Slider

Yksinäinen, mutta ei yksin

Friday, January 19, 2018


Kuluneet viikot ovat vierähtäneet opiskellessa, kokeisiin lukiessa, virkapukuun totutellessa, henkisesti kasvaen ja sopivasti stressatessa. No okei, kun mun kohdalla puhutaan sopivasta, voitte siis kuvitella ne perinteiset itkut sikiöasennossa lattialla pehmonallea halaten ja itkupuhelut mammalle tai kummitädille.

Mä olen asunut kohta reilun kuukauden uudessa kaupungissa, sunnuntaisin poimin sen perinteisen Ben&Jerryn uudesta lähikaupastani, kuukausi sitten tapaamistani tyypeistä on tullut kuin toinen perhe, olen myös hiljalleen tottunut siihen, että nukahdan omaan sänkyyni yksin, ilman että koira nukkuu vieressäni lattialla tai että olohuoneesta kantautuvat television äänet.

Mä vietän suurimman osan viikosta koulussa ihanien ihmisten ympäröimänä, jotka jaksavat tsempata toinen toisiaan päivästä toiseen. Mä tunnen joka päivä kuuluvani johonkin. Vaikka aamulla heräisinkin ahdistukseen tai paniikin tunteeseen, helpottaa mun oloni joka ikinen aamu, kun saavun tuttujen naamojen joukkoon kuuntelemaan analyysit päivän ruokatarjonnasta ja kuinka eräs luokan muidu aivastellessaan kuulostaa joltakin Looney Tonesin hahmolta. Pelkkää rakkautta.

Silti musta tuntuu aika ajoin yksinäiseltä. Tietysti viestittelen ja soittelen perheen sekä ystävien kanssa, mutta sen lisäksi kaipaan aivan tajuttomasti niitä aikoja, kun aina koulupäivän jälkeen oli joku jonka kanssa istahtaa kahville tai kalenterissa oli muuta häppeninkiä. Mulla oli niin sanotusti sosiaalista elämää, jonka merkitys täytyy nykyään aina välillä tsekata sanakirjasta.



En nyt haikaile menneeseen, mutta kaipaan myös sitä, kun kotona oli vastassa muutakin kuin pimeä huone ja joku, jonka kanssa jakaa päivän asiat ja joskus ihan vaan olla. Vieri vieressä ihan hiljaa. Vaikka olen levoton Duracell pupu, osaa noita hetkiä näin jälkeenpäin arvostaa aivan tajuttoman paljon, vaikka silloin taannoin se sohvalla Netflixin tuijottelu tuntui paikalleen jämähtäneeltä arjelta.

Mä olen ihanasti siinä elämänvaiheessa, kun sun postiluukusta kilahtelee rakkaiden ystävien hääkutsuja ja sun parhaista ystävistä tulee bile-eläimien sijaan vanhempia. Itse keitän edelleen aamupuurot yli kulhon, kuljen edelleen nilkat paljaana pakkasessa (sori äiti) ja lasken viimeisiä roposiani lentolippuun. Vaikka mulla on lähitulevaisuuden suhteen selvät sävelet, olen mä silti vähän hukassa tän elämän suhteen ja välillä sitä pysähtyy kysymään itseltään, että olenko mä menossa oikeaan suuntaan. Noh, toisaalta mä olen aina ollut surkea suunnistuksessa, että tokkopa tuo on nyt niin justiinsa.

Anyway. Tästä valtavalla aasinsillalla hyppään siihen, että elämää kulkee oikeasti ihan tavatonta vuoristorataa ja välillä sitä ollaan sisuskalut sekaisin silmukan pohjalla ja välillä taas kädet viskattuna taivaalle ja pää pilvissä. Sä et ikinä tiedä, mitä tulee seuraavaksi ja siksi pitäisikin ihan aikuisten oikeasti nauttia siitä elämäntilanteesta missä just sillä hetkellä on. Tää on myös ihan tavaton klisee, I know, mutta ehkä sillä hetkessä elämisellä itsekin voisi välttyä siltä tunteelta, ettei ikinä ole hyvä.

Tavallinen arki toisen ihmisen kanssa ei ollut tarpeeksi jännittävää, joten lähdettiin paikalle jämähtämistä ja tavallista aikuisen arkea pakoon maailman toiselle puolelle. Vuoden jälkeen reissuaminen, nuudelin syöminen ja arvuuttelu siitä, onko tilillä rahaa vai ei, alkoi kyllästyttämään ja palattiin takaisin Suomeen. Ei vieläkään hyvä. Kaikki vanha ahdistaa eikä paluu ollutkaan niin ihanaa vaan sydän kipuilee takaisin Australiaan. Työttömyys koettelee mielenterveyttä ja kun vihdoin pääsen kouluun ja uuteen kaupunkiin, ei olekaan hyvä, koska yksinäisyys vaivaa ja stressilevelit ovat korvien tasolla. Niin kuin rakas äitini sanoi, nyt pitäis ihan oikeasti tuijotella sitä omaa nassua peilistä ja kysyä, että mikä helvetti sua vaivaa.

Googlettamalla voitaisiin varmaan löytää monta hyvää diagnoosia, mutta jätetään se tällä kertaa välistä. Sen sijaan mä kuitenkin otin sellaisen itsetutkiskelun paikan ja muutaman lisäkilon lisäksi tulin siihen tulokseen, että ehkä mä sitten vain olen levoton sielu. Mä en myöskään ole niin vahva ja itsenäinen nainen, kuin mä haluaisin kuvitella olevani, vaan mä tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Mutta huomasin myös sen, että jostain kuitenkin aina löytää sitä rohkeutta hypätä uuteen ja kokeilla uutta suuntaa, kun vain uskaltaa luottaa omiin tunteisiin.

Jos sä et ole tyytyväinen siihen missä sä olet nyt, yritä jotain uutta ja tee asialle jotain. Ihan sama vaikka se uusi suunta olisikin ihan vesiperä eikä sekään ole loppujen lopuksi hyvä. Me ei ikinä löydetä sitä onnellisuutta, jota me niin kovasti jahdataan, jos me ei olla valmiita sietämään epämukavuutta ja oikeasti likaamaan käsiä sitä etsiessä.

Tässä siis mun tän viikon oivallus. Toisaalta muiden neuvominen on aina paljon helpompaa, joten seuraavaksi aion unohtaa kaiken, mitä just äsken kirjoitin, suorittaa parit itkupuhelut ja panikoida pehmonallea lusikoiden, koska mulla on huomenna ensimmäinen harkkalento Zürichiin ja meikänainen on jännityksestä ihan palasina. Taustatietona voin kertoa, että olen nähnyt painajaista kaikista mahdollisista skenaarioista, kuinka kaikki menee pieleen ja viettänyt unettomia öitä äitiä ikävöiden.

Jaiks.

💕💕💕

No comments:

Post a Comment

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan