmän tökeröihin kanssakäymisiin työnhaun tiimoilta ihan vaan sen takia, miltä sä näytät. Kokemusta siitä, miten kauniita poikia kohdellaan, mulla ei valitettavasti ole, mutta pystyn kuvittelemaan, että vanhemmat ladyt saattavat joskus innostua mieskarkeista. Anyway. Mua on kehotettu jättämään oma kuvani hakemuksesta pois sillä perusteella, että "ehkä sua ei pidetä niin fiksuna, kun oot noin nätti". Jeez. Minkä sitä naamalleen voi, oli se sitten hyvässä tai pahassa. Harjoittelijana ollessani eräs keski-ikäinen herrasmies puolestaan sanoi mulle asiakastapaamisessa, että "eiköhän sun näköiselle naiselle olisi hommia ihan muissa ympyröissä, kuin täällä". Joku vois ottaa kehuna, mutta itselle tuli vähän sellainen fiilis, etten nyt syystä tai toisesta ole tarpeeksi hyvä siihen tilanteeseen. Mut on ohjattu myös työhaastatteluun, jossa rekrytoijan assistentti vei mut kyseisen jampan työhuoneeseen, ilmoitti, että tässä olisi nyt seuraava sovittu tapaaminen johon haastattelija vastasi, että "no tuon näköisten naisten kanssa mä yleensä tapaamisia sovinkin". Hommalta tippuu tällaisten kommenttien jälkeen vähän pohja ja löydät itsesi miettimästä, että pitäisikö mun nyt yrittää reittä pitkin huipulle tai jos nyt saan kyseisen työpaikan, saanko kuulla kyseisiä tukalia kommentteja jatkossakin tai sainko mä juuri duunipaikan vain sen takia, miltä mä näytän. Tulee tiiättekö vähän sellasia ristiriitaisia fiiliksiä. Yritä siinä sitten.

Jos nyt palataan vielä hetkeksi siihen, mistä tää kaikki lähti eli hakemuksen ja CVn krjoittamiseen, saadaan vähän lisää mixed feelings kun mietitään sitä , mitä sulta hakijana vaaditaan ja verrataan sitä siihen, mitä rekrytoivat yritykset antavat sulle. Kuten jo todettiin, hakijana sun pitää olla sopivassa määrin persoonallinen, mutta muodollinen, sulla pitää olla jotain, millä kiinnittää rekrytoijan huomio, sun pitää suunnata sun hakemus sille nimenomaiselle yritykselle, tähtien tulee olla tietyssä asennossa ja sun pitää osata sadetanssi. Vastarakkautena sä saat lukea satoja rekrytointi-ilmoituksia lafkoista, jotka ovat "nuorekkaita, äärettömän positiivisia, hauskoja, katse tulevaisuudessa" ja monia muita mukavalta kuulostavia juttuja, mutta ei oikeastaan mitään joka saisi mut heti ilmoituksen lueattuani ajattelemaan, että ei hitto, tuolla mä haluan työskennellä. Mukavien juttujen lisäksi sulle luetellaan sulta vaadittavia ominaisuuksia ja taitoja, jonka jälkeen alat ajattelemaan, että okei jesjesjes täytän kyllä nämä. Kun pääset kohtaan, jossa luet sulta vaadittavat kokemusvuodet kyseisestä tai samankaltaisesta työstä, alkaa itsetunto ropisemaan ja huomaat, että duuni onkin seniori tason hommia. Mutta ei se mitään, selailet työilmoituksia vaan himpan verran eteenpäin ja kohta löydät samankaltaisen työnkuvauksen vähemmillä vuosilla ja juniori tason entryllä, jonka jälkeen voitkin olla ihan sekaisin siitä, että mihin duuniin sä nyt oikein oletkaan koulutus- ja työhistorialtasi pätevä. 

Työniloa!

💋💋💋














Imodiumia, tervetuliaisjuhlia ja lettukestejä

Tuesday, September 26, 2017


Mulla on ollut ihan älyttömän rentouttava ja pehmeä paluu Suomen arkeen. I wish. Koulun penkille paluu sujui tosiaan ilman sen suurempia ongelmia, kuten aiemmin kertoilinkin, ja kun tiedetään mun olematon vastustuskyky, ei pieni kuume ja flunssakaan ollut oikeastaan mikään yllätys. Vuotava nenä ja keuhkoja ulospäin ohjaava yskä oli ihan jees lisä tilanteeseen, jossa kämppä muistuttaa mitä tahansa keskustan vaatekauppaa joulualennusten aikaan, sisäinen kello alkaa ehdottelemaan yöunille lähtöä viiden aikaan iltapäivällä ja päiväohjelma edellyttää päättömänä kanana juoksentelua aamu seiskasta ilta kahdeksaan.

Torstaina sain kuin sainkin mahdutettua omat tavarani rakkaan pikkuveljeni valloittamaan asuntoon. Tosin vasta sen jälkeen, kun pesin muutamat bokserit ja T-paidat, viikkasin kaapissa olevat vaatteet uudelleen ja pyykkien kuivattua viikkasin vielä muutamat Calvin Kleinit. Ai että. Vaimomatskua. Perfektionistina ja päällepäsmärihirmuna järjestelin myös keittiönkaapit uudelleen, lajittelin kirppikselle ja vaatteidenkeräykseen vietävät vaatteet, vedin muutamat turhautumisitkut olohuoneen lattialla ja yritin aloitella myös ensimmäisiä kurssitehtäviä. Voin sanoa, että tuli eri hienot kustannuslaskelmat jos tavoitteena on olla miljoonaveloissa heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Eiks sitä sanota, että go big or go home.

Torstai-iltana mulla alkoi myös hervoton vatsakipu. Useampaan otteeseen ruokamyrkytyksestä kärsineenä kipu oli aika tuttua. Perjantai ei kuitenkaan sallinut lepäilyä vaan aamulla väsäilin reippaan kuusituntisen erilaisia päättelykykyä ja reagointia testaavia tehtäviä työnhaun merkeissä sekä kuvailin selfietikun avulla kolme videota videohaastatteluun. Ei varmaan tarvitse kertoa, että purkkiin ei menty ensimmäisellä eikä varmaan vielä viidennellekään kerralla. Onneksi mua on siunattu kärsivällisyydellä. Eiku oho. Filmauksien päätyttyä mulla periaatteessa olisi ollut aikaa chillailla, mutta mun oli jostain syystä aivan pakko lähteä metsästämään öljypurkkia. Minkäs teet, kun mentaliteetti on ollut kaikki-mulle-heti-nyt vuodesta 1994 lähtien. Anyway. Löysin kuin löysinkin sellaisen kauniin ja sulavalinjaisen yksilön, jota voi hyvillä mielin pitää esillä sen kaupasta ostetun lootan sijasta. Ai että.

Tyytyväisenä pääsin vihdoin ottamaan lepiä ja haaveilemaan meidän tulevasta viikonlopusta ja jälleennäkemisestä tytyjen kanssa. Nää on taas näitä hetkiä, kun voi vaan todeta, ettei mennyt kuin Strömsössä. Meidänhän piti siis aloittaa lauantai ruskaretkellä Hyyppäänvuoren maisemiin, ihailla syksyistä auringonpaistetta, paistella vähän makkaraa ja suunnata siitä saunaillan kautta dinnerille ja Jyväskylän yöhön. Noh. Tytöt kyllä tekivät kyseisen, mutta omalla kohdalla aamu alkoi vessanpöntön halailulla ja sanotaanko että maisemat olivat vähemmän aurinkoiset. Ensimmäiset kuulumiset vaihdoin parhaiden kamujeni kanssa vessan oven lävitse, kun mulle kiikutettiin apteekista Imodiumia. Voidaan sitten yhdessä miettiä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Useamman tunnin keventäytymisen jälkeen olo oli taas kuin sillä kuuluisalla jyrän alle jääneellä kastemadolla, mutta suihku, litra mustikkakeittoa sekä himpan verran tahdonvoimaa ja meikänainen oli matkalla aloittelemaan. Ei oo mitään mitä ei sidukka parantaisi. Tästä voidaan toki olla montaa mieltä. Oon kyllä tavattoman iloinen, että raahauduin paikalle, koska kaverin ovella mut toivotettiin tervetulleeksi kansallislaulun tahtiin kynttilänvalossa, pääsin osallistumaan "Haluatko Leilaksi" -kisaan, jossa voitin Lelluuden lisäksi muun muassa mahottoman hienon lätsän Finland -logolla, salmiakkia ja pullon vanhaa kunnon jellonaa. Pääsin myös testaamaan silmät sidottuina erilaisia Alkon tarjoamia herkkuja. Tähän väliin pitänee avata sen verran, että ensimmäisenä opiskeluvuotena osallistuttiin Amazing Race -nimiseen kilpailuun, jossa omalle joukkueelle tuli keksiä nimi. Siinä pienen brain stormailun jälkeen ristimme itsemme A-sarjan Lypsyleiloiksi. Älkää kysykö enempää. Melkein neljä vuotta myöhemmin meillä on kuitenkin sama Leila-porukka kasassa. Rakkautta.

