Eilisen junamatkan jälkeen pistäydyin kahvilassa ja sijoitin nelisen euroa kupposeen capuccinoa, vaikka kuinka olen luvannut itselleni karsia pieniä viikottaisia ostoksia. Anyway. Kassalla edessäni oli ikäiseni pariskunta ja olemuksista päätellen luvassa olivat toiset tai kolmannet treffit. Nainen oli ostoksiensa kanssa kassalla ensin ja myyjän kysyessä tulevatko ostokset samasta vai erikseen, päätti tyttö ratkaista asian vain seisomalla hiljaa paikallaan yrittämättä edes näennäisesti kurkottaa rahapussiinsa. Awkward. Hiljaisuus venyi jo niihin mittoihin, että puna alkoi leviämään jo omaakin kaulaani pitkin ihan vain myötähäpeästä, kunnes mies tarjoutui ystävällisesti maksamaan daaminsakin kahvittelut. Propsit jampalle ritarillisuudesta.

Mä olen käynyt useita keskusteluita kyseisestä aiheesta ja omistan kavereita, jotka edustavat kumpaakin kansakuntaa: niitä, joiden mielestä toisista treffeistä on turha haaveillakaan, jos mies ei edes tarjoudu maksumieheksi ja niitä, joiden mielestä se nyt ei ole niin justiinsa. Mä itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jos mies tarjoutuu maksamaan, pidän häntä kohteliaana ja vedän arviointilistaan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. True story. Yleensä kuitenkin näin itsenäisenä naisena kieltäydyn ja maksan itse omat kahvini. Jos mies kuitenkin tämän jälkeen vielä vaatii saavansa kustantaa sen capuccinon kahdella sokerilla, en ala väittämään vastaan vaan kiitän kauniisti.

Vaikka eletään jo vuotta 2018, vallitsee silti dinosauruksen aikainen ajatusjäännös siitä, että treffeillä mies maksaa. Ihan kiva, mutta me ollaan jo päästy eteenpäin siitä, missä mies raahaa kivinuijalla tainnuttamansa sikapossun pöytään ja nainen kiillottaa luolan seiniä oravannahalla, joten olisikohan aika päästä yli tästäkin.

Mä olen deittaillut miehiä, jotka eivät ole edes ehdottaneet maksavansa. Ja okei, myönnetään, jollain tavalla se jätti oudon tunteen rintalastaan. Jälkeenpäin tajusin, että se outo tunne johtui siitä, että olin itse odottanut hänen maksavan, vaikka hänellä ei ole siihen minkään valtakunnan velvollisuutta. Yhtälailla mies voi olla taloudellisesti huonossa tilanteessa ja laskea pussinsa pohjalta viimeisiä kolikoitaan kuin minäkin. Olen deittaillut myös kavereita, joille on ollut ihan ok, että minä naisena maksan heidän kahvittelunsa. Ja se on ollut mullekin ihan tavattoman jees, koska olen siihen itse tarjoutunut. Ja ei, mulle ei tullut mitenkään vähemmän naisellinen olo enkä potenut ylemmyyskompleksia. Toivottavasti jätkäkään ei tuntenut itseään vähemmän miehiseksi. Who knows.

Ehkä kysymys siitä, kuka maksaa, on lähinnä ensimmäisten treffien kompastuskivi. Siitä eteenpäin, jos seuraavia tapaamisia tulee, on usein hyvä alkaa vuorottelemaan ja jakamaan laskuja. Kyl te tiiätte. Ehkä ne herrasmiespisteet laskevat, jos hän ei tarjoudu maksamaan, mutta ei ne leidinkään pisteet nouse, jos aina oletetaan laskujen vain hoituvan miehekkeen toimesta eikä edes tarjouduta auttamaan.

