Tiedättekö sen fiiliksen, kun oot kiinnostunut jostain tyypistä ja jossain vaiheessa tulee se hankala tilanne, kun oot kehitellyt toista kohtaan tunteita, mutta et ole ihan varma siitä, että missä tarkalleen mennään vai mennäänkö missään. Hyvässä lykyssä tähän samaan soppaan voidaan sekoittaa myös naisenlogiikalle ominaisen vainoharhat ja sun oma epävarmuus. Ai että. Yleensä sitä ei halua tehdä asioista yhtään hankalampia kysymällä toiselta, että hei mitäs me nyt ollaan ja mikäs on homman nimi, koska omasta kokemuksesta monet jätkät ottaa tässä vaiheessa hatkat. No ei nyt ihan, mutta melkein. Tosiasia on se, että sitä kyssäriä tilanteen mahdollisesta suunnasta ei haluaisi itse olla ottamassa puheeksi, koska noh, onhan se nyt kettua tulla joko torjutuksi tai saada vastaukseksi että no tarvitseeko asioita aina nimetä tai määritellä.

No ei tietenkään tarvitse, mutta en tiedä olenko tulossa vaan vanhaksi, koska mua ei henkilökohtaisesti enää sytytä nää perinteiset kissa ja hiiri leikit. Koska miksei siinä vaiheessa, kun ollaan viestitelty kuukauden päivät ja kateltu sitä toisen naamaa treffeillä, vois ihan suoraan sanoa jos tykkää toisesta? Sitten oltaisiin molemmat samalla sivulla ja voitaisiin vaikka miettiä, että haluaako sitä toista katella jatkossakin deiteillä, eikä kummankaan tarvitsisi pohtia, että kehtaako sitä laittaa toiselle viestiä ja onkohan se nyt kiinnostunut vai ei. Koen, että oon pikkuhiljaa rohkaistunut tässä omien ajatusten julki tuomisessa ja oon harrastanut tunteiden avaamista miesosapuolille, mutta silti sä löydät usein itsesi seikkailemasta sieltä ristiriitaisten signaalien viidakosta.

Okei, onhan se nyt jännittävää, kun jätkä osoittaa kiinnostuksensa, mutta samaan aikaan antaa sun esimerkiksi ymmärtää, ettei ole syystä tai toisesta ihan varma susta tai että hänellä nyt ei vain ole sulle aikaa, jolloin sua alkaa todennäköisesti kyrsimään. Henkilökohtaisesti oon ottanut kyseisen tilanteen haastena ja lähtenyt sotaan asenteella, että okei katellaan sitten mistä sä jäät paitsi. Siitä voidaan sitten olla montaa mieltä toimiiko kyseinen strategia vai ei. Joskus toimii joskus ei, mutta yleensä se, että sua pidetään tarpeeksi lähellä ja samaan aikaan käsivarren mitan päässä johtaa siihen, että tilanteesta tulee sulle kamala energiasyöppö. Se, että mun kanssa pelaillaan pelejä, ei tee miehekkeestä sen mysteerisempää tai kiinnostavampaa, vaan yksinkertaisesti ajanhukkaa. Vaikka tykkäänkin leikkiä FBI agenttia Facebookissa ja oon vielä hyvä siinä, niin rajansa kaikella.

Kuitenkin sitä aina löytää itsensä tilanteesta, kun mietit, että aikookohan se enää ottaa yhteyttä tai kiinnostaakohan sitä nyt oikeasti. Usein se ristiriitojen viidakko muodostuu, kun sanotaan toista ja tehdään toista. Sulle sanotaan, että totta kai hän haluaa nähdä sua, mutta sitten sitä aikaa ei vain löydy. Mulla on näissä tilanteissa usein fiilis myös siitä, että vaikka mä juttelen toisen kanssa joka päivä, mä en oikeasti tunne tai tiedä mitään henkilökohtaista, vaan juttelu on lähinnä kevyttä läpän heittoa. Niinä hetkinä kun nähdään, ei taas halua muuta kuin pitää hauskaa ja nauttia toisen seurasta, joten niitä vakavia kyssäreitä tai aiheita hieman vältelläänkin. Makes sense. Not.