En paneudu meidän loppuiltaan sen tarkemmin, mutta sunnuntaina oli lievät dagen efterit. Sunnuntainha jatkettiin ennemmin överit kuin vajarit -teemalla ja pidettiin tytyjen kanssa kuuluisat lettukestit. Liika on liikaa letuissakin ja tunnin bussimatkalla kohti perheillallista toivoin taas kerran sitä nopeaa ja kivutonta kuolemaa. Ei sillä kivuttomallakaan olisi ollut niin väliksi, mutta olisipa edes nopea. Hengissä kuitenkin ollaan, tiistaissa mennään enkä ole kauheasti uskaltanut syödä juttuja, jotka eivät ole joko jukurttia tai mehukeittoa.

xxx







Kulttuurishokki: Suomi-edition

Wednesday, September 20, 2017


Kirjoitin joskus aiemmin kultuurishokista Bangkokissa ja paluu Suomeen ei ollut ihan samaa tasoa, mut on se oikeasti outoa kun jengi puhuukin ympärillä suomea eikä englantia, mainokset ja opasteet ovat suomeksi ja auta armias miten oudolta näyttää euron setelit. Oikeanpuoleinen liikenne on myös ihan kohtuullisen jännän näköistä.

Oon aika varma, että oisitte halunnu olla näkemässä mun ensimmäisen asionnin liikkeessä 30 tunnin matkustamisen jälkeen. Olin aika kujalla. Ostin siis SIM-kortin ja asiaahan ei auttanut se, että sun luuri on aasialais-indonesialais-australialainen mutaatio ja sulla on sata eri puhelinnummeroa. Multa esimerkiksi kysyttiin, että minkähän kokoinen kortti siihen sun luuriisi menee. Mun vastaus: kaks korttia sinne menee. Jaaha. Selvä. Multa tiedusteltiin myös, että tarvitsenko kumpaakaan jo olemassaolevista SIM-korteista. Minä siihen, että en minä tiedä ja kysyin myyjältä takaisin, että tarvitsenko. Ei tiennyt Santerikaan. Helppo homma. Siinä sitten kokeiltiin eri yhdistelmiä ja toivottiin parasta.

Porukoille päästyä oli vähän jännä fiilis. Kaikki oli tuttua, mut samalla oli tavattoman outo fiilis. Oli sellainen epätodellinen olo, ihan kuin ei vieläkään olisi tajunnut, et nyt sitä ollaan Suomessa. Neljäntoista tunnin yöunien jälkeen en kauheasti ehtinyt analysoimaan fiiliksiä, kun oli rynnättävä pankkiin ennen paikallisia mummoja ja pappoja. Kotikadun ajoin tottuneesti tien vasenta laitaa. Kangasniemi-Jyväskylä akselilla kannattaa varoa.

Uudet pankkitunnukset taskussa kohti Jyväskylää ja omaa kotikotia. Sielläkään ei tuntunut kodilta. Saattaa ehkä johtua siitä, että mun ihanasti sisustettu lukaali oli muuttunut enemmän ja vähemmän man caveksi, vaatekaapista tipahtaa käteen liukkaripullo ja lipaston laatikosta löytyy käsiraudat, jotka ei tosiaan ollut mun omat pinkillä karvalla somistetut. Mutta positiivisen kautta jos mennään, niin Iittalan viinilasit olivat kaikki ehjinä ja mitään peruuttamatonta ei ollut tapahtunut. Aika jees.

Ehdin heittää kamat kotiin ja sit teinkin, jotain, mitä aattelin etten enää ikinä tän elämän aikana tekisi. Nimittäin kävelisi JAMKin ovista sisään. Sen kuitenkin tein ja istuin neljä tuntia avoimen amkin yrittäjyyskurssilla. Aivokapasiteetti oli vähän nollilla eikä meinannut tuote ja asiakasmatriisit lähteä luistamaan. Mut tästä se lähtee. Ehkä.

Kävin myös iltateellä serkkuherkun kanssa, mussutin suklaata ja omenapiirakkaa. Tän päivän aikana ajoin ainoastaan kaksi kertaa vasenta kaistaa, aloitin jutun englanniksi kolmesti ja unohdin, että hanavettä voi oikeasti juoda. Eli ihan kivasti menee. Mitä nyt vähän kylmä ja harmaata. Mut sekin vaan pukeutumis- ja asennekysymys. Huomenna projektina on kämpän järkkäily, kouluhommia ja kamojen raahaamista kirpparille. Nyt kuitenkin treffaan nukku-Masan kanssa ihan omassa sängyssä.

💕💕💕

Paluufiiliksiä

Tuesday, September 19, 2017


Kello on Arlandassa tällä hetkellä kolme yöllä, oon nukkunut koiranunta lentokentän lattialla ja yrittänyt saada mun pallomaiset nilkat palaamaan normaaliksi. Tällä hetkellä oon matkustanut 28 tuntia ja enää olisi vajaa tunnin lento Helsinkiin edessä.

Multa on kysytty, että millä fiiliksillä oon palaamassa Suomeen. No tuota. En oikein itsekään tiedä. Toisaalta olen innoissani, toisaalta jännittää ja toisaalta ahdistaa. Semmoinen mukava combo erilaisia fiiliksiä vatsanpohjassa. Kyl te tiedätte.

Kotona on tän lähes vuoden aikana ehtinyt tapahtua paljon, asiat ovat hieman muuttuneet ja palaan hieman eri tilanteeseen, kuin lähtiessäni. Toisaalta, mä olen myös ihmisenä erilainen kuin lähtiessäni. Eniten mietin sitä, että osaanko arvostaa Suomea enemmän vai kaipaanko suurkaupungin ihmishälinää ja ahh- niin-kansainvälisenä-maailmankansalaisena mietin kuinka auringonlaskut ja -nousut ovat henkeäsalpaavampia jossain muualla, kuinka kahvi maistuu paljon paremmalta Australiassa, kuinka kaikki vain toimii ja tuntuu paremmalta muualla. We'll see.

Sain reissuilulta paljon enemmän kuin kuvittelin ja toivottavasti mä onnistun valjastamaan sen maailmalta saadun uuden rohkeuden ja itsevarmuuden käyttöön Suomessakin. Matkustaminen on siinä mielessä vaarallista, koska sä tajuat, että sä oikeasti pärjäät jossain muuallakin kuin koto-Suomessa. Sä myös todennäköisesti saat kroonisen kaukokaipuun, koska noh, nälkä kasvaa syödessä.

En ole vielä edes Suomessa, kun sydän sanoo, että pitäisi jo lähteä muualle. Kaveri sanoi, että laita nainen silmät kiinni, nojaa taaksepäin, rakasta, äläkä vihaa. Aika hyvin sanottu. Mä isken kuulokkeet korville, oon onnellinen siitä mitä oon kokenut, oon avoin sille mitä on tulossa ja annan Suomelle mahiksen. Toivottavasti srkin antaa mulle. Finland, be gentle.

💕💕💕



Kun sut ryöstetään vol. 2

Sunday, September 17, 2017


Vika ilta Balilla. Kuukausi meni ihan älyttömän nopeesti ja täällä kyl viettäisi pidempäänkin. Mulla on viimeiset pari päivää ollu meneillään sellanen pelonsekainen innostus. Kyl työ tiiätte. Kiva mennä kotiin, mut samaan aikaan oon selaillu lentoja ja miettinyt vaihtoehtoja karata uudelleen ulkomaille. Tässä reissailussa on vähän se ongelma, että kokemusten lisäksi mukaan saa järkyttävän kroonisen kaukokaipuun.

Se mun pelonsekainen tunne on saattanut johtua myös siitä, että oon selviytynyt aika hyvin ilman minkäänlaisia sattumuksia. Ehkä vähän liiankin kauan. Muistan kun eilen skootterilla huristellessa tosissani mietin, että murranko kenties jonkun raajoistani tai kynnänkö kenties skoban kanssa riisipellossa kasvot edellä. En tehny mitään edellä mainituista ja ehdin jo ajatella, että ei helkkari, meitsikkä selvisi aika vähällä.

