Jo pelkästään tän otsikon jälkeen jätkät ovat myhäilleet, hieroneet käsiään yhteen ja hykerrelleet kuinka he ovat aina olleet sitä mieltä, että liikenteestä tulisi poistaa niin naiset, vanhukset ja Opelit. Mimmit ovat puolestaan heilauttaneet hiukset olkansa ylitse ja lähettäneet mulle viestin "Bitch, watch me driving over you." No ei nyt ihan, mutta autolla ajaminen ja ajotaidot ovat jengille herkkä aihe. I know. Oltiin sitten miehiä tai naisia. Tällä otsikolla en tänään kuitenkaan viittaa siihen, että naiset olisivat sen kuplavolkkarin ratissa yhtään sen huonompia kuin miehetkään tai toisin päin. Ei.

Otsikolla viittaan itseeni, naiseen siellä ratin takana, joka on pelko perseessä aina, kun radiosta kuuluu kuinka talvi on yllättänyt suomalaiset ja perjantaina odottaa neljän tunnin taistelu elämästä ja kuolemasta Vantaa-Jyväskylä välillä. Ja ei, en myöskään viittaa siihen, kuinka pelkään henkiriepuni puolesta, siksi etten itse osaisi ajaa. En myöskään väitä, ettetkö just sä osaisi ajaa. Mutta mitä mä väitän, on se, että liikenteessä on idiootteja. Jokainen tunnistakoon tarvittaessa tästä itsensä.

Me ollaan ihmisiä ja virheitä sattuu kaikille. Fine. Mutta sitten kun se tie muistuttaa luistinrataa, lunta sataa vaakatasossa, kello lyö neljä ja kaikki 50km säteellä suuntaavat sinne uuden vuoden viettoon, on ihan oma valinta, jos sä kiidät siellä nelostiellä kuin Cheek ohituskaistalla ja ohittelet kanssa-autoilijoita niin vasemmalta kuin oikealta. Silloin sä olet idiootti. Ja sen lisäksi sä vaarannat itsesi lisäksi myös muut.

Kuvitellaanpa tilanne, missä mä satun ajamaan 80km/h alueella 75km tuntivauhtia, koska mulla ei ole sitä 2017 vuoden Mersua ja näen juuri ja juuri seuraavaan mutkaan, koska lumimyrskystä päätellen jääkausi on tulossa uudestaan. Tässä tilanteessa mua ei oikeastaan auta se, että sä väläyttelet mulle pitkiä valoja, kuumottelet ihan mun takapuskurissa kiinni ja tööttäilet kuin torvisoittokunta konsanaan. Jos sä et pääse ohitse, mä kyllä väistän ensimmäiselle bussipysäkille, mut sitä ennen sun pitää vain kestää. Sorry.

Mahtavaa on myös se, kuinka kukkulan takana siintää valtava valopallo ja sä jo kuvittelet mielessäsi, kuinka sieltä puskee vähintään avaruusalus. Okei, useissa tapauksissa se on rekka, joka yleensä muistaa vaihtaa lyhyille valoille. Mutta sitten siellä on välillä niitä sankareita omalla pakullaan, jotka ovat tuunanneet autonsa Suomen pimeyteen ja neljän lisävaloparin lisäksi siltä jormapekalta löytyy myös halogeenit katolta. Lyhyet vaihdetaan, mutta sun näkökyky palautuu vasta Hollolassa.

Okei, mäkin unohdun välillä laulamaan Robinin kanssa kertosäettä ja uhmaan sun näkökykyä mun Subaruni kirkkaakin kirkkaammilla pitkillä valoilla. Anteeksi siitä. Mut oisko ihan kamalaa väläyttää niitä sun valoja sieltä hieman kauempaa, niin säästettäisiin kumpaakin silmäparia? Ehei. Nöyp. No can do. Sä odotat, että pääset kohdalle ja räväytät omat pitkät päälle juuri kohdalla, jonka jälkeen hykerrellään vaimokkeelle tai miehekkeelle, että kjeh kjeh siitäs sai.