Okei, oon myös vähän sitä mieltä, että puhumattomuuden ja niiden kysymysten kysymisen lykkäämisen lisäksi yksi syy turhiin sydänsuruihin on ihan sun omat odotukset. Sä et uskalla kysyä toiselta suoraan, että mitä hän suhteelta haluaa ja toisaalla jatkat taas sen kuvittelemista, mitä teillä saattaisi olla jos kaikki menisi hyvin. Eli tavallaan oot kahden tulen välissä, koska koet että tuhlaat sun aikaasi mutta samalla mietit että mitä voisi olla etkä uskalla toivottaa jäbälle hyvää loppuelämää. No faktahan on se, että ei siitä mitään tule, jos kumpikin ei ole messissä samalla tavalla. Yksin on vähän hankala alkaa rakentamaan minkäänlaista suhdetta. Ei varmaan yllättänyt.

Se, mikä taas jaksaa yllättää mut joka kerta, on se, että miten sä tiedostat nää tilanteet kristallinkirkkaasti ja siitä huolimatta jatkat sun ajan tuhlaamista. Ihmissuhteet on vähän niin kuin Afrikan tähteä pelaisi, paitsi että sä löydät sen kolmannenkin rosvon ja jäät jumiin sinne saakelin saarelle.

💋

Farkkurakkautta ja suomenkielen oppitunti

Ollaan tosiaan muutettu Northbridgesta takaisin Fremantleen lähemmäksi biitsiä, mutta sää muistuttaa uhkaavasti Suomen kesää. Tosin syksyä kohti täällä mennään, mutta tällaiset ilmat on aika aikaisessa. Suomesta lähtiessä en kamalasti uhrannut rinkasta tilaa pitkähihaiselle vaatetukselle, joten oli pakko käydä shoppaamassa farkut, että tarkenee. Ekaa kertaa elämässäni mun farkkushoppailu meni käytännössä niin, että huomasin kivannäköiset pöksyt, juoksin sovituskoppiin ja sieltä kassalle. Yleensä farkkuostokset vaatii verta ja hikeä, kymmenen eri liikkeen kiertämistä useampaan kertaan ja parin tunnin päästä tuntuu isommankin urheilusuorituksen tehneeltä. Yleensä en edes päädy ostamaan yksiäkään farkkuja vaan tulen siihen tulokseen, että laihdutan ensin kevyet kymmenen kiloa ja katsellaan sitä farkkujen sovitusta sitten uudelleen.

Farkkujen lisäksi viime viikon aikana mut teki erityisen iloiseksi Diplon keikka. Ai että. Tosin sekään reissu ei mennyt ihan putkeen, koska oltiin paikalla kaksi tuntia liian aikaisin. Suomessa jengi jonottaa ovilla jo monta tuntia etukäteen, mutta täällä ei ilmeisesti harrasteta varsinaista jonotuskulttuuria. Onneksi oli kauhea nälkä ja liian vähän vaatteita päällä. Onneksi huumorintajulla selviää pitkälle, joten ei jonotuskaan loppujen lopuksi haitannut ollenkaan ja ainakin saataisiin hyvät paikat. Paitsi että ei. Jonotuskulttuurin sijasta jengi suosii rehellistä ja ilmeisen toimivaa rynnimistaktiikkaa eli porttien auetessa näky muistutti aikalailla kevätlaitumille päässyttä lehmälaumaa. Oh well.

Loppujen lopuksi saatiin hyvät paikat ja keikka oli aivan mahtava. Tosin mua kävi niin sääliksi niitä poikaystäviä, jotka olivat syystä tai toisesta saaneet kunnian nostaa tyttöystävänsä olkapäilleen. Miehekkeet näytti niin kärsiviltä, kun leidit reivasivat reippaan kolmituntisen muun yleisöjoukon yläpuolella. Jossain vaiheessa jätkät tuijottivat apaattisina eteensä ja mun silmiin näyttivät toivovan vaihtoehtoisesti pyörtymistä tai keikan loppumista. Tulevalle miehekkeelle tiedoksi, että onneks mä nään keikan kuin keikan ihan omiltakin jaloilta.