Eiks sitä oo sanonta, että älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Taisin lipaista ihan kunnolla ennen aikojaan. About tunti sitten olin aika happy. Hotellin vahtimestari otti musta parit hymykuvat, söin vähän jädee, pulahdin altaaseen, laittauduin ja suuntasin vikaan iltaan Balilla. Ei ois ehkä kannattanu.


Karma iski ja meitsiltä kämmittiin 200$ tililtä. Ai että. Itku pääsi. Pääsee vieläkin. Olin tosiaan pankkiautomaatilla nostamassa 20$, kun balimies tiedusteli, että mistä olen kotoisin. Savolaisena se juttu lähtee luistamaan ja siinä sitten höpöteliin ummet ja lammet. Keskittymiskyky on luokkaa kärpänen ja näppäilin jotain väärin ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli mies painanut jotain näppäintä. Hädissäni painoin peruuta -nappia. Sain kuitin, 20$ sekä korttini ja ajattelin, että huhhuijakkaa okei, kaikki jees. Päästyäni Wi-Fin ääreen oli pakko hiljentää se pieni ääni takaraivossa, tarkastaa pankkitili ja todeta olevansa 200$ köyhempi.

Parastahan on, että paikalliset poliisit eivät puhu juurikaan englantia sen lisäksi, että osaavat sanoa etteivät puhu englantia. Plus että täällä ollaan aika korruptoitunutta jengiä, joten paikallinen poliisi saa varmaan osansa mun viimeisistä roposista. Ilo palvella.

Vaikka Bali on älyttömän kaunis, paikalliset ovat ystävällisiä ja pizza on 2,5$, täälläkin näkyy se kolikon toinen puoli. Maa on köyhä ja tilaisuuksia ei jätetä käyttämättä, mitä tulee lisätienesteihin. Ymmärrän olevani aika etuoikeutettu siitä, että mulla on ollut varaa matkustaa, mutta mieluummin toisin sitä rahaa maahan vaikka ostamalla niitä paikallisia käsitöitä ja jättämällä tippiä ravintolassa, kuin tulisin ryöstetyksi.

Toisaalta, tilanne ei jaksa yllättääkään. Huomenna varmaan murran nilkan matkalla lentokentälle. Suomessa tulee varmaan kaatamalla vettä ja kissankokoisia rakeita ja pikkuveli on saanut mun kämpän ulosottoon ja osoite vaihtuu Kuokkalan sillan alle.

Haaveammattina tarkka-ampuja

Thursday, September 14, 2017


Siis en tiiä onks muilla samoja kokemuksia siitä, kun inspiroidutte aina himpan verran liikaa muun muassa elokuvista tai sarjoista. Siis muuten jees saada ihan uudenlaista motivaatiota, mut se että yhtenä viikkona päätät kouluttautua tarkka-ampujaksi, seuraavana lainaat kirjastosta vähän lakikirjoja ja kolmantena oot vakuuttunut siitä, että susta tulee ammattitanssija, saattaa olla vähän kuormittavaa.

Jos mietitte mikä mun tän viikon unelma-ammatti on, niin lopetin juuri eilen Netflixissä sarjan nimeltä Shooter ja sniper-Maikki here I come. Tai Maikki Lee. What ever. Oon seurannut muun muassa Snapchatissa kamujen juttuja siitä, kuinka hankalaa esimerkiksi työnhaku on, kun ei löydä oikeesti sellasia duuneja, jotka sytyttää sen kuuluisan sielun palamaan ja jonka takia oot ihan pähkinöinä. Samaistun.

Mä oon käynyt lukion ja valmistunut ammattikorkeakoulusta mun ekaan ammattiin, mutta mulla ei missään vaiheessa ole ollut pienintäkään käryä siitä, mitä mä haluan isona tehdä. Jos ei siis lasketa Netflixin  monipuolisesti tarjoamia erilaisia ammattipolkuja. Oon myös tehnyt duuneja laidasta laitaan, mutta mikään ei ole sinällään kutsunut mun nimeäni.  Mulle on aina sanottu, että ei sun tarvitsekaan vielä tietää ja että se sun oma juttu löytyy kyllä. Itse olen suhtautunut kyseiseen lohdutteluun asenteella, että joopajoo kunhan lämpimiksesi höpäjät ja löydän itseni kuitenkin Siwan kassalta.


