Tiiättekö sen fiiliksen, kun ootte hyvän treeniviikon jälkeen ajatelleet, että ai että kun tuntuu hyvältä, kevyeltä ja kaikin puolin upealta, koska ette ensinnäkään koskeneet viikon aikana pizzaan kertaakaan ettekä myöskään skipanneet niitä itse treenikertoja. Mulla on näitä upeusfiiliksiä usein, kunnes sitten yhtenä päivänä isket sen ruhosi siihen vaa'alle ja jäät monttu auki tuijottamaan sitä lukemaa, joka kuvaa kaikkea muuta kuin sitä sun upean kevyttä fiilistä. Yup, been there and done that.

Mä olen koko elämäni ollut eskarista lähtien luokkakamuja päätä pidempi ja siitä johtuen olen tuntenut itseni isoksi muihin verrattuna. Ja totta kai niitä terveystarkastuksen tuloksia vertaillessa olen ollut myös painavampi, kuin päätä lyhyemmät ystäväni. Nuorena sitä on myös epävarma ja sukulaisten kyselyt siitä, että "mitä sulle oikein syötetään kun oot noin iso" tai että "perunakellarissako oot ollut, kun oot noin isoksi kasvanut" eivät ole ainakaan pönkittäneet sitä rakentuvaa minäkuvaa tai itsetuntoa. Tässä kohtaa ihan selvyydeksi, että en tiedä onko tää perunakellarissa kasvaminen sarjassamme "vain savolaisjutut", mutta ihan vaan tiedoksi, että pimeässä pottukellarissa seinää vasten ne perunat yleensä kasvavat parhaiten. Tai ainakin näin itse olen ymmärtänyt. Muuten en osaa sanoa, miks jengi on olettanut mun viettäneen lapsuuteni perunoiden seassa. Anyway.

Mut on kouluaikana laitettu kerran myös tutkimuksiin, koska olin terveydenhoitajan mielestä liian pitkä. Mietittiin ihan tosissaan, että aletaanko mun pituuskasvuani hillitsemään, ettei nyt lähde homma ihan käsistä. Mulle on myös terveydenhoitajan toimesta todettu, että painoindeksin mukaan olen hieman ylipainoinen, että viitisen kiloa on ihan tervettä pudottaa. Olin tuohon aikaan ylä-asteella ja olen aina ollut suhteellisen hoikka, mutta kerran sulle annetaan mustaa valkoisella siitä, että kiloja on liikaa niin siinähän sitä ollaan. Muistan polkeneeni pyörällä pururadalle vesisateessakin, jotta voisin juosta kilometrin pituisen lenkin ainakin viisi kertaa vaikka olen aina inhonnut juoksemista. Kotona tein vähintään sata vatsalihasliikettä illassa, poljin kellarihuoneessa Crosstraining -laitetta näytön kalorinkulutusta visusti tuijottaen ja oli kyse sitten aamupalasta tai illallisesta, lautaselta löytyi banaanista, kananmunista ja kaurahiutaleista tehty lätty rasvattomalla jukurtilla. Ai että.

Aikuisiällä mä ymmärsin, että sen vaa'an lukeman tuijottaminen ei auta mitään. Se, että olenko mä laihtunut puoli kiloa tai lihonut 300 grammaa, ei kumpikaan vaikuta mun olooni positiivisesti. Laihduttu määrä ei ole ikinä riittävästi ja lihominen nyt tuskin ikinä motivoi ketään. Aloittaessani opiskelut ja muuttaessani omilleni, mä tietoisesti jätin vaa'an mun ostettavien tavaroiden listasta pois. Kouluun tullessa opiskelijoille suoritettavassa terveystarkastuksessa mä sitten kuitenkin ajattelin, että ehkä nyt on turvallista taas vilkaista, olla vähän kartalla siitä The Lukemasta. Yeah right. Siitä alkoi sitten taas kuntoilun kierre, aamulenkkejä vedettiin vesilasin ja ananaspurkin voimin, nälkä oli läsnä ihan jatkuvasti ja ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se, mitä voin syödä seuraavaksi ja monelta. Kyllähän sitä alkoi peiliselfieissä näyttämään hoikemmalta, mutta ei mulla mitenkään hyvä olo ollut, kun päänsärky oli arkipäivää, väsymys iski vaikkei mitään olisi koko päivänä tehnytkään ja kroppa oli jäässä päästä varpaisiin. 

