Mä olen tässä miettinyt, että onko sellaista Disney -leffojen kaltaista rakkaustarinaa tai edes sitä prinssi oikeaa olemassakaan? Uskallan sanoa, että jokainen meistä haaveilee jollain tasolla siitä tyypistä, joka kolahtaa kuin paistinpannu naamaan ja vie sulta kertakaikkiaan jalat alta, saa sun sydämen pamppailemaan kuin olisit hurjemmassakin huvipuistolaitteessa, täyttää sun vatsan perhosilla ja jonka nähdessäsi sä et pysty olla hymyilemättä.

Oon tavannut tällaisiä tyyppejä. Itseasiassa kaikki miehekkeet, joita olen tavalla tai toisella tapaillut, ovat saaneet mut tuntemaan kaiken edellä mainitsemani. Kylmä fakta vaan on, että ne fiilikset eivät vain säily ihan älyttömän kauan samanlaisina. Mun kokemukseni mukaan ne muuttuu halvaannuttavasta, sävähdyttävästä ja henkeäsalpaavasta enemmänkin lämpimään turvallisuuden tunteeseen, varmuuteen ja vaivattomuuteen. Tulee tavallaan se kuuluisa arki vastaan. Kyllä työ tiiätte.

Mulla on aiemmin ollut hankalaa asettua siihen normaaliin arkeen, kun ei enää käydä joka viikko ihmisten ilmoilla kahvittelemassa, leffassa tai ideoida hauskoja deitti-iltoja. Olen aiemminkin puhunut siitä tunteesta, kun kaikki on toisen kanssa hyvin eli on katto pään päällä, ruokaa pöydässä, toisen kanssa viihtyy ja toinen saa sut nauramaan ja sitä rataa, mutta silti sua kaihertaa se tunne, että jotain puuttuu. Siinä tilanteessa alkaa miettimään onko vika itsessä ja olenko vain tyyppi, jolle ei riitä mikään vai onko vika toisessa, kenties kummassakin vai missä ihmeessä mättää. 

Mulla ei ole oikeastaan koskaan ollut listaa kriteereistä, joita mieheltä haluan eikä mulla näin jälkikäteen tarkasteltuna taida oikeastaan ollaa tiettyä miestyyppiäkään. Yksi asia on toistunut mun elämäni miehissä ja se on se, että he ovat enemmänkin sellaisia jalat maassa ihmisiä eli kulkevat järki edellä ja ovat käytännönläheisiä. Suomeksi sanottuna mun vastakohtia. Jos mies olisi samanlainen mun kanssa, voisi olla erittäin todennäköistä, että kimpoiltaisiin yhdessä seinästä seinään ja pidettäisiin yhteisiä itkukerhoja Ben&Jerry'sin kera, joka ei pidemmän päälle kuulosta terveeltä parisuhteelta alkuunkaan.

Tästä pästäänkin siihen ristiriitojen keikauskakkuun, jossa mä haluan parisuhteen, missä arki on ei-niin-arkista, spontaania, deittejä, sydämentykytyksiä ja ilotulituksia, mutta toisaalta oon onnellisimmillani sellasen ihmisen kanssa, joka ei välttämättä ole se kaikista romanttisin tai saa mun sukkiani pyörimään jaloissa ihan joka päivä. Mulle on joskus sanottu, etten välttämättä osaa arvostaa niitä toisen tekemiä pieniä rakkaudenosoituksia arjen keskellä ja se on varmasti ihan totta, koska jokaisella on niin erilaiset käsitykset ja odotukset siitä, millaista on olla romanttinen. Mä olen ehkä vähän suurieleisempi, mutta ei sen pitäisi tarkoittaa sitä, että se toisen töistä tullessa ostama suklaapatukka olisi yhtään sen vähemmän romanttista.

Ollaan tyttökamujen kanssa puhuttu paljon siitä, että mistä tietää sen toisen olevan se oikea vai ollaanko nyt vaan tyytymässä johonkuhun. Mä sanoisin, että sä et voi ikinä tietää varmaksi, että tuo tyyppi on se oikea ja sen kanssa mä vietän loppuelämäni. Mutta sen tulisi olla se lähtökohta, että katsellaan sen toisen naamaa vielä kiikkustuolissakin, koska jos sä vietät aikasi epäillen tai pitäen sen oven aina vähän raollaan jollekin paremmalle, ei se tule kestämään. Jos taas puhutaan tilanteesta, jossa sä tyydyt johonkuhun, se todennäköisesti johtuu siitä, ettet sä itsekään tiedä mitä sä haluat tai ettet sä ole edes valmis mihinkään vakavempaan kuin Netflix and chill -tyyppisiin Tinder deitteihin sunnuntai-iltana. 