Keikalla oli muutenkin tosi paljon pariskuntia ja ihan yleisesti ottaenkin Australiassa on ihan mahtavaa, kuinka ihmiset oikeasti tekee asioita yhdessä niin pariskuntana kuin perheenäkin. En sano, etteikö Suomessakin tehtäisi yhdessä juttuja, mutta ainakin oman perheen kanssa yhdessä tekeminen on enemmänkin sellaista arkista yhdessäoloa. Täällä esimerkiksi näkee lauantaiaamuna perheitä yhdessä biitsillä ja mukana on monta sukupolvea ihan isovanhemmista asti. Sunnuntaina oltiin käymässä läheisessä Cultural Centerissä ja siellä järjestettiin sunnuntainen musiikkisessio, jonne perheet tulivat omien vilttien ja eväiden kanssa viettämään rennosti vapaa-päivää pois kotoa ja arjesta. Tykkään.

Ennen sitä omaa perhettä ja lasten kuskailua puistoon, meidän puistohengailu painottuu lähinnä kuumien aussimiesten bongailuun. Tosin sekään ei aina mene ihan putkeen ja viime viikolla oikeasti tajusin, että mun olisi ehkä kannattanut ottaa silmälasit reissuun mukaan. Oltiin tosiaan hengailemassa läheisessä puistossa ja kadun toisella puolella oli sitten terassi, jolta bongasin vähintäänkin kuuman miestapauksen. Voidaan myös sanoa, että havaittavissa oli pientä silmäpeliä. Harmi vaan, että lähemmäs päästyään mies olikin lähempänä keski-ikää, mua varmaan puolimetriä lyhyempi ja hieman kaljuuntumaan päin. Että mitä. Mä taidan olla sokeutumassa ihan totaalisesti. Onneksi mies päätti kävellä ohitse, koska ihmislapasena olisin muuten varmaan päätynyt vaihtamaan numeroita ja hyvässä lykyssä deiteille. Oh my.

Eilen pääsin myös opettamaan suomea ranskalaiselle miehelle. Mahtavaahan on, että hän halusi oppia sellaisia lausahduksia kuin "Who's your daddy?" "Daddy's home!" ja "Go fuck yourself!". Haluaisin vaan tietää, että millaisia kanssakäymisiä noilla saa aikaan. Onneksi opetettiin myös kuinka sanotaan, kun on kauheqa nälkä ja miten tilataan kaljaa. Niillä pääsee jo aika pitkälle. Noiden jälkeen oli kyllä pakko lisätä miehen sanavarastoa sen verran, kuinka kehutaan naista kauniiksi ja ihanaksi. Ihan vain varmuuden vuoksi, jos nainen ei jostain syystä lämpene millekään edellä mainituista.

Rentsii tiistaita 💋💋

Homesickness

Oon edelleen ihan älyttömän onnellinen, että lähdin reissuun ja että mulla oikeasti on mahdollisuus reissata tällä tavalla, mutta on tää välillä kyllä ihan älyttömän väsyttävääkin touhua. Tällä viikolla mulla on esimerkiksi ollut ihan tajuton ikävä mun ihanaa pientä Jyväskylän asuntoa, omaa ja tuttua arkea, yliopiston ryhmäliikuntatunteja, tuttuja lenkkipolkuja, kavereita, perhettä ja kaikkea sitä mikä joskus tuntuu tylsältä ja paikalleen jämähtäneeltä elämältä. Vaikka ikävöin tuttuja ympyröitä, en todellakaan halua vielä jättää Australiaa. Mun ikävä on enemmänkin sitä, että ikävöin ihmisiä kotona. Perhettä ja ystäviä. Jos saisin kaikki mulle läheiset ihmiset tänne, olisin kotona. Mutta mua lohduttaa, että ei ne tyypit minnekään katoa, vaikkei joka päivä vaihdeltaisikaan kuulumisia.

Hostellielämä on myös yksi matkustamisen iloista ja kyllä siihen ehkä välillä turtuu, kun rinkka on aina pakattu etkä välttämättä oo kurkannu niihin viimeisimpiin vaatepussukoihin moneen viikkoon ja yllätyt itsekin sun rinkan sisällöstä. Hostellissa nukkuminen on sitten ihan oma lajinsa, mutta mua on onneksi siunattu mahtavilla unenlahjoilla ja pystyn nukkumaan aikalailla missä vaan, eikä mua haittaa vaikka jengi juhlisi aamuyölle tai mun ylitse käveltäisiin neljältä aamulla, I'm fine. Enemmän ehkä kaipaan sitä, että saat vaihtaa vaatteet rauhassa eikä tarvitse pelätä järkyttävänsä jonkun mielenrauhaa tai että saat nukkua alasti jos siltä tuntuu. Mut neljäntoista ihmisen dormissa sä et oikein voi harrastaa yleistä nakuilua. Damn.