Kun lähdin vuoden alussa reissaamaan, lähdin asenteella, että nyt etsitään se todellinen minä ja nyt löydetään se mun kutsumus ja valaistutaan vielä siinä sivussa. Joopa joo. Se, mitä yritän sanoa on se, että on ihan okei, jos sä et vielä sun kaksikymppisillä tiedä, mikä se sun juttu on. Jos sä tiedät, ihan mahtavaa! Mutta siinä vaiheessa kun tuntuu siltä, että hommat jumittaa, stressiä pukkaa ja oot valitsemassa sun seuraavaa koulutusalaa tai työpaikkaa tikkaa heittämällä, anna itelles aikaa.

Jos mahdollista pidä välivuosi tai välikuukausi. Tee juttuja joista oikeasti nautit ja jotka saa sen sielun roihahtamaan. Kokeile uutta, tapaa uusia tyyppejä, lue, ole ihan vaan laiska ja anna itselles aikaa. En lupaa, että se vastaus tipahtaa tälläkään tavalla suoraan sun syliisi, mutta veikkaan, että se vie sua oikeaan suuntaan. Ainakin mulla kävi niin. Kamalan ahdistuksen ja kotiinpaluu pelon sijasta, mä olen aika innoissani. Oon tsekkaillut työpaikkailmoituksia ihan uusin silmin, saanut ideoita, jotka saa perhosia vatsaan ja mikä huipuinta, mä nään mun tulevaisuuden muualla kuin siellä Siwan kassalla. Mä jopa uskon, että musta on johonkin paljon isompaan kuin Siwan kassalle. Aika siistii.

Enkä nyt hyljeksi tyyppejä Siwan kassalla. Tärkeä työ sekin. Plus, sitä ei ikinä tiedä milloin tää pilvilinna romahtaa ja mä tipahdankin siihen kassalle. Sekin on sitten ihan okei. Silloin täytyy ottaa ehkä toinen vuosi ulkomailla, mut se on ihan okei.

💕💕💕

Bali rakkautta, lepakosta päähän ja bisnestapaamisia

Tuesday, September 12, 2017


Oon rakastunut. Baliin nimittäin. Ensinnäkin näin vannoutuneena pizzan kuluttajana on ihan jees, kun sen lätyn juustolla ja katkaravuilla saa kahdella ja puolella dollarilla. Mut pizzan lisäksi Bali on täynnä ystävällisiä ihmisiä, upeita maisemia aina hiekkarannoista riisipeltoihin, tuoksuja, värejä, makuja, käsitöitä unisieppareista valtaviin puuveistoksiin. Täällä jos missä on helppoa inspiroitua.

Kolmas viikko Balilla ja mun lemppari mesta tähän mennessä on ollut Ubud. Kuta Beachilta noin tunnin automatka sisämaahan päin ja ai että! Biitsiä ei ole nurkan takana, mutta temppeleitä, vesiputouksia, tunnelmallisia ruokapaikkoja ja riisipeltoja sitäkin enemmän. Itse tosiaan huristelin paikasta paikkaan skootterilla ja google maps handlaa aika hyvin opastuksen, mitä nyt välillä tuli päästettyä suomalaisittain pari perkelettä kun bensa meinaa loppua ja oot kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Auringon laskettua kotiinpalatessani sain myös lepakosta päähän. Harva voi sanoa samaa. Onneks oli kypärä päässä, kun otukset joilla pitäisi olla kyky hahmottaa esteitä pimeässä ottaa fyysistä kontaktia.


Ubud ja lentelevät otukset jäivät kuitenkin taakse eilen ja saavuin Cangguun, jota mulle kuvailtiin laidback-surffiparatiisina ja sitähän tää on. Temppeleitä ja maalaismaisemia lukuunottamatta täällä ei kauheasti tapahdu ja aallot ovat tosiaan sitä kokoluokkaa ettei rauhallisesta aamupulahduksesta tarvitse haaveilla. Täältä tosin löytyy paljon ihania pikku puoteja täynnä sisustusrompetta ja muotia. Olispa vaan rahaa, koska hinnat ovat aikalailla Australian luokkaa.