Ehkä olen puolueellinen tän mun Australia rakkauden kanssa, mutta siellä se homma oikeasti toimii. Siellä niitä autoja vasta riittääkin, mutta jengi tajuaa sen, että jos ei oteta toisia huomioon niin ei se homma toimi. Siellä vilkkua näyttämällä autot sun vierestä katoavat kuin pieru Saharaan. Suomessa vilautat vilkkua liittyäksesi motarille ja yhtäkkiä sun vieressä on kolme maasturia, jätkä mönkijällä ja kolme mopoautoa. Okei, idiootteja on Australiassakin mutta saitte mun pointin.

Älkää olko idiootteja. Otetaan kanssa-autoilijoita huomioon vaikka välillä ketuttaa. Se kiire ei ole sen arvoista, että jossain vaiheessa matkaa joku joutuu sun takia miettimään, että toivottavasti paikalle sattuu joku, joka osaa elvyttää kun mä kellun katollani tuolla ojassa.

Jos nyt Vantaa-Jyväskylä välillä osutte tuhottomaan autoletkaan ja mietitte, että siellä sitä on varmaan taas nainen ratissa, niin jep, se olen todennäköisesti minä. Saa morjestaa ohittaessa. Moikku.

Turvallisia kilometrejä toverit 💕💕💕

Tieto lisää tuskaa

Taisin keskiviikkona innostuksissani kehua, kuinka kiva on palata koulun penkille niin levänneenä ja motivoituneena. No ei nyt ihan mennyt niin kuin ajattelin. Vaikka opiskeltavat asiat ovat ihan yhtä mielenkiintoisia kuin viime viikollakin, on nää kaksi päivää kuluneet ihan tajuttoman hitaasti. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun koette olleenne duunissa ainakin kaksi tuntia ja kelloa tsekatessanne tajuatte, että tulitte töihin viisi minuuttia sitten. Nää joulun välipäivät ennen uutta vuotta ovat muutenkin vähän sellaisia, että jengi on ensinnäkin ihan sekaisin päivistä, harva tietää enää nimeään tai sitä, mitä tässä pitäisi olla tekemässä. So much fun.

Musta ehtii varmaan tulla tavattoan virkaintoa puhkuva täti-ihminen ennen kuin olen lentänyt minuuttiakaan, mutta mä olen oikeasti saanut muutamia ihan silmiä avaavia ahaa -elämyksiä tän kolmen viikon aikana lentoemon työstä. Mä olen saanut ihania kommentteja ja tsemiviestejä koskien valitsemaani alaa kohtaan, mutta sitten on myös niitä, jotka toivottelevat rattoisaa tulevaisuutta lentävänä tarjoilijana. Niiden ahaa -elämysten kautta aion nyt torpata totaalisesti kaikki tulevat viisastelut siitä, että eikö sun olisi kannattanut vain hakea tuopin kaatajaksi lähimpään raflaan niin olisit saanut enemmän palkkaakin. Ähäkutti.

No ei vaan, mutta mä olen aina jollain tasolla tiedostanut sen, että lentoemännän duuni on varmasti rankempaa, kuin vain kahvin kaatelu ja sen jälkeen nahan ruskettaminen Dubain auringon alla. Mutta mäkään en ikinä tajunnut sitä, kuinka pieni osa se kahvin kaataminen oikeasti on sun jokapäiväistä duunia. Nyt tiedän, sillä mä en ole elämässäni ikinä opiskellut näin paljon ja näin intensiivisesti, vaikka olen siis suorittanut kolmivuotisen ammattikorkeakoulututkinnon. Eikä me todellakaan olla opiskeltu sitä kahvin kaatamista. Believe me or not. Eli nostan hattua ja vaan toivon, että meikänainen kestää duunissa pidempään kuin viikon. Fingers crossed.