Myös rahasta stressaaminen on täällä mun arkipäivää, koska elämiseen kuluu varoja yllättävän paljon, vaikka kaupasta ei tarttuisikaan mukaan muuta kuin nuudelia ja kaurahiutaleita. Okei, olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mulla on töitä missä tienaan suhteellisen mukavasti. Mutta kun sä vedät kolmatta iltaa peräkkäin korkkareita jalkaaan, pikkumustaa päälle ja tiedät, että olet kotona todennäköisesti aamu neljältä ja illan aikana saat torjua enemmän ja vähemmän houkuttelevia iskuyrityksiä, kyllä sitä helposti alkaa miettimään elämän tarkoitusta. Antti Tuiskun uus biisi Rahan takii kuvaa aika hyvin mun fiiliksiä töihin lähtiessä. Okei, mun ei tarvitse, ainakaan vielä, twerkata ansaitakseni elannon mutta saitte varmaan mun pointin. Mutta tääkin stressi vaan ja ainoastaan sen takia, että mun suurin pelko on se, että mä joudun lähtemään kotiin.

Muuten mulla on asiat oikeasti aivan mallillaan ja rakastan jokaista, tai ainakin melkein jokaista, hetkeä täällä. Maanantaina mulla oli esimerkiksi hauskin päivä hetkeen, enkä muista milloin olisin viimeksi nauranut yhtä paljon. Vietettiin ilta kahden vähintäänkin levottoman jätkän kanssa, joihin tutustuttiin ensimmäisellä viikolla täällä Perthissä. Käytiin syömässä söpössä intialaisessa paikassa lähellä satamaa, jossa sä saat käytönnössä syödä niin paljon kuin haluat ja saat itse päättää paljon annoksestasi maksat. Paikka pyörii siis täysin vapaaehtoisten toimesta, ruoka on ihan älyttömän hyvää ja aivan mahtava vaihtoehto ulkona syömiselle reppureissaajan bujetilla.

Tiistaina pääsin puolestani ensimmäistä kertaa elämässäni drive-in leffaan, joita olen siis nähnyt ainoastaan elokuvissa. Voitte kuvitella miten pähkinöinä tää nainen oli! Okei, se näyttää ehkä vähän siistimmältä vanhoissa leffoissa, mutta mulla ei kyllä ollut mitään valittamista tuijotella elokuvaa auton takaosaan isketyltä patjalta peittoon kääriytyneenä, kun sade ja tuuli viuhuu ulkopuolella. Mulle myös valkeni, ettei sun tarvitse pitää auton ikkunoita auki, jotta kuulet äänet vaan tää on ratkaistu luomalla drive-inille oma radiokanava. Makes sense. Onneksi ilma parani yötä kohden ja saatoin päästä myös biitsille tsekkailemaan kirkasta tähtitaivasta illan päätteeksi. Että mitä mä tässä oikein valitan, koska elämä on aika kivaa just nyt.

Muistakaahan nauttia, vaikka se arki joskus runtelisikin! 💋💋💋

Sunnuntaimiehistä ja naisten logiikasta

Tiiättekö sen miestyypin, jonka kanssa ootte ehkä käyny kahvilla ja juttu on luistanu ja sitä rataa. Ootte ehkä näkyilly useamminkin mut sitten syystä tai toisesta hommat kuivuu kasaan ja yhteydenpito jää. Saatatte vaihdella snäppejä tai kommentoida toistenne Intagram stooreihin, mutta siinäpä se aika lailla onkin. Paitsi että ei ole. Tää miestyyppi ilmestyy sun puhelimen näytölle siinä vaiheessa, kun lauantain hauskanpidosta on muistuttamassa enää päänsärky, sunnuntai on kääntymässä iltaan ja ahdistus maanantaista iskee.