Se Disney -leffojen rakkaus ei ehkä ole realistista, vaan se, että tehdään kompromisseja, puhutaan asioista ja siitä mitä halutaan, uskalletaan lopettaa etsiminen ja luottaa siihen tyyppiin joka alkuun iski, kuin paistinpannu vasten kasvoja, pidetään se yöpöytälaatikon kriteerilista realistisena, nähdään vaivaa suhteen eteen alkuhuumankin jälkeen ja näytetään että välitetään. Ei tyydytä johonkin vaan kasvetaan ja kehitytään yhdessä sellaiseksi oman elämän Disney -rakkaudeksi.

💋💋💋

Dear Monday, go step on lego

Viime viikonloppuna juhlittiin siis juhannusta, joka on mun mielestä ehka paras juhlan aihe Suomessa. Mä rakaastan Suomen kesää, olkoonkin, että se tuppaa olemaan sateinen ja vähäluminen. Parasta on mökillä riipumatossa loikoilu, aaltojen kuuntelu laiturilla ja tietysti grillailu. Ai että. Kauhee Suomi-ikävä. Viime viikonloppuna me yritettiin lievittää iksua perinteisellä grillauksella. Siinä oli kuulkaa vaimomatskua kerrakseen kun väännettiin herkkusieniä tuorejuustolla ja pekonilla, kasvisvartaita, salaattia, grillattua ananasta ja tomaattia sekä tietty makkaraa ja LETTUJA. Ai että. Täytyy myöntää, että tuli taas kerran vedettyä lievät ruokaöverit.

Sunnuntaina jatkettiin kotoisissa tunnelmissa, koska me löydettiin itsemme paikallisesta Ikeasta syömästä lihapullia perunamuussilla ja puolukkahillolla ja saatiin vihdoin myös kauan kaivattuja irttareita. En tosin tiiä, että auttoiko tää kaikki koti-ikävään vai pahentiko vaan. Oh well. Nyt ois edessä taas uusi työviikko ja voin kertoa, ettei maistuis. Ei sitten yhtään. Mä olen henkilökohtaisesti niitä ihmisiä, joiden tekisi mieli itkeä ja heittää kaksivuotiaan tapaan tantrumit keskelle lattiaa, kun herätys muistuttaa, että se ois taas maanantai. Viikon eka päivä on henkisesti muutenkin jo suhteellisen lamaannuttava, mutta siinä vaiheessa, kun maanantai on myös siivouspäivä, haluaisin vaan kuolla.

Ei siivoamisessakaan mitään vikaa, mutta kun sä kävelet portista etupihalle ja siinä pihanurmella sua on vastassa vaatekappaleita alushousuista potkupukuun, muutama hammasharja, matematiikan kirja jota etsittiin viime viikolla sekä parit nallekarhut, sitä kuuluisaa huumorinkukkaa saa hetken kaivella. Etuoven avatessasi sirkus on jo täydessä vauhdissa, kun pikkuisella on huono aamu 12 tunnin yöunien jälkeen ja se nenän edessä oleva patongin pala vadelmahillolla ei vaan maistu. Keittiö näyttää siltä, kuin siellä oltaisiin pidetty kymmenen hengen kokkikoulua, äidin kirjoittama tehtävälista on ranskaksi, perheen tyttö on löytänyt Pinterestistä upean vesiputousta muistuttavan letin, johon hänellä ei valitettavasti ole nimeksikään hiuksia, mutta joka on pakko saada ja perheen vanhin ei ole edes noussut sängystä. Ai että. Onneksi olohuoneen sohavn alta löytyi kauniisti kääritty kakkavaippa, koska miksi ei.