Tänä päivänä mulla ei vieläkään ole vaakaa, myöhemmissä terveystarkastuksissa suljin sille pirulaiselle astuessani silmäni ja käänsin katseeni kohti kattoa. Mulla meni vuosia, ettei mulla ollut lainkaan hajua siitä, kuinka paljon mä oikeasti painoin. Ja se oli ihan älyttömän hyvä juttu! Kun sun liikkumisen taustalla ei ollut pakottavaa tarvetta laihtua, mä löysin ilon ja terveen intohimon siihen omaan tekemiseen. Mä löysin ratsastuksesta sellaisen harrastuksen, josta oikeasti nautin, koiran kanssa lenkkeillessä pystyin nauttimaan ulkoilusta ja olo oli kotiin palatessa kaiken puolin virkeä, kun ei tarvinnut juosta kieli vyön alla mahdollisimman isolla sykkeellä. Jossain vaiheessa mä aloitin myös sen kauan inhotun juoksemisen. Pieniä matkoja kerrallaan, sellaisella vauhdilla, että henki kulki ja pikkuhiljaa sitä jaksoi kerta kerralta pidemmälle. Liikkuminen ei ollut enää välttämätön pakko, vaan sitä kautta tunsi jaksavansa paremmin, stressaavista asioista sai hetken taukoa ja peilikuvakin näytti paremmalta jo ainoastaan sen takia, että fiilis oli moninkertaisesti parempi kuin vaa'an lukua tuijotellessa. 

Usein se lukema ei myöskään kerro yhtään mitään, yhtään mistään. Siihen, mitä sä näät peilistä, vaikuttaa enemmän se, miltä susta tuntuu ja kuinka sä ajattelet itsestäsi, kuin se lukema vaa'assa. Jos susta tuntuu kertakaikkisen hyvältä ja ne uudet shortsit saavat sun takamuksen näyttämään ihan saakelin upealta, et sä tarvitse varmistusta sille ololle vaa'alta. Kiloja tulee ja kiloja menee, mutta se, että itsellä on hyvä ja itsevarma olo, hymy naamalla ja suklaamuffinssi kädessä silloin kun siltä tuntuu, merkitsee hitokseen enemmän. Rakkaudesta puhuttaessa sitä usein sanotaankin, että ikä on vaan numeroita, joten yritetään rakastaa omaa kroppaa ja itseämme niin, että se vaa'an lukemakin on loppupeleissä vaan numeroita. 

Ihanaa maanantaita 💋💋💋

Viisaus ei välttämättä aina korreloi iän kanssa

Niin se vain on, että elämä kulkee vähän sellaista vuoristorataa, mitä tulee fiiliksiin ja ylipäänsä siihen, kuinka sen oman tilanteensa kokee. Viime kerralla kerroin siitä, kuinka motivaatio asiaan kuin asiaan on ollut vähän hukassa ja oma sänky on ollut pakopaikka maailmalta. Tällä viikolla mulla kuitenkin oli ihan super ihania hetkiä!

Tietysti ajatusten taka-alalla on koko ajan se pieni tyyppi, joka kolkuttelee ja muistuttelee, että hei, mitä sä nyt vaan vedät lonkkaa ja teet kaikkea mukavaa, kun sun pitäisi olla rustaamassa työhakemuksia. Allekirjoitan tuon fiiliksen myös opiskeluajoilta, kun sulla oli opinnäytetyö kirjoituksen alla ja ottaessasi vähän aikaa itsellesi, tunsit huonoa omaatuntoa siitä, ettet viettänyt kaikkea mahdollista liikenevää aika kirjoittaen. Se on vaan fakta, että jossain vaiheessa on hyvä laittaa hommat seis, hengittää ja oikeasti nauttia siitä mitä sulla on. Velvollisuudet, vallitsevat tilanteet ja työt eivät katoa minnekään.

Viime viikonloppuna otin sitten asiakseni laittaa työhakemusten kirjoittelun paussille, pakkasin tavarat reppuun ja suuntasin kohti Vaasaa. On tietty ikävää, että omat ystävät ovat tällä hetkellä levittäytyneet ympäri Suomea ja maailmaa, mutta toisaalta se merkitsee vain sitä, että pääsee itse reissailemaan enemmän ja vielä ihan hyvällä syylläkin. Mahtii. Plus kyllähän se mieliala nousee ihan heittämällä, kun isket autossa sun lempparimusat pauhaamaan ja annat risteyksissä viereisille autoilijoille jotain ihmettelemistä, kun sun Idols -esityksestä ei puutu korkeita sointuja eikä ainakaan asennetta. Sori vaan kanssa-autoilijat.