Siis onhan se nyt imartelevaa, että sä muistut jätkän mieleen siinä vaiheessa, kun elämä runtelee, henkisesti on paha olla ja läheisyydenkaipuu iskee, mutta jostain syystä sunnuntaivaimokkeen pesti ei aina ole se kaikista houkuttelevin. Kiitos kuitenkin tarjouksesta. Mut jostain syystä se, että se viesti kolahtaa sunnuntaina sun luuriin saa sut hymyilemään, vaikka mies on muuten antanut ymmärtää, ettei häntä oikeastaan kiinnosta. Sitten sä käyt läpi sen henkisen kuivausrummun, kun sua ketuttaa se, että mies kuvittelee sun juoksevan heti rapsuttelemaan darraista päätä kun häntä nyt sattuukin ”kiinnostamaan” mutta toisaalta sulla on jo Niket jalassa ja oot valmis suorittamaan vuosisadan sprintin. Silleen aivot mitä.

Oon muutenkin ihan älyttömän hämmästänyt tästä naisen logiikasta, kun oon saanut seurata ihania kanssanaisia ja viikottain käynyt läpi omaa päätöksentekoprosessia, jossa ei useinkaan ole päätä eikä häntää. Esimerkiksi viestien analysointi. Oh my god. Esimerkkinä tilanne ettet ole kuullut siitä sun elämäsi miestapauksesta melkein päivään, koska A. oikeasti aikaa on kulunut vasta nelisen tuntia B. sinähän et todellakaan näpyttele viestiä ensimmäisenä ja C. hänellä voi oikeasti olla muutakin elämää kuin sinä ja  mies vihdoin näpyttelee viestin, jossa pahoittelee radiohiljaisuutta ja selittää miksi. No tässä tapauksessa sä voisit vaan olla chilli muija ja suojella omaa mielenyterveyttä luottamalla toisen sanaan, ymmärtämällä ja antamalla olla.

Sä voisit, mutta useimmiten sitä on kaikkea muuta kuin chilli muija ja mies raukka saa kylmää kyytiä, koska syythän on selkeesti vain keksittyjä ja tää on selkeä merkki siitä, että miehekettä ei enää kinostele ja se yrittää selkeästi vain kuivattaa juttua kasaan. Täähän etenee niin, että ensinnäkin sä annat jätkän odottaa sun vastausta vähintään sen tunnin. Tai mielellään saman verran kuin sillä meni vastata sun tarinaan siitä, kuinka sait rapsuttaa naapurin mummon mäyräkoiraa. Ja sitten kun sä suvaitset näpytellä sen viestin, sä voisit yhtä hyvin vaan jättää vastaamatta, koska sisältö muistuttaa Frozenia ja kun mies sitten kysyy, että mikä mättää sä todennäköisesti vastaat että ei mikään. Ihan loogista. Todennäköisesti sä päädyt siihen tilanteeseen, että kamut takavarikoi sun luurin ja hukutatte mieshuolet, sua kalvavan epävarmuuden ja rivien välistä luetut viestit kolmeen viinipulloon. Mutta minkäs teet, koska oot vainoharhainen muidu Suomesta ja luotat miehiin yhtä paljon kuin VR:ään. 

Mahtavaa naisena elämisessä on myös se, että kun sä et vaan tiedä, että kiinnostaako joku tyyppi sua vai ei. Iinahan siis tapasi meidän kolmantena iltana Fremantlessa varsin söpön ranskalaistapauksen, joka todellakin sai mun siunauksen! Tyyppi oikeasti nauroi mun vitseille eikä juttuja muutenkaan tarvinnut kauheasti rajoittaa, plus että mies osasi vielä kokata. Say no more. Viikon verran Iina yritti vältellä tyyppiä ja mä olin usein esiliinana (suomeksi: kolmantena pyöränä) ja naisen fiilikset oli luokkaa ”No en mä oikein tiiä.. Onhan se söpö ja älyttömän mukava mut ääääh..”. Siinä sitten tehdään välttelyliikkeitä ja toivotaan että päästään äkkiä pois, ja samaan aikaan muidu vaihtelee herran kanssa numeroita ja Facebookia, mutta ei nyt oo ihan varma. Vikana päivänä päästään tuskin junaan, kun Iina on jo potemassa ikävää ja hostellissa naisen naama muistuttaa naantalin aurinkoa, kun ranskalaiselta kilahtaa viesti luuriin. Ai että. Yritä tässä sitten pysyä perässä. En yhtään syytä teitä miehiä siitä, ettette aina ihan satasella ymmärrä meitä, kun ei me itekään olla ihan kartalla.