Yksi juttu tääl kuitenkin on, mitä odotin jo Ausseista lähtiessäni. Nimittäin Nalu Bowl! Voi nam. Olisin voinut maistaa kerralla kaikkia, mutta päädyin sitten hillitsemään itseni tämän kerran. Kyseisillä smoothie bowleilla on hintaa viidestä kuuteen dollaria, joten halvemmallakin niitä löytää, mutta mulle tää konsepti oli sellainen pakko kokeilla juttu. Suosittelen. Tänään matka jatkuu Seminyakiin ja vielä olisi viikko aikaa, ennen kuin tän naisen löytää taas Suomen maaperältä. Vähän saattaa jänskättää ja hirvittää. Suurin fiilis on kuitenkin järjetön innostus! Oon nimittäin alkanut pyörittelemään ideaa yrittäjyydestä ja ensimmäinen bisness tapaaminenkin on jo kalenterissa.

Niin kuin sanoin, Balille kannattaa tulla inspiroitumaan. Ihanaa alkuviikkoa toverit!

💕💕💕

It's the maybes that will kill us

Sunday, September 3, 2017

Sunnuntait on mulle yleensä sellaisia päiviä, jolloin uidaan siellä altaan syvässä päässä. Päiviä, kun saa hyvällä omallatunnolla olla tekemättä mitään, nollailla ja kun sulla on aivan liian paljon aikaa ajatella. Sunnuntaissa on vähän samaa haikeaa tunnelmaa kuin syksyssä, kun hiljaisina ja pimenevinä iltoina on helppoa uppoutua omiin ajatuksiin.

Eilen mä join kylmän oluen saksalaispojan kanssa aamu kympiltä, söin aamupalaa  yhdeltä iltapäivällä, biitsillä juttelin parisuhteista ja onnellisuudesta vanhemman balilaismies Agatan kanssa, sain seuraa Etelä-Afrikkalaisesta Hansonista, jonka kanssa päädyttiin pariskuntakuviin, istuin biitsillä auringonlaskuun, illalla söin suklaakeksejä ja nukahdin kuulokkeet korvilla.

Tänään mä kirjaimellisesti heräsin kukonlauluun (kannattaa varata hostelli keskeltä ei-mitään), kävin aamu-uinnilla, kun taivas vielä punersi, tuijotin Netflixistä kolme rakkausleffaa ja nyt mä istun altaalla, miettien niitä tyyppejä, joiden kanssa mä oon ensihetkestä asti kuvitellut sen mun oman tuhkimotarinan, mutta ajoitus on ollut kaikkea muuta kuin oikea.

Kaikista tilanteista pahin on ehkä se, että sä oot tavannut tyypin, joka vaan klikkaa. Se, että siinä toisessa on vaan jotain, mikä saa  perhosia lentelemään vatsanpohjassa, mut jonka kanssa ajoitus on ihan täysin väärä. Joskus on vaan päästettävä irti, I know, mutta silti välillä tälläisinä hiljaisina sunnuntain tunteina sitä leikittelee ajatuksella, että entäs jos aika olisi ollut toinen ja tilanne ihan jotain muuta. Entäs jos oltaisiin tavattu vaikka vuosi myöhemmin, kolme aiemmin tai ihan toisessa elämässä.

Mulla on muutama siivetön tuhkimotarina, mutta viimeisimpänä mun tumma aussijäbä, jonka kanssa oli vaan sitä jotain. Tiiättekö sen tunteen, kun naama on kestohymyssä, sisuskalut tuntuvat heittävän volttia, ihoa kihelmöi kun ei malta odottaa, että toinen koskee ja sitä vaan jää jumiin toisen silmiin ja kohta huomaatkin, että ootte ollut vaan hiljaa viimeiset kymmenen minuuttia. Kuulostaa jonkin sortin kohtaukselta, mut siltä musta tuntui, kaikilla kolmilla treffeillä, ennen kuin poof. Miehestä ei kuulunut enää mitään.


Tai kuului. Muutaman kerran viikossa, viimeksi eilen. Ollaan nyt oltu melkein puolivuotta tekemisissä, jatkettu kumpikin tahoillamme, mutta silti sydän heittää volttia kun mietin, että entäs jos se ei olisikaan vasta eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, jos toisen sydän ei olisikaan jossain muualla ja jos tähdet olisivat kohdakkain ja viereisellä katolla olisi shamaani soittamassa noitarumpua. Iskällä on tapana sanoa, että jos "jos" sana olis niin lehmätkin lentäs.