En oo myöskään vielä päässyt siihen mielentilaan, jossa pienten tuottama taide on millään tasolla upeaa tai suloista. Tänään perheen tyttö oli ystäviensä kanssa kyhännyt lahjapaketin toiseen kouluun siirtyvälle opettajalleen. En voi muuta sanoa, kuin että sääliksi käy. Pahvilaatikossahan oli siis lahjapaperiin käärittyjä terveyssiteitä, pienistä kuminauhoista solmittu rannekoru, helmistä tehtyjä laattoja, vihreää villalankaa sekä hammastikkuja. Että mitä. Mulla tulee vaan mieleen tilanne kun pienenä sait pehmeän paketin ja se pieni pettymyksen tunne hiipi rintaan, mutta sun piti silti hymyillä ja näyttää innostuneelta. Tai kun sun äiti paljasti vahingossa mitä aiot saada papalta lahjaksi ja käski esittämään yllättynyttä. Noh, nuoruusvuosien harjoittelusta oli kuitenkin vihdoin hyötyä, koska onnistuin vuodattamaan ihailevia kehuja. Oli myös pakko kysyä terveyssiteiden merkitystä ja tytöthän oli siis askarrelleet kauniita ja pehmeitä unimaskeja erilaisilla kukkakuoseilla. Tietenkin.

Au pairina tulee myös googlailtua aika kattavasti kaikenlaista. Tän päivän saldo selaushistoriasta on esimerkiksi seuraavat: teddy bear song with a carrot, minkälaista vauvan kakan pitäisi olla, purjo sosekeitossa, how to use pressure cooker, drawing a cute bunny. Oon myös laittanu äitille viestiä ja kysynyt, että mitkä osat purjosta on kelpoisia keittoon ja onko kuolettavaa, jos vauva syö askartelumaalia.

On kuulema sellainen sanonta, että kun maanantai on sun lempparipäivä, tiiät, että oot voittamassa. Sitä päivää odotellessa.

💋💋💋

Kiusaamisesta

Hain eilen lapsia koulusta samaan tapaan kuin aina ennenkin, mutta tällä kertaa Melitasta huomasi, ettei kaikki ole ihan mallikkaasti. Pieni naisen alku näytti itkeneeltä, mutta ei suostunut kertomaan mikä mieltä painaa. Käveltiin hiljaisuudessa kotiin ja vähän ennen ovea Melita kysyi, että voiko hän kertoa mulle salaisuuden. No tottahan tokkiisa. Istahdettiin siihen pihanurmelle ja naposteltiin lounaalta jääneitä porkkanoita. Kun Melita vihdoin sai kakistettua mieltä painavan salaisuuden ulos, hän kertoi, ettei tykkää olla osaksi ranskalainen vaan hän toivoisi, että olisi "ihan vain australialainen".  Muut tytöt koulussa olivat ilmeisesti sanoneet jotain loukkaava ja kehitelleet jonkin haukkumanimen, josta en päässyt niin hyvin perille, että voisin sen tässä jakaa.

Mä en koe, että mua olisi varsinaisesti kiusattu. Ylä-asteella mulla kuitenkin oli silloisesta massasta poikkeava kaveriporukka ja sain osani hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kuuluvasti, heitetyistä kommenteista, piinaavista katseista ja kuiskuttelusta. Meidän luokkaa kutsuttiin myös melkein kolme vuotta "jämä luokaksi". Ai että, kyllä siinä ihmislapsen itsetunto kohoaa. Muistan monet aamut, kun kouluun lähteminen oli yhtä itkua ja parkua. Useasti isän ajaessa mut kouluun pyysin häntä ajamaan muutaman ylimääräisen kierroksen, joiden avulla saisin vähän armon aikaa. Ylä-asteen jälkeen olin valmis muuttamaan ja vaihtamaan kaupunkia, jottei mun tarvitsisi kohdata samoja ihmisiä lukiossa. 

Mä muistan elävästi ne tukalat ja ahdistavat hetket, kun sä toivoit, että olisit kuka tahansa muu, joten mun sydän särkyi aavistuksen verran, kun noin pieni ihminen tuntee pahaa oloa siitä, että omat juuret tulevat kahdesta erilaisesta kulttuurista, joka on mun mielestäni vain rikkaus. Kouluaika on muutenkin haastavaa, kun sun pitäisi vielä saada nauttia lapsuudesta, mutta toisaalta kasvaa samaan aikaan. Lisäksi paineita siitä, millainen sun pitäisi olla, tulee niin kavereilta kuin yhteiskunnaltakin. 

Surullista on myös se, ettei muiden alaspäin työntäminen jää vain kouluun. Mulla on ystäviä, joita on kiusattu vielä ammattikorkeakoulussakin, mikä on ihan uskomatonta, kun puhutaan kuitenkin jokseenkin aikuisista ihmisistä. Tunnen myös montakymmentä vuotta työelämässä olleita ihmisiä, joiden työpaikalla on tyyppejä, joita voi rehellisesti kutsua kiusaajiksi. Se, miten kiusataan, vain muuttaa muotoaan, kun siirrytään koulun pihalta esimerkiksi ammattikorkeakouluihin ja työpaikoille. Luulisi, että muiden selän takana pahan puhuminen, porukasta ulos jättäminen, haukkuminen, epämukavan olon aiheuttaminen tavalla tai toisella jäisi teinivuosiin ja tyttöleffoihin, mutta se ei kuitenkaan aina ole niin.

Aina löytyy niitä ihmisiä, jotka purkavat omaa pahaa oloaan, riittämättömyyttään tai ymmärtämättömyyttään muihin. Mä olen tullut siihen johtopäätökseen, että ne ihmiset, jotka jatkuvasti painavat muita alaspäin iskemällä itsetuntoon tai -varmuuteen, näkevät sut jollain tavalla uhkana tai ovat kateellisia siitä, mitä sä olet tai mitä sulla on. Se, että sä yrität saada toisen näyttämään ja tuntemaan huonolta, ei kuitenkaan saa sua näyttämään yhtään sen paremmalta. Päinvastoin. Usein kiusaajille ja niille "siisteille tyypeille" ei jää juuri mitään käteen, kun koulu loppuu. Heidän on vain löydettävä uusia tapoja tuntea itsensä riittäväksi, kun ympärillä ei ole ihailijoita ja alaspäin tallottavia.

Ylä-asteen jälkeen mulla oli tapana kuluttaa tuhottomasti aikaa miettien muiden mielipiteitä ja sitä, mitä muut musta ajattelevat. Valehtelisin, jos sanoisin päässeeni siitä tavasta kokonaan eroon, mutta nykyään mä tiedän kuka ja millainen ihminen mä olen. Oon myös pirun ylpeä siitä, millaiseksi ihmiseksi oon kasvanut ja mitä mä olen nyt. Mä myös tiedän, että ne ihmiset, joilla on merkitystä, tietävät ja näkevät mut sellaisena kuin olen. Muilla ihmisillä ja heidän mielipiteillään ei ole väliä. 

Ole just sellainen kuin sä olet ja oo ihan helkutin ylpeä siitä. Ympäröi itsesi sellasilla tyypeillä, jotka kannustavat, tukevat, saavat sut nauramaan ja pysyvät sun rinnalla surkeimpinakin päivinä. Pitää myös muistaa, että ei oo ilkeyttä puolustaa itseään ja oikeasti pitää omia puoliaan. Ja oon sanonut tän joskus aikaisemminkin ja sanon sen uudelleen, koska se on vaan niin totta: se, miten sä saat muut ihmiset tuntemaan kertoo ihan järkyttävän paljon susta itsestäsi.

💋💋💋

Roadtrippiä, läskeilyä ja vauva-arkea

Kesäkuun alku ja ei voi muuta, kun taas ihmetellä kuinka nopeasti aika kuluu. Pikkuveli valmistui ensimmäiseen ammattiinsa, serkku ja liuta muita tuttuja valmistuivat ylioppilaiksi ja itsekin sain vihdoin viimein lähetettyä hakemuksen tutkintotodistuksesta. Niin se elämä vain menee eteenpäin.

Mun arki on jatkunut täällä aikalailla samoissa merkeissä kuin aiemminkin eli viikot kuluvat lapsia vahtiessa. Edellisen viikon vietin flunssassa ja vieläkin niistellään Gastonin kanssa kilpaa. Täytyy myontää, että inspiraatio kirjoittamiseen on ollut hivenen hukassa, koska päivät kuluvat aamusta iltaan töissä ja illalla en saa aikaiseksi muuta kuin selata luuria ja yleensä simahdan samaan aikaan lasten kanssa. Mun elämä on tällä hetkellä sellaista viikonlopuille elämistä.

Parisen viikkoa sitten tehtiin tyttöjen kanssa roadtrip Lancelin -nimiseen mestaan, josta vuokrattiin laudat ja kokeiltiin muutaman tunnin verran hiekkasurffausta tai pikemminkin lautailua. Maisemat oli ihan uskomattomat, kun toisella puolella siintää meri ja toisella puolella hiekkadyynit näyttävät jatkuvan loputtomiin. Surffaus oli myos ihan älytöntä persetreeniä, kun kipusit hiekassa kerta toisensa jälkeen ylös kukkulalle. En tajua miten sitä on pienenä jaksanut laskea pulkkamakeä tuntitolkulla.

Samalla reissulla me syötiin lounasta ulkona, popitettiin musiikkia ja tuijoteltiin auton ikkunasta vaihtuvia maisemia. Käytiin myös Pinnacles National Parkissa ihastelemassa aavikkomaisemia ja bongailemassa aikuismaisesti peniksen muotoisia kalkkikivimuodostelmia. Okei vakavasti ottaen paikka oli aika upea! Pääosin maisema muistutti elokuvien aavikkoa ja keltaisesta hiekasta nousi lukemattomia kalkkikivia. Reissun maisemat olivat oikeastaan sitä, miltä Australian odottaakin nayttävan: kuumaa ja hieman karua luontoa silmän kantamattomiin.

Viime viikonloppuna puolestaan vietettiin Western Australia -päivää, joten itsekin sain vietellä mukavaa neljän päivän viikonloppua ja sunnuntaina meillä oli tarkoitus mennä porukalla paikalliseen tivoliin ja henkilökohtaisesti olin aika intopiukeana odottanut kaikenmaailman hilavitkuttimissa pyörimistä oksuun asti. Paikalle saapuessa täytyi kyllä myöntää, että oltiin taas mainonnan uhreja, koska eihän se mesta loppujen lopuksi ollut tivolia nähnytkään. Paikka sisälsi possujunan lisäksi pomppulinnan ja pari muuta hassua lapsille suunnattua laitetta. Päätettiin sitten muuttaa suunnitelmaa ja menna perinteisesti syomään.

Vietettiin tosi rentsi paiva ja syötiin pizzaa terassilla meren rannalla, käytiin tsekkaamassa paikalliset Harjun eli Jacobin portaat, joiden juoksu ei ihan silloisella pizzavatsalla lähtenyt. Ehkä vielä jossain vaiheessa. Ehkä. Käytiin myös kävelemassä King's Parkissa ja päivan päätteeksi vedettiin suklaa sekä jätskiöverit leffateatterissa. Ja ihan vain vinkkinä, että Charlie Hunnam on aika 6/5 mieskarkki, joten King Arthur kannattaa lisatä katsottavien leffojen listalle. Ai että.

Maanantaina jatkettiin samalla teemalla eli ruualla. WA Dayn kunniaksi Perthissä järjestettiin ilmaiset festarit, joilla oli ihan tuhottomasti ruokakojuja, esiintyjiä ja ihmisiä. Tapahtuma oli ideana ihan mahtava, mutta loppujen lopuksi siellä oli aika vähän aktiviteetteja eikä esiintymassä olleet artistitkaan oikeastaan napanneet ja pomppulinnat oli aikuisilta kielletty. Noh, onneksi oli ruokaa ja hyviä tyyppejä. Mä esimerkiksi söin maanantain aikana kulhon Mac' n 'Cheesia, crèpen nutellalla/banaanilla/mansikalla ja kermavaahdolla, vähän pekonia brittikaverin hampparista, Ben&Jerry's jädeannoksen suklaakekseillä sekä päivan päätteeksi vähän Fish and Chipsiä. Kutsukaa mua lihavaks, mut mitään en kadu.

Tiistai aamuna kellon soidessa 6.30 teki mieli heittää luurilla sitä kuuluisaa vesilintua ja kaivautua takaisin peiton alle. Onneksi pääsin sängystä ylös, koska päivä oli varsin onnistunut. Not. Gaston heitti tantrumia suurimman osan ajasta, alkoi itkemään koska en antanut herran uittaa leluaan omassa kakassaan ja lätkiä silla sen jalkeen minua, lounaalla oli tiedossa kasviskeittoa ja voitte vaan kuvitella sitä sotkun määrää kun annat kaksivuotiaalle jotain muuta kuin kiinteää safkaa. Ai että. Oon tullut siihen tulokseen, että au pairina työskenteleminen on todennäköisesti paras ehkäisykeino ever. Suosittelen.

Mut pysytään vahvoina, viikonloppua kohti! 💋💋💋