Naiset, tää maailma ois aika paljon simppelimpi ilman meitä, mut hitokseen tylsempi myös! Keep going girls 💋💋

Working holiday & Australia

Mulle on tullut kysymyksiä siitä, että miten ja miksi lähdin Australiaan, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoitella aiheesta. Matkustaminen Australiaan on aina ollut mulle unelma, jota en uskonut koskaan toteuttavani ainakaan tällaisella mittakaavalla. Olin ajatellut tekeväni tänne parin viikon mittaisen pakettimatkan, jos hyvä tuuri kävisi. Mutta eihän se sitten ihan niin mennytkään, enkä voisi olla tällä hetkellä onnellisempi. Tällä hetkellä ollaan siis oltu Australiassa kohta kolmisen viikkoa ja tällä hetkellä suunnitelmissa on viettää täällä niin kauan kuin mahdollista.

Ollaan siis Iinan kanssa tutustuttu opiskelun tiimoilta Jyväskylässä ja ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta plus jaetaan sama ihanan huikea ystäväporukka. Me ei oikeastaan oltu edes erityisen hyviä ystäviä aikaisemmin, mutta kun molemmat erottiin silloisista miehekkeistä, me jotenkin löydettiin toisemme seuraavasta sinkkuelämästä. Joskus alkusyksystä me alettiin haaveilemaan reissuun lähdöstä, koska Iinalla on ystäviä reppuilemassa Australian itärannikolla, joilta idea sitten lähti liikkeelle. Elämäntilanne, kun sulla ei ole enää koulua tai töitä tai poikaystävää tai koiraa, oli myös todella otollinen aika lähteä, koska esimerkiksi viiden vuoden päästä lähteminen olisi todennäköisesti ollut huomattavasti vaikeampaa. Enkä todennäköisesti olisi koskaan lähtenyt.

Me ollaan tosiaan liikkeellä working holiday viisumilla, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että oleskelun aikana voidaan työskennellä täällä niin paljon kuin halutaan. Viisumi on vuodeksi ja jos oleskelua haluaa jatkaa toisella vuodella, on sun täällä ollessasi tehtävä kolme kuukautta farmitöitä eli omenan poimintaa tai muuta vastaavaa. Viisumin hankkiminen on todella simppeliä, koska sun tarvitsee ainoastaan täyttää lomake netissä ja viisumi tipahti ainakin mulla sähköpostiin vielä saman päivän aikana. Working holiday viisumi on tosiaan tarkoitettu 18 - 31 vuotiaille tyypeille. Viisumin saa esimerkiksi Kilroyn kautta, jolloin sulle järkätään käytännössä kaikki lähtöön liittyvät asiat, mutta me todettiin että selvitään halvemmalla, kun hoidetaan hommat itse. Viisumin voi hakea esimerkiksi täältä. Viisumi maksaa tosiaan noin 300€.

Multa on kysytty myös budjetista ja siitä, oliko meillä asuntoa tai työpaikkaa valmiina, kun päätettiin lähteä. Ja ei ollut. Meidän lähtö oli aika spontaani, koska selailtiin yhtenä päivänä lentoja ja löydettiin lennot Helsingistä Bangkokiin ja Bangkokista Perthiin alle viidellä sadalla eurolla. Ensimmäisenä meillä oli tarkoitus lentää suoraan Ausseihin, mutta koska löydettiin niin edulliset lennot, ajateltiin että miksipä ei tsekattaisi Thaimaa ensin. Vietettiin siis kuukausi Thaimaassa ja lopulta lennettiin Perthiin.

Tähän asti ollaan tosiaan elelty hostelleissa, joka ollaan yleensä etsitty Booking.comista edellisenä päivänä. Northbridgessä asuttiin 178 Perth Backpacker -nimisessä mestassa. Siellä yksi yö maksoi noin 18 AUD eli suhteellisen edullinen paikka. Täällä tuntuu olevan myös aika tavallista, että jengi vuokraa asunnon oleskelunsa ajaksi, koska se tulee todennäköisestoi pitkällä aikavälillä edullisemmaksi. Mulla on tosiaan aika pieni budjetti, koska reissuun lähtiessä mulla oli about 2600 euroa ja sitä ennen olin tosiaan maksellut lennot ja viisumit. Thaimaassa oli todella edullista asua ja elää, joten ensimmäisen kuukauden pärjäsin suunnilleen 500 eurolla. Täällä eläminen on kalliimpaa, joten ensi alkuun rahanmeno järkytti. Hintataso on aikalailla samaa tasoa kuin Suomessa. Onneksi löysin työpaikan suhteellisen nopeasti ja palkka sattui olemaan sen verran hyvä, että reissukassan kasvattaminen onnistuu hyvin.

Lähtiessä multa kysyttiin usein, että miten sä voit lähteä noin pienellä budjetilla ja kauhisteltiin sitä, miten mun rahat tulee riittämään. Mä olen vähän sitä mieltä, että jos sä oikein haluat jotain, niin se pieni budjettikaan ei ole ongelma vaan lähinnä se, kuinka sä sitä rahaa reissun päällä käytät ja paljon oot valmis tekemään duunia, jotta saat reissata pidempään ja pidemmälle.

Kivaa perjantaita ja laitelkaa jatkossakin kyssäreitä tulemaan 💋

Elämäni ihmislapasena

Muutettiin tosiaan tiistaina Northbridgestä Fremantleen, joiden välillä on siis noin puolen tunnin junamatka. Täällä ollaan lähempänä biitsiä ja täällä näkee ehkä hieman enemmän myös muita reppureissaajiakin. Ainakin näin alkuun Freo on kohdellut hyvin ja vaikuttaa ihan mukavalta mestalta. Tuntui kyllä ihan tavattoman haikealta jättää vanha hostelli ja tutut tyypit, koska kuka nyt heittää pervoja kommentteja (no okei, Iinalta varmaan luonnistuu) ja kuka söpö ranskalainen toivottaa mulle nyt hyvät huomenet hymyn kera. Toisaalta ihan virkistävää vaihtaa maisemaa hetkeksi ja ainakin saa ylläpidettyä jo hankittua rusketusta. Pidän tosiaan hetken tauon myös duunista, mutta koska majoitukseen ja elämiseen menee yllättävän paljon valuuttaa, on mun ehkä ensi viikolla palattava lauleskelemaan karaokea ja tarjoilemaan drinksuja.

Viimeisenä iltana Northbridgessä yrittettiin mennä tsekkaamaan elokuvaa katolla sijaitsevaan leffateatteriin, mutta ei yllättänyt, että ilta oli jo loppuunmyyty. Onneksi syömisellä voi korvata melkeinpä minkä tahansa aktiviteetin ja päädyttiin testaamaan elämäni ekaa kertaa churroja. Istuttiin alas muutaman hostellista tutun tyypin kanssa ja tilattiin Iinun kanssa churrolautanen kahdelle mansikoilla ja kahdella erilaisella dipillä. No, meillähän meni annokset sekaisin ja siinä katsellessani, kun hostellin Steve vetää mansikoita ja dippaa churroja maitosuklaaseen sekä karamelliin, tajusin kuinka lapanen ihminen voi vaan olla.

Siinäkin tilanteessa olisi ollut totaalisen okei sanoa, että hei sori, mutta toi taitaa olla meidän annos. Mutta Steve näytti vaan niin maan onnelliselta ja tällaisena ihmislapasena tyydyin vain vallitsevaan tilanteeseen. Oikeesti. Mitä ihmettä aivot. Mä olisin ollut ainakin ihan yhtä onnellinen kyseisestä annoksesta ja olisin ainakin syönyt sen, mistä maksoinkin. Mutta kun ei niin ei. Kun oot vaan hitonmoinen tossukka. Mä olen ihmisenä superkiltti ja mulla on sellainen tietynlainen miellyttämisen halu, koska henkilökohtaisesti inhoan tappelemista ja ristiriitoja. Mua ei harmita se, että olen kiltti, vaan se, että uhraan joskus paljon omaa mielenterveyttä ja jaksamistakin sen takia, etten osaa sanoa ei.

Se etten osaa sanoa ei ja mussa asustavan perfektionistin muodostama combo on jotain sellaista, etten itsekään välillä tiedä mitähän ihmettä tässä pitäisi tehdä. Esimerkiksi opiskeluaikanani toimin vapaa-aikavastaavana ja olin oikeasti surkea pyytämään apua tai jakamaan tehtäviä, koska halusin pitää ohjat omissa näpeissäni ihan vaan siksi, että kaikki menee just niin kuin pitää eikä sinne päin. Toisaalta en halunnut jakaa tehtäviä muille sen takia, etten halunnut rasittaa muita niillä hommilla, jotka olin itselleni ottanut, kun lähdin järjestöön mukaan. Sitten kun tähän soppaan yhdistetään se, etten osaa sanoa ei, päästään tilanteeseen, kun järkkäät risteilyä 300 opiskelijalle, yrität opiskella ja saada kouluhommat ajallaan valmiiksi plus vapaa-ajan ihmis- ja kaverisuhteet siihen päälle, muttet osaa kieltäytyä kun joku pyytää sua vaikkapa ulkoiluttamaan mummon siskon koiraa. Koska miksipä ei. Ei mulla olisi muutakaan tekemistä.

Pahintahan tässä kaikessa on, että mä oikeasti olen tosi temperamenttinen ihminen enkä oikeastaan ole edes kärsivällinen, vaan mulla vetää kuupan jumiin nollasta sataan sekunnissa. Mutta en mä sitä muille näytä vaan vedän henkeä ja isken hymyn naamalle, all good. No okei, lähimmät ihmiset saa kyllä tuta sen, kun vaan yksinkertaisesti keittää yli eikä se hymykään enää auta. Multa on joskus kysytty, että miten mä jaksan olla aina iloinen ja hymy naamalla. No en mä oikeastaan jaksakaan. Ehkä mä olen vain niin naiivi, kun uskon ja toivon, että kun sä oot hyvä tyyppi muille niin suakin kohdellaan samalla tavalla. Olishan se vaan ihan liian hyvä juttu, jos niin olisi. Loppupeleissä en ole mukava sen takia, että mulle oltaisiin mukavia, vaan mä en oikeastaan osaa muuta ja se on se kuka mä olen.

Vaikka se sitten johtaa siihen, että joudut tekemään tuttavuutta jokaisen puliukon kanssa puistossa istuessasi, kun et vaan osaa sanoa että hei sori, voisitko vaikka jatkaa matkaa. Mulla on myös käsilaukku ja lompakko puolillaan kaiken maailman lippulappuja, kun hyvää hyvyyttäni otan kadulla vastaan kaikki esitteet hieronnasta laaman hoito-ohjeisiin. Oon myös antanut mun numeron omasta mielestään selkeästi poikaystävämateriaalia oleville yrittäjille, koska olen todennut, että pääsen tilanteesta helpommin antamalla hepulle mun numeron ja lisäämällä sen mustalle listalle minuuttia myöhemmin. Esimerkiksi ekana päivänä Perthissä sain poikaystävän pizzeriasta ja näin pizzaa rakastavana muijana ois voinu käydä huonomminkin, mutta kun mikään ei kelpaa niin ei. Sorry guys. Oon myös levittänyt aurinkorasvaa jätkän selkään, jonka olin ehtinyt tuntea about 5 minuuttia. Ei yhtään kiusallista kummallekaan. Mut ollaan vielä Facebook kamuja ja vaihdellaan kuulumisia, joten se on varmaan ihan okei. 

Onneks ollaan Iinan kanssa molemmat sellasia lussukoita niin ompahan hyvä sitten yhdessä miettiä, että miten tästäkin oltaisiin vaan päästy, kun osaisit vaan sanoa ei tai edes kävellä tilanteesta pois. Toisaalta täytyy sanoa, että ollaan myös tutustuttu uusiin ihmisiin ja päädytty huisin hauskoihin tilanteisiin, ainakin jälkeenpäin, kun ei olla osattu kieltäytyä. Että jotain hyvää ihmislapasenakin olemisessa.

💋💋💋