Koko matka sujui pienessä tihkusateessa ja harmaudessa, mutta ai että kannatti lähteä! Vaasassa odotti auringonpaiste, rakas ystävä ja valmis ruokapöytä. Ei enää paljon painanut neljän tunnin ajomatka. Käytiin reippailemassa luontopolulla merimaisemissa, hörpittiin lämmintä mehua varvikossa, fancyt illalliskokkailut vaihtui pizzaan ja skumppaan, mutta oikeastaan se olikin ehkä enemmän meijän tyylistä. Mä sain myös vähän etukäteen synttärikakkua ihan kynttilän kera! Pakko olla vaan onnellinen näistä mun elämäni ihmisistä. Pelkkää rakkautta. Tosin ei saatu meidän tarkkaan harkittua kynttilänpuhallus hetkeä Instagramiin, koska intopinkeänä puhkuin vähän liian aikaisin. Oops. Käytiin myös tsekkaamassa Vaasan yöelämää, seuraavana aamuna herättiin ilman herätyskelloa, syötiin aamupalaa pitkän kaavan mukaan ja olihan se muutamat kaupat käytävä kiertämässä. Koska rahaa on. Not.

Mut parasta reissussa oli se, että pääsin tapaamaan yhden mun parhaan ystäväni miehekkeen. Poikaystävän. Mieskokelaan, miten tän nyt haluaa ilmaista - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Eheh. Mut se on vaan parasta, kun tapaa sulle tärkeän ihmisen toisen puolikkaan ja näkee, että ai että, tähän sitä ollaan tähdätty kaikki ne kerrat, kun ollaan analysoitu miesten viestejä ja toimintaa, vuodatettu itkuja jäätelöpurkin ääressä ja todettu, että ehkä se nunnaluostari ois vaan se meidän paikka. Tietty sitä aina jänskättää myös sitä, että tykkääkö se tyyppi sitten susta vai saadaanko ne yhteiset illanistujaiset haudata, koska "se sun kaveri on oikeesti ihan sekasin". Mulle jäi tosi hyvät fiilikset, mutta we'll see.

Torstaina oli myös se päivä vuodesta, kun vuosia kertyy lisää ja sitä tuijottaa itseään peilistä ja miettii, että alkavatko ne vuodet jo näkyä vai ollaanko vielä safe zonella. Uusia ryppyjä en löytänyt, hiukset ovat vaaleammat, hymy yhtä leveä kuin aiemmin ja vanhat farkut mahtuivat yhä jalkaan, joten oon ihan tyytyväinen. Syntymäpäivän lähestyessä mä en yleensä ole kauheaa synttärityyppiä vaan lähinnä ahdistun ajatuksesta, että nyt täytyykin jatkossa muistaa sanoa 23 sen 22 sijasta. Hyi. Mutta keskiviikon vaihtuessa torstaiksi mustakin kuoriutui synttärityyppi, joka päätti, että tää päivä on niin mun enkä aio ressata sitten mistään. Ja se toimi älyttömän hyvin! Mulle tehtiin aamupalaa, mun pisin urheilusuoritus oli Alkoon ja viinipullon kanssa takaisin, luukutin mun lempparimusaa ja kasvatin vesilaskua puolentunnin kuumaakin kuumemmalla suihkulla, kiharsin hiukset ja iskin mulle epänormaaliin tapaan jopa hieman punaa huuliin. Nyt on hommat ollut aika isollaan.

Illalla kokoonnuttiin ystävien kanssa dinnerille ja tilasin jopa kuulkaa ihan jälkkäriäkin, koska pikkuveli lupautui ritarillisesti maksamaan laskun. Bless. Ilta oli täynnä uusia ja vanhoja tyyppejä, biljardin peluuta ja tequilaa, joka on aina huono valinta. Aina. Mä myös tanssin korokkeella tangon kera, kiitos ja anteeksi kaikille, jotka olivat tätä todistamassa, laulatin vasta tapaamaani tyyppiä käytävällä ja lupasin lähteä manageriksi, kun hän osallistuu Idolsiin sekä päätin illan perinteisesti pizzalaatikon kanssa. Mitään en kadu, mutta perjantaina särki sitä kuuluisaa hiusrajaa ja muistin, miksen harrasta tällaisia reissuja turhan usein. Tänä aamuna elämää arvosti myös ihan uudella tavalla. Nyt mä suuntaan viikonlopuksi äidin ruokapöytään ja jatkan mun työhakuja ihan uudella innolla.