Ehkä niin. Kuitenkin, lukiessani viestiä siitä, kuinka "en vaan pysty unohtamaan sua" ja kuinka "sun pitäisi tulla takaisin kotiin" mä tälläisenä ällöromanttisena muiduna leikin hetken ajatuksella, jossa lennän takaisin Perthiin, hylkään kaiken nykyisen ja olen kuuntelematta sitä viimeistäkin järjen ääntä.

Mut enhän mä sitä tee. Joskus sitä on ehkä rakastunut enemmän ajatukseen toisesta ja oikeasti se ultimaattinen maailmaa ravisteleva rakkaustarina olisikin ihan jotain muuta. Joskus on turvallista haaveilla ja leikitellä ajatuksella jostain, joka on tarpeeksi kaukana ollakseen totta. Joskus ne oikeat asiat ja ihmiset on ihan siinä lähellä, kun uskaltaa sulkea sen taaksepäin raollaan olevan oven ja luottaa siihen, mitä sulla on nyt.

💕💕💕

Text dirty to me

Saturday, September 2, 2017


Mietin kirjoitanko tästä ollenkaan, koska suurin osa mun blogin lukijoista on sukulaisia. Moi vaan äiti ja tädit. Sitten muistin ylä-asteen äidienkielen opettajan neuvon siitä, kuinka esitelmää pidettässä on hyvä nähdä yleisö massana eikä keskittyä niihin yksilöihin, jotka tuijottavat sua koko kymmenen minuuttisen silmiin yrittäen saada sut vaihtoehtoisesti nauramaan tai kadottamaan sen punaisen langan kokonaan.

Joten here we go. Siis moni on varmaan törmännyt tilanteeseen, kun oot enemmän ja vähemmän pitkään deittaillut miehekettä, casuaalisti vaihtanut viestejä ja sitten keskustelu alkaa saada uusia käänteitä tyyliin, että mitä sul on päällä ja mitä tekisit jos olisin siellä.

No voi kuulepa. Mä rakastan kirjoittamista ja oon siinä ihan hyväkin, mutta mitä tulee sexting - tyyliseen kanssakäymiseen niin auta armias, kun on peukalo keskellä kämmentä. Usein tilanne on myös se, että oot ollut torkkumassa jo parisen tuntia tai sulla vaihtoehtoisesti roikkuu pizzan pala poskessa ja oot edennyt Netflix sarjassa lauantai-illan aikana kolmoskauden jaksoon 27. Joten mood on kaikkea muuta kuin ootas-mä-kerron-sulle-mitä-mä-tekisin jos-oisit-täällä ja vielä niin että saat vähintään jäbylin sukat pyörimään jaloissa.

Plus en tiedä kumpi on pahempaa, yrittää rustailla kuumaakin kuumempaa mielikuvituskohtaamista suomeksi vai englanniksi. Jos nyt ollaan ihan rehellisiä niin suomeksi kaikki kuulostaa vaan niin tönköltä ja puna kohoaa kasvoille pelkästään myötähäpeästä. Englanniksi sen kädestä pitämisen ja posken silittelyn saa kuulostamaan astetta paremmalta. Olettaen tietty, että handlaat edes jokseenkin kyseisen aihealueen sanastoa. Parhaita hetkiä on, kun sen "oh yes baby keep going" viestin sijaan saat tarkennusta vaativan kysymyksen, niin että mitä halusit tehdä ja siihen mennessä se pienikin tunnelma lässähtää, kun selittelet, kuinka tarkoitit jotain ihan muuta kuin miä kirjoitit. Oh well.

Tässähän ideaalitilanne on se, että sulla on paras kaveri joka omaa seksisanastoa englanniksi vaikka unissaan ja on valmiina jeesaamaan kaveria, tai tässä tapauksessa kaverin miehekettä, hädässä. Muistan kuinka qmeinattiin Iinan kanssa kuolla nauruun dormihuoneen vierekkäisissä sängyissä, kun meikänainen hätäilee, että nyt tarttis maalailla miehelle kuumia mielikuvia ja Iina reippaana naisena sanoo, että annapas se luuri tänne. Mä suorastaan heitin puhelimen sinne viereiseen sänkyyn. Kyssäreihin siitä kuinka hardcore tunnelmiin haluan tilanteen menevän sanoin vaan, että anna mennä ihan silleen miten itestä parhaalta tuntuu.

Et jos oot vaihdellu mun kans kuumaakin kuumempia viestejä, se en välttämättä ole ollut minä. Think about that.

💕💕💕
CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan