It's the maybes that will kill us

Sunnuntait on mulle yleensä sellaisia päiviä, jolloin uidaan siellä altaan syvässä päässä. Päiviä, kun saa hyvällä omallatunnolla olla tekemättä mitään, nollailla ja kun sulla on aivan liian paljon aikaa ajatella. Sunnuntaissa on vähän samaa haikeaa tunnelmaa kuin syksyssä, kun hiljaisina ja pimenevinä iltoina on helppoa uppoutua omiin ajatuksiin.

Eilen mä join kylmän oluen saksalaispojan kanssa aamu kympiltä, söin aamupalaa  yhdeltä iltapäivällä, biitsillä juttelin parisuhteista ja onnellisuudesta vanhemman balilaismies Agatan kanssa, sain seuraa Etelä-Afrikkalaisesta Hansonista, jonka kanssa päädyttiin pariskuntakuviin, istuin biitsillä auringonlaskuun, illalla söin suklaakeksejä ja nukahdin kuulokkeet korvilla.

Tänään mä kirjaimellisesti heräsin kukonlauluun (kannattaa varata hostelli keskeltä ei-mitään), kävin aamu-uinnilla, kun taivas vielä punersi, tuijotin Netflixistä kolme rakkausleffaa ja nyt mä istun altaalla, miettien niitä tyyppejä, joiden kanssa mä oon ensihetkestä asti kuvitellut sen mun oman tuhkimotarinan, mutta ajoitus on ollut kaikkea muuta kuin oikea.

Kaikista tilanteista pahin on ehkä se, että sä oot tavannut tyypin, joka vaan klikkaa. Se, että siinä toisessa on vaan jotain, mikä saa  perhosia lentelemään vatsanpohjassa, mut jonka kanssa ajoitus on ihan täysin väärä. Joskus on vaan päästettävä irti, I know, mutta silti välillä tälläisinä hiljaisina sunnuntain tunteina sitä leikittelee ajatuksella, että entäs jos aika olisi ollut toinen ja tilanne ihan jotain muuta. Entäs jos oltaisiin tavattu vaikka vuosi myöhemmin, kolme aiemmin tai ihan toisessa elämässä.

Mulla on muutama siivetön tuhkimotarina, mutta viimeisimpänä mun tumma aussijäbä, jonka kanssa oli vaan sitä jotain. Tiiättekö sen tunteen, kun naama on kestohymyssä, sisuskalut tuntuvat heittävän volttia, ihoa kihelmöi kun ei malta odottaa, että toinen koskee ja sitä vaan jää jumiin toisen silmiin ja kohta huomaatkin, että ootte ollut vaan hiljaa viimeiset kymmenen minuuttia. Kuulostaa jonkin sortin kohtaukselta, mut siltä musta tuntui, kaikilla kolmilla treffeillä, ennen kuin poof. Miehestä ei kuulunut enää mitään.

Tai kuului. Muutaman kerran viikossa, viimeksi eilen. Ollaan nyt oltu melkein puolivuotta tekemisissä, jatkettu kumpikin tahoillamme, mutta silti sydän heittää volttia kun mietin, että entäs jos se ei olisikaan vasta eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, jos toisen sydän ei olisikaan jossain muualla ja jos tähdet olisivat kohdakkain ja viereisellä katolla olisi shamaani soittamassa noitarumpua. Iskällä on tapana sanoa, että jos "jos" sana olis niin lehmätkin lentäs.

Ehkä niin. Kuitenkin, lukiessani viestiä siitä, kuinka "en vaan pysty unohtamaan sua" ja kuinka "sun pitäisi tulla takaisin kotiin" mä tälläisenä ällöromanttisena muiduna leikin hetken ajatuksella, jossa lennän takaisin Perthiin, hylkään kaiken nykyisen ja olen kuuntelematta sitä viimeistäkin järjen ääntä.

Mut enhän mä sitä tee. Joskus sitä on ehkä rakastunut enemmän ajatukseen toisesta ja oikeasti se ultimaattinen maailmaa ravisteleva rakkaustarina olisikin ihan jotain muuta. Joskus on turvallista haaveilla ja leikitellä ajatuksella jostain, joka on tarpeeksi kaukana ollakseen totta. Joskus ne oikeat asiat ja ihmiset on ihan siinä lähellä, kun uskaltaa sulkea sen taaksepäin raollaan olevan oven ja luottaa siihen, mitä sulla on nyt.

💕💕💕