Muistakaa ottaa aikaa ihan vaan itellenne ja tehkää just niitä juttuja, joista saatte voimaa ja iloa arkeen 💋💋💋

Kateudesta ja katkeruudesta

Mulla on viimeaikoina ollut ihan älytön jumi kirjoittamisen suhteen. Oon aloittanut melkein joka päivä uuden tekstin, mutta vallitsevasta tilanteesta johtuen tuloksena on ollut harmaasävytteistä itkuvalitusta siitä, kuinka elämä suoraan sanottuna kyrpii tällä hetkellä. Oon selaillut pinnalla olevia juttuja, lukenut Pinterestin quoteja elämästä ja viime viikolla inspiraatiota etsiessäni aloitin lukemaan Emma Seppälän "Elä onnellisemmin" -kirjaa. Kaikesta huolimatta inspiraatio pysyi poissa. Kerta toisensa jälkeen kadotin sen pienen positiivisen punaisen langan, päädyin naputtamaan näppäimistöä kiihdyksissäni ja vuodatin tekstipohjaan ajatusoksennuksen siitä, kuinka työttömyys on pyllystä ja kuinka aurinko ei tänäänkään paista siihen risukasaan, jota myös omaksi elämäkseni kutsun.

Viime viikkoina olen ryöminyt siellä itsesäälin ja -kritiikin, ahdistuksen, väsymyksen, stressin sekä muutaman muun negatiivissävytteisen ainesosan liejussa. Motivaationi kaikkea kohtaan on ollut aikalailla nollassa ja viimeistellessäni 87. työhakemukseni tirautin pienet itkut, koska en voinut vastustaa ajatusta siitä, että tästäkään paikasta tuskin kuuluu muuta kuin kiitokset osoittamastani mielenkiinnosta ja tsempit tuleviin hakuihin. Muutamana päivänä olen noussut sängystä iltapäivän puolella vain todetakseni, etten jaksa muuta kuin palata takaisin peiton alle Netflixin pariin. Olen siirtänyt Snapchatin ja Instagramin puhelimeni kauimmaiselle näytölle, koska ahdistus ja katkeruus nostavat päätään aina, kun selailen ystävieni stooreja Australiasta tai muualta maailmalta. Ystävieni aloittaessa uusissa työpaikoissa ensimmäinen ajatukseni on, että miten kaikilla muilla menee paremmin kuin minulla. Minkäs teet, kun oot kypsä aikuinen.

Noiden ajatusten tunnistaminen ja kirjoittaminen tähän tuntuu nololta sekä naurettavalta, koska niillä fiiliksillä olen ihan itse sulkenut sen auringonvalon elämästäni. Se, että jollain menee hyvin, ei ole millään tavalla pois keneltäkään muulta. Se, että osaa olla onnellinen toisen puolesta, ei vähennä millään lailla mun omaa onnellisuuttani. Päinvastoin. Katkeruuden ja kateuden tunteita on kaikilla, mutta niitä on opittava käsittelemään ja ennenkaikkea on hyvä ymmärtää, mistä ne tunteet milloinkin kumpuavat.

Mä olen huomannut, niin omassa elämässäni kuin elämässä yleensäkin, että kun ollaan tyytymättömiä siihen omaan vallitsevaan tilanteeseen, on helppoa liukua sinne katkeruuden ja kateuden pariin. Silloin, kun ei olla tyytyväisiä omaan elämään vertaillaan itseä muihin ja yleensä se vertailun kohde on se tyyppi, jolla menee omasta mielestä paremmin tai se, joka on lähempänä sitä elämäntilannetta, jossa itse haluaisi olla. Ja se on ihan normaalia. Mutta totuus on se, että sillä vertailulla kaivaa omaa kuoppaansa vain syvemmäksi eikä ainakaan helpota omaa pahaa oloaan. Tavallisesti se katkeruus kasvaa ja kohta se työttömyydestä alkanut lumipallo kierii Instagramin fitnesstähtien feedissä ja työttömän lisäksi sitä huomaa olevansa myös lihava. Ai että.

Joskus sitä ajautuu möyrimään niissä huonoissa fiiliksissä, kuin koiranpentu lumihangessa, mutta jossain vaiheessa liika on liikaa. Asiat harvoin parantuvat, muuttuvat tai ylipäätään tapahtuvat murehtimalla, valittamalla tai edes odottamalla. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta sillä, miten asioista ajattelee ja kuinka suhtautuu kuhunkin tilanteeseen, on aika iso merkitys. Kun osaa tunnistaa ja myöntää itselleen sen, että on kateellinen, sulla on yleensä myös vastaus siihen mitä sun tulee asialle tehdä. Jos sä olet esimerkiksi kateellinen jonkun etelän lomasta, varaa lentoliput tai ala säästämään omaa reissua varten. Vapaamatkustus ei tee onnelliseksi, vaan elämästä pitää tehdä sellainen, jossa on hyvä olla.

Ihanaa perjantaita ja muistakaa, että kyllä se valo tulvii risukasaankin, kun vain muistaa vetää ne sälekaihtimet pois tieltä 💋💋💋

Muutoksista ei tarvitse aina tykätä

Vitsi mä niin haaveilin, että mulla olis jotain jännää ja uutta kerrottavaa tällä viikolla, mutta kerran sitä Roomaakaan ei rakennettu päivässä, niin vissiin mun ammatillisen elämänkin rakentuminen ottaa aikansa. Fine. Mutta ei tää viikko ihan peukaloita pyöritellessä mennyt vaan kävin muun muassa Helsingissä ihan oikeassa työhaastattelussa ja haaveilemassa vähän siitä, millaista olisi aloittaa ihan puhtaalta pöydältä uudessa kaupungissa. Oishan se aika jännää, mutta samaan aikaan myös pelottavaa.

Mun pitää eräässä videohaastattelussa vastata kysymykseen siitä, kuinka hyvä mä olen sopeutumaan uusiin tilanteisiin. Äsken kirjoittelin vähän raakaversiota siitä, mitä mä oikeastaan aion sanoa ja mun unelma minäni olisi halunnut kirjoittaa jotain sellaista, kuinka mä suorastaan hengitän muutoksen tuulia, miten mä tunnen olevani elossa vain, kun en tiedä mitä päivä tuo tullessaan ja kuinka mun kuvani on sanakirjassa siinä kohdalla, kun puhutaan mukavuusalueen ulkopuolelle astumisesta. Joopa. Siinä kirjoittaessani mä kuitenkin tajusin, että mä en aina nauti muutoksista. Musta on ihan kivaa, että se mun sunnuntaisin ostamani jätskipurkki löytyy samalta paikalta tai että mulla aamulla herätessäni on vähän käryä siitä, mitä tänään tehdään. Mä nautin siitä, että mulla on tietynlaisia rutiineja, vaikka samaan aikaan mä olen valmis hyppäämään rinkka selässä lentokoneeseen milloin vain.

Mutta rinkkakaan ei vie pois sitä faktaa, että aina sieltä omalta mukavuusalueelta poistuminen ei ole yhtä seikkailua eikä aina edes millään tasolla kivaa tai palkitsevaa. Sun ei aina tarvitse nauttia muutoksesta, koska välillä se uuteen elämänvaiheeseen tai uuteen juttuun hyppääminen on kaikkea muuta, kuin Sex and the City -leffat antavat ymmärtää. Välillä se muutoksen tuuli lykkii sut keskelle hemmetinmoista stressi- ja ahdistusviidakkoa eikä tosiaankaan minnekään Meksikon auringon alle mohitoja siemailemaan. Ja se on ihan okei. On ihan jees olla nauttimatta ja rakastamatta muutoksia, kunhan sulla vain on kyky selvitä niistä, koska uusi tilanne ei tule olemaan uusi loputtomiin. 

Muutoksissa on se hyvä juttu, että ne mahdollistavat kasvun ihmisenä ja yleensä jälkeenpäin katsottuna sitä tajuaa, että uuden kynnyksellä sitä stressasi ja huolehti aivan turhasta. Tai miten sitä on turhaan esimerkiksi vetänyt kuola poskella huutoitkua sikiöasennossa lattialla. Anyway. Mulla meni hetki myöntää itselleni, että vaikka kuinka haluaisin hengittää niitä muutoksen tuulia ja  hyppelehtiä kohti uutta sekä ihmeellistä ilman huonosti nukuttuja öitä, mä en aina rakasta muutoksia. Mutta mä myös tajusin sen, ettei mulla vielä kertaakaan ole tullut eteen jotain sellaista, mistä mä en selviäisi. Ja se on ihan hyvä asia muistaa.