Ihania kahvitteluja ja keväisiä deittejä toverit, xoxo

Only dead fish go with the flow

Mä tein tässä aikani kuluksi taloudellista suunnitelmaa ja laskeskelin, että tätä menoa mä voin ihan hyvin jäädä eläkkeelle 62 vuotiaana, jonka jälkeen eläisin vallan mukavasti ehkä noin kymmenestä viiteentoista minuuttia ja mulla olisi vieläkin opintolainaa maksettavana. Ouch. No jos lähdetään sieltä positiivisen kautta, niin näiden kahden viikon työssä olon jälkeen mä voin kuitenkin onnellisesti sanoa rakastavani sitä mitä teen. Aamuisin ei ketuta mikään muu kuin tiukkaakin tiukempiin tukisukkahousuihin kiemurteleminen ja nutturan väsääminen aamu neljältä. En ole vieläkään päässyt tarjoilemaan gin&tonicia kuumalle Australiaiselle bisnessmiehelle, mutta olen siivonnut punaviinitahraa lattialta, pitänyt sylissä söpöä japanilaisvauvaa, ratkaissut liikemiehen nettiongelman ja auttanut pyörtynyttä matkustajaa sekä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.

Kuulun itse siihen sukupolveen, joka päivittelee menemisiään sosiaaliseen mediaan ja munkin matkusteluista saa rutkasti kuvamateriaalia esimerkiksi Instagramin puolelta. Kaikki jotka käyttävät sosiaalista mediaa päivittäin, tietävät, että harvoinpa sinne päivitellään päivän surkuhetkiä. Itsekin sorrun perinteiseen sokerikuorrutukseen ja isken otoksia sushibaarista, kauniista maisemasta, itsestäni kimono päällä hienossa hotellihuoneessa ja auringonnoususta lentokoneen ikkunasta. Noh, sehän nyt on vain puolitotuutta.

Aamuinen selfie ja teksti, jossa ilmoitan seuraavan pysähdyksen olevan Japanissa, on suurimmaksi osaksi sitä miltä se näyttää: olen innoissani uudesta päivästä ja uudesta kaupungista, meikki ja uniformu ovat suunnilleen tiptop ja jalassa korkokengät, jotka saa nämäkin sääret näyttämään sutjakoilta ja takana pakattu matkalaukku bikineineen päivineen. Noh. Sinä aamuna mä olen myös kaatanut mehukeitot lattialle, koska kello ei ole edes kolmea aamulla. Olen onnistunut repimään jo aamun toiset sukkahousut ja nutturan olen purkanut ja kasannut kolmeen kertaan. Lattialla on itsetunnon lisäksi kasa harmaita hiuksia ja katkenneita ponnareita ja olen vuodattanut turhautumisitkut ainakin kaksi kertaa. Eyelinerit eivät tänäänkään menneet kuin Strömsössä ja kolmannen yrityksen jälkeen päätän toivottaa hyvät päivänjatkot, paiskata meikkipussin matkalaukkuun ja toivoa, ettei sitä unelmien aussimiestä näy koneessa tänäänkään. Näistä aamuista huolimatta se kaikki harmitus katoaa, kun pääsen istahtamaan autoon, kääntämään musiikin kaakkoon ja suuntamaan kohti lentokenttää.

Viime viikolla kävin erään keskustelun lounaspöydässä hieman vanhemman liikemiehen, tämän perheen ja muutaman ystävän kanssa. Ensin multa tiedusteltiin, mitä olen opiskellut ja tehnyt elämälläni viimeisinä vuosina. Sanoessani opiskelleeni myyntiä ja markkinointia sain hyväksyviä nyökkäyksia ja keskustelu pulppuili tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Kertoessani reppureissailuistani olivat kommentit sitä luokkaa, että "pitäähän sitä saada hulluttelut pois päiväjärjestyksestä ennen oikeaan elämään astumista". Alrighty, point taken. Kertoessani aloittavani duunit lentoemäntänä, koskivat seuraavat kysymykset tulevaisuuden opintojani ja milloin aion jatkaa uraani markkinoinnin parissa. Sain myös lausahduksen, että onhan sitä hyvä olla tuollaisia vaiheita, koska oikeita töitä ehtii tehdä vanhempanakin. Niimpä niin. Mutta oli tuossa lausahduksessa perääkin, koska se, mitä mä teen ansaitakseni rahaa, ei ainakaan just nyt tunnu työltä. En sitten tiedä johtuuko se mun vaaleanpunaisista laseista, koska olen vasta aloittanut vai siitä, että olen oikeasti löytänyt tähän elämänvaiheeseen just mulle sopivan työn, josta aidosti nautin. Who knows. Onneksi mä olen oppinut, että muiden tyyppien mielipiteillä ei ole kauheasti painoarvoa, kunhan sä itse seisot kaiken tekemäsi ja sanomasi takana.