Mä olen myös huomannut, että tällä alalla tieto oikeasti lisää tuskaa. Henkilökohtaisesti olen valinnut lentolippuja rahapussillani ja pistellyt menemään jos jonkinlaisella siivellisellä purkilla. Yleensä vielä ihan onnellisena ja 6/5 tapauksissa vielä kuola poskella päiväunia vedellen. Voin sanoa, että kun sut on tutustettu jos jonkinlaisiin skenaarioihin ja riskeihin, lentoturmatutkinnan jaksot näkee ihan uudessa valossa ja ne kuolaiset päiväunet on kauas taakse jäänyttä elämää. Lentoyhtiöiden ranking -listat kiinnostavat myös yhtä paljon, kuin sen lottokupongin tarkastaminen launtai-iltana. Just saying. Takaraivossa myös koputtelee ajatus siitä, että menneitä sattumuksia silmällä pitäen voidaan olla aika varmoja siitä, että meitsin lennoilla tullaan niin synnyttämään kuin sammuttamaan sitä  liekehtivää kanaa uunissa ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta ihan vakavasti. Mulla on myös kasvanut luottamus nykyisiin lentohärveleihin enkä jatkossakaan aio nousta koneeseen oman henkiriepuni puolesta peläten. Nykyään siihen matkustajan rooliin vaan liittyy muutakin tietämystä kuin aiemmin ja asioita osaa katsoa tavallaan sieltä toiselta puolelta. Ja nyt niille tyypeille, joiden sykkeen sain nousemaan mun pelotteluillani, on ihan yleisesti tiedossa sellainen pieni fun fact, että joka kerta, kun sä hyppäät oman autosi rattiin sä olet suuremmassa vaarassa, kuin sä olet lentokoneella matkustaessasi.

Tästä virkaintoisesta täteilystä vielä sen verran, että mulla tuskin tulee olemaan lainkaan sosiaalista elämää vielä seuraavaan kuukauteen ja käytännössä elän ja hengitän tätä aihetta, joten yrittäkää jaksaa messissä. Please, forgive me. Mut huomenna tosiaan perjantai ja mulla on taas suuntana Keski-Suomi, jossa toivotellaan vuosi 2018 alkavaksi. Wow.

Ihanaa loppuviikkoa 💋💋💋

Oh deer

Joulu tuli ja joulu meni. Mun joululoma meni leppoisasti ja neljän päivän tekemättömyys tuli enemmän kuin tarpeeseen kahden ihan super intensiivisen koulutusviikon jälkeen. Mä tosiaan vietin kahdeksan tai yhdeksän tuntia ensin koulussa, jonka jälkeen tehtäviin ja tentteihin lukemiseen kului helposti toiset neljä tai viisi tuntia. Ei kauheasti tarvinnut päivien jälkeen miettiä, että mitä tekisi seuraavaksi. Väsymyksestä kieli myös se, että viikon lopussa unohdin ensin maksaa ostokseni ja kun kassaneiti kutsui mut ystävällisesti takaisin, yritin maksaa ajokortillani. Oh dear. Tietysti energiansa on vaatinut myös totuttelu uuteen asuntoon ja yksin asumiseen, joten en valita, kun viimeiset neljä päivää ovat kuluneet joko kinkku suupielessä tai kuola poskella päiväunien parissa.

Hyvin syöneenä ja levänneenä on ihan kiva huomenna palata takaisin koulun penkille vaikka mä näinkin jo viime yönä painajaista läpäisemättömistä tenteistä ja siitä, ettei Finnair ikinä aloittanut lentoja Australiaan. Mutta mä jaksan kyllä painajaiset ja tuhottomat intensiiviset päivät, koska oon vihdoin löytänyt niin mun oman jutun kun vain voi olla. Opiskelu maistuu ihan erilailla kuin ammattikorkeakoulussa, jossa tunnit menivät puhelinta selaillessa ja kaverien kanssa nauramisessa. Nykyään tunnit vain vilisevät ohitse, kun tietoa oikeasti vain ahmii ja muistiinpanoja tulee kirjoiteltua viikossa yhden vihkon verran. Nautin.