💋💋💋

Ahdistusta, kasvukipuja ja pieruhuumoria

Multa on kysytty, että miten paluu Suomeen on sujunut ja mitä sulle kuuluu. En ole oikein osannut sanoa juuta enkä jaata, koska kaikki on hyvin, mutta silti vaivaa sellainen levottomuus ja painava tunne rinnassa. Ihan kuin joku olisi parkkeerannut takalistonsa sun rintakehälle ja ottaisi siinä lepiä kaikessa rauhassa. Suoraan sanottuna mua ahdistaa. Mua ahdistaa se, että aamulla herätessä ikkunasta näkyy harmaata, mua ahdistaa se, etten ole hetkeen nähnyt sinistä taivasta, aurinkoa tai sen laskua. Kaipaan ihmisiä ja kaupungin sykettä mun ympärillä. Harmi vaan, että kaikki se mitä mä kaipaan, on maailman toisella puolella.

Työnhausta ja Kelan lomakkeiden täyttämisestä on tullut mulle kokopäiväduuni. On vähän sellainen yksinäinen fiilis, vaikka mulla on kasa ihania ihmisiä mun elämässä ja en todellakaan ole yksin. Se on vaan fakta, että mun ystävillä on omat elämänsä, työnsä ja perheensä. Elämä ei yksinkertaisesti ole enää samanlaista kuin opiskeluaikoina, kun näit kavereita joka päivä koulussa, vedit haalarit porukalla niskaan vähintään neljästi viikossa erilaisia opiskelijamenoja varten, heräsit koko jengin voimin pienestä Puistokadun yksiöstä ja raahauduit talousmatematiikan luennolle. Okei, ehkei mun kisakunto kestäisi siiderin huulille nostamista enää neljänä päivänä viikossa, mutta kaipaan silti sitä fiilistä, kun sä tunsit oikeasti kuuluvasi johonkin. Jyväskylä tuntuu vielä kodilta, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Ehkä tää on sitä aikuiseksi kasvamista.

Mutta ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Mulla on ollut myös aikaa unohtua sohvan uumeniin ja lukea. Matkustaessani luin myös, mutta en niin palavalla intohimolla, kun päivät täyttyivät niin paljosta muusta. Latasin tosiaan kahden viikon ilmaisen kokeilun BookBeat -appista, jossa sulla on valittavana tuhansia kirjoja joko luettavaksi tai kuunneltavaksi. Sillä tasolla olen vielä vähän vanhanaikainen, että nautin ihan konkreettisen kirjan hipelöimisestä ja sivujen kääntelystä, koska ruutuja tulee päivän aikana tuijoteltua ihan tarpeeksi. Mutta onhan se nyt ihan jees, että sulla kulkee kirjasto laukussa joka päivä minne tahansa. Suosittelen.

Eilen sain päätökseen Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja on ihan järjetöntä, miten paljon sä voit samaistua johonkin! Harvoin myöskään olen kirjaa lukiessani nauranut ääneen, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Iso suositus tälle, jos sinkkuus on itselle vähän sellainen surkuhupaisa aihe ja pieruhuumori uppoaa. En tosin allekirjoita ihan kaikkea, mutta välillä oikeasti tuntui siltä, että sä luet kirjaa sun omasta elämästä. Oon ihan samanlainen rakkaushömppä ja ihastun päätä pahkaa, jonka jälkeen otetaan kokovartalokontaktia vaihtelevien realiteettien kanssa, itketään sikiöasennossa, kidutetaan itseä sosiaalisen median tarjoamilla välineillä, haetaan tukea parhaalta ystävältä, hyväksytään, päästään asiasta yli, päätetään, ettei miehiä hetkeen ja aloitetaan sama ympyrä uudestaan. Eipähän käy ainakaan tylsäksi ja jos yhtään nauttii sellaisesta varmuuden tunteesta, niin yleensä aina tietää mitä seuraavaksi on tulossa, kun kaava on vakio.

Tänään mä kuitenkin heräsin ihan omasta sängystä mun pilalle halitun nallekarhun vierestä, aloitin mun aamun kello seitsemän kustannuslaskelmalla, viesteillä ystävän kanssa, mustikkatuorepuurolla ja kookoskahvilla. Kohta mä isken itseni tuonne harmauteen mun keltainen sadetakki päällä, yritän saada jotain uutta irti päivän koulutunneista ja kirjalistalla on vuorossa Sophia Amoruson #Girlboss. Illalla mä puolestaan teen jotain, mitä en oo tehnyt melkein vuoteen. Nimittäin raahaan ruhoni reisi-pakara-vatsa treeniin ja todennäköisesti kohti hitaan kivuliasta kuolemaa.

💋💋💋