Ennen joulua mä sain myös todistuksen siitä, että olen ihan virallisesti flight attendant ja pystyn halutessani toimimaan kaikilla eurooppalaisilla lentoyhtiöillä. Kyseinen attestation taskussa oli ihan jees lähteä lomalle. Motivaatiota opiskeluun tuo myös se, että sain viime perjantaina tietää ensimmäisten lentojeni kohteet ja vajaan kuukauden päästä kutsuu Zurich, Pariisi ja Milano. Ja ennen kuin kukaan tulee huutelemaan, että ethän sä siellä nyt ehdi mitään tehdä niin en ehdikään. Käännöt ovat kaikissa 50minuuttia mutta mä olen onnellinen, jos näen edes vilauksen Eiffel-tornista pimenevässä illassa.

Näin joulun aikana tulee erityisesti pysähdyttyä siihen, kuinka tärkeää on, että sulla on välittäviä ihmisiä ympärillä. Mulla ei olisi ollut resursseja eikä kauheasti voimiakaan muuttaa ihan uudelle paikkakunnalle ja aloittaa koulu, jos mulla ei olisi ollut kannustusjoukkoja tukemassa, tsemppaamassa ja auttamassa. Vaikka sillä omalla asenteella ja taistelutahdolla voi saavuttaa paljon, älkää ikinä kuvitelko, että teidän tulisi pärjätä yksin. Antakaa teille läheisten tyyppien auttaa, koska elämässä ei voi koskaan olla liikaa ihmisiä.

Ulkona näyttää ihan talven ihmemaalta, mulla on lahjaksi saatu pehmolelu vieressä ja glögimuki kädessä. Tänään vietetään vielä hidas ja rento päivä, ennen kuin Vantaa kutsuu.

Nauttikaa 💕💕💕

Back in business

Siis apuva! Viimeisestä postauksesta vierähti hieman enemmän aikaa, kuin mä olin omalle hengähdystauolleni alunperin suunnitellut. Mut kukapa näitä laskee. Otin siis ihan tietoisesti taukoa kirjoittamisesta, koska a. olin henkisesti niin mielenkiinnottomassa ja väsyneessä tilanteessa b. musta tuntui, ettei mun elämä ole enää Suomeen paluun jälkeen niin mielenkiintoista, että sitä kannattaisi jakaa ja c. sain kehiteltyä rimakauhun kirjoittamista kohtaan, koska lukijamäärät alkoivat olemaan nelinumeroisia.

Ramppikuume johtui ehkä enemmän siitä, että kadotin sen oman juttuni kirjoittamisessa. Lähdin tavallaan kirjoittamaan omastakin mielestäni  hieman vängällä väännettyjä tekstejä, joiden ajattelin uppoavan lukijoihin. Lopulta mua ei enää inspannut kirjoittaa mistään. Alunperin mä aloin kirjoittamaan blogia siksi, että antaisin tyypeille rehellistä settiä omasta elämästäni, ongelmistani ja niistä ihanista jutuista. Ja niissä asioissa mä haluan pysyä jatkossakin, oli mulla sitten viisi, 500 tai 5000 lukijaa.

Mutta en selittele enempää kirjoittamattomuuttani, koska pääasiahan on, että tässä sitä taas ollaan. Missä tässä sitten on, niin viimeisen kahden viikon aikana elämä on ottanut ison täyskäännöksen ja nyt on ensimmäinen päivä kahteen viikkoon, kun ehtii edes, hieman prosessoimaan tapahtunutta.

Mä siis hain Finnairille lentoemännän sitten about parisen kuukautta sitten, jonka jälkeen on tullut suoritettua ennakkotehtäviä, online haastatteluita ja terveyskyselyitä. Parisen viikkoa sitten osallistuin Helsingissä järjestettyyn arviointi päivään, joka sisälsi  haastatteluita yksin ja ryhmässä sekä joitakin simulaatio harjoituksia. Kaksi päivää myöhemmin mulle soitettiin, että haluaisinko osallistua cabin crew koulutukseen joulukuun alussa.

Voin kertoa, että ensin en meinannut saada sanaa suustani ja asian prosessoimiseen kului hieman enemmän aikaa kuin olisi ehkä ollut tarpeellista. Voitte kuitenkin arvata, että vastaus oli enemmän kuin varmasti kyllä. Puhelun jälkeen itketti, nauratti, helpotti, jännitti ja mieli kävi lävitse vielä kasan erilaisia tunteita. Kädet täristen infosin sukua siitä, että ikuisuudelta tuntunut työttömyys kuukausi oli tulossa päätökseen ja elämällä olisi ainakin näin aluksi jonkinlainen suunta.

Kädet täristen aloin selailemaan asuntoja. Kaksi päivää myöhemmin juoksin hikihatussa laboratorio kokeissa, sydänfilmissä, kuulotutkimuksissa ja työhöntulotarkastuksissa. Puolitoista viikkoa myöhemmin Kankaankadun asunto näytti orvolta ja kuorma-auton kontti täyttäkin täydemmältä. Jyväskylä jäi taakse kolmen mahtavan vuoden jälkeen, joiden aikana tapasin lukemattoman määrän ihmisiä ja sain kauheasti ihania kokemuksia joita muistella. Ajomatkan joko torkuin kuola poskella tai vollotin silmiä päästäni. Ei ollut Carrien kaltainen sex and the city -muutto korkokengät jalassa ja hiukset kiharalla.

Oh well. Muutto kuin muutto ja vanhat huonekalut mahtuivat juuri eikä melkein uuteen 28 ja puolen neliön yksiööni. Jääkaappi ei toiminut, mutta onneksi ranskalaisella parvekkeella on noin 10cm tilaa oven ja aidan välissä niin pysyy maitopurkit kylmänä.

Seuraavana päivänä kävin vielä viimeisessä lääkärintarkastuksessa, jäin odottelemaan tuomiota, pakkasin laukut ja hyppäsin koneeseen kohti Lontoota. Vietin ihanan pidennetyn viikonlopun jouluvalojen ja ihmispaljouden keskellä mulled wineä siemaillen. Ja niin kuin aina, pala sydäntä on nyt sielläkin suunnalla.

Sunnuntaina palasin sateiseen Suomeen ja siinä taksin penkillä istuessani tajusin, että hirvitön kiire oli ohi ja seuraavana päivänä alkaisi uudet jutut Finnair Flight Academyllä. Samalla tajusin, että kommuunielo veljen kanssa oli ohi ja oven takana odottaisi tyhjä asunto ja vanhempienkaan luokse ei ihan joka viikko lähdettäisi. Ei varmaan yllätä, kun kerron, että aikuismaisesti tihrustin itkua taksin etupenkillä. Onneksi kuskilla, Jarilla, oli nenäliinoja niin ei tarvinnut hihoihin niistää.

Sunnuntai-ilta meni yömyöhille ennakkotehtävien parissa ja Nukku-Mattikin skippasi minut listaltaan, joten voitte kuvitella kuinka freesinä kaikesta matkustamisesta, itkemisestä ja unettomasta yöstä olin kun kello hälytti kuudelta maanantai aamuna. Jep, voin sanoa, että vaikka on tullut selvittyä jos minkälaisesta tilanteesta niin silti jännitti aivan älyttömästi.

Ekasta päivästä kuitenkin selvittiin, nyt on takana viikko erittäin intensiivistä opiskelua ja seitsemän edessä. Yksin eläminen on vieläkin hakusessa, yksinäisyys hieman vaivaa eikä aikaa sosiaaliselle elämälle oikeastaan ole lainkaan. Lauantain olen viettänyt 200 sivuista Cabin Operation Safetya lukiessa ja katsellut aamuhämärän pimenemistä illaksi. Nyt glögit naamaan ja joululahjaostoksille.

Ihana olla back ja toivottavasti tekin olette vielä matkassa mukana. Ihanaa jouluista lauantai-iltaa xxx