"Your life isn't yours if you constantly care what others think"

Jos tiputetaan ne pinkit lasit ja sokerikuorrutteet pois, niin voi se unelmaduuni olla myös rankkaa. Lensin viimeisimpänä kolmen päivän reissun Japaniin, jonne lentoaika on suunnilleen kymmenisen tuntia mennen tullen. Menomatkalla askelia kertyi melkein 10 000, jonka aikana ehdin siivoilla niin kakkakepposia vessasta, kaataa kahvia erään naisen takille, kuunnella tytöttelyä useammin kuin oli tarpeellista, selvitä asiakaspalvelusta kielimuurista huolimatta, kavuta lepotilasta takaisin töihin nuttura sekaisin ja aivot tähtisumussa sekä kroppa kylmästä täristen, kun sisäisen kellon mukaan pitäisi olla vällyjen välissä uinumassa.

Perillä aamuaurinko tervehtii bussin ikkunasta ja vaikka mielessä on lähteä seikkailemaan heti, kun saavutaan määränpäähän, lähitulevaisuus näyttää kuitenkin päikkäreiltä kuola poskella valuen ja jonkun erittäin hiilaripitoisen asian naamaan tunkemista. Herätessäsi pimeästä huoneesta sydän hakkaa ja aivot yrittävät paikantaa, että ollaanko sitä kotona, lentokoneessa vai jossain muualla. Kelloa katsoessa ollaan sydänkohtauksen partaalla, kun luulet myöhästyneesi paluulennolta ja sängystä syöksyessäsi huone alkaa pyörimään tavalla, joka sunnuntai-iltana tietäisi vierailua toilettiin. Eikä se olo ainakaan paluulennolla parane, kun tiedossa on lisää askeleita ja lisää niitä haastavia ihmisotuksia, jotka saavat sut miettimään elämän tarkoitusta uudelleen. Lisää ponnistuksia, että saat sen hymyn ylettymään silmiin saakka, kun sulta pyydetään ilmaista shampanjaa/wifiä/ruokaa/jalkahierontaa/rakkausballadia kapteenin laulamana, koska sun käsinojasi ei toimi. Ei sillä, että sä sitä ylös haluaisitkaan nostaa, mutta onhan se nyt rikki.

Onneksi kesään on vielä aikaa, koska mun jalkani ovat vuorattu rakkolaastareilla ja pikkuvarpaat tekevät hidasta kuolemaa. Kroppaan on ilmestynyt enemmän kuivia kohtia kuin sadeilmalla sieniä metsään, turbulenssista muistuttavista mustelmista voisi saada aikaan piirrä ja yhdistä pisteet -leikin, silmäpussit ovat suuret muttei Chanelia ja bikinikunto pakenee hyvää vauhtia, kun aamupalalla innostuu vetelemään uusintakierroksia useammin kuin kerran.

Mun pointtini tänään on se, että kaikissa duuneissa on hyvät ja huonot puolensa. Ne huonot puolet eivät kuitenkaan tarkoita sitä, ettei työstä nauttisi. Vaakalaudalla on loppupeleissä kuitenkin enemmän hyvää kuin huonoa eikä vitutus ole se vallitsevin tunne aamuisin. Jos sä kuulut niihin tyyppeihin, jotka painavat takamus hiessä kakkaduunia vuodesta toiseen, muista, että maailmassa on sellaisiakin töitä, joiden tekeminen on niistä huonoista puolistakin huolimatta kaikkea muuta kuin edellä kuvattua huhkimista märkä läntti persauksessa. Työkin voi tehdä onnelliseksi.

xoxo

Ensikosketus Intiaan

Suurin osa aamuista alkaa auringonsäteillä kaihtimien välistä ja meneillään on kamalasti kaikkea uutta - haiskahtaa keväältä tyypit! Otin kaksi viikkoa sitten projektiksi uudistaa hieman blogin ulkoista habitusta ja tänään sain muodomuutoksen viimein valmiiksi. Make over ei ole maata järisyttävä, mutta muutos se on pienikin muutos eikä mun koodien rassailutaidot ole viime kerrasta juurikaan kehittyneet, joten olkaamme iloisia tästä pienestäkin freesauksesta.

Noin reilu viikko sitten sain käteeni todistuksen hyväksytysti suoritetusta kurssista, saan kutsua itseäni tradenomin lisäksi myös lentoemännäksi ja kirjoitin ensimmäisen vakituisen työsopimuksen. Maanantaina oli ensimmäinen ihka oikea työpäiväni ja kohteena aina yhtä hurmaava Pariisi. Tai no siinä mielessä hurmaava, ettei kukaan alkanut synnyttää lentokoneessa ja käännön aikana ehdin juosta lentokentän kaupasta omalle budjetilleni sopivan shamppanjapullon. Ja paisteli se aurinkokin lentokoneen ikkunasta, joten vallan jees. Ensimmäiseksi lennoksi antaisin itselleni arvosanaksi tyydyttävän, koska kahden kuukauden intensiivisestä opiskelusta huolimatta olo oli jännityksen vuoksi sitä luokkaa, että joku olisi voinut kuvitella meikäläisen näkevän lentokoneen ensimmäistä kertaa. Kädet täynnä tavaraa onnistuin jäämään myös aamun pikkutunneilla vaivalla väsäämästäni nutturastani kiinni luokkia erottavaan verhoon. Oh well. 

Torstaina pakkasin kimpsut ja kampsut tärisevin käsin, kertailin kurssimateriaaleja kylmän hien valuessa otsalta ja etsin Internetin uumenista Intian kulttuuria käsittelevän videon ja suuntasin lennolle New Delhiin. Reilun kuuden tunnin lento meni yllättävän nopeasti, kun työn ohessa oli paljon ihmettelemistä ja tutkimista. En onnekseni kaatanut kahvia kenenkään syliin enkä onnistunut puhelua tehdessäni kuuluttumaan asiaani koko koneelliselle, joten todellinen riemuvoitto. Ymmräsin myös, ettei 30 minuutin lepotauolla kannata nukahtaa, koska sen jälkeen olo on kuin villimmänkin lauaintaiyön jälkeen ja saatat tiedustella asiakkailta muun muassa sitä, että haluaisivatko he kahvia tai maitoa. Kuka sitä nyt teetä juo.

Mulla ei oikeastaan ollut ennakko odotuksia Intian suhteen ja mielessäni luokittelin sen jonnekin Balin ja Thaimaan tienoille. Pikaisesta visiitistäni en voi kauheasti vedellä raporttia vieläkään, mutta sanoisin Intian olevan ihan omaa luokkaansa. Katukuvassa ei näy kauheasti naisia, pienissä liikkeissä työskentelee niin monta ihmistä, että jokaiselle asiakkaalle riittää oma myyjänsä. Liikkeiden valikoimaa tutkiessa tulee välttämätön tarve kurkata olan ylitse, koska tuntuu kuin olisit saanut uuden varjon. Liikenne puolestaan vaikuttaa kaoottisemmalta kuin missään muualla aikaisemmin enkä edes harkitsisi skootterin vuokraamista ellen haluaisi päästä hengestäni. 

Kokeneiden lentoemojen vinkit ja kertomukset Intiasta vaihtelivat runsaasti, mutta useimmiten toistuivat seuraavat asiat: syömisiä kannattaa seurailla tarkasti, suihkussa käydessä nenästä kiinni ja suu tukkoon, yksin ei kannata lähteä hortoilemaan ja sänky kannattaa tarkastaa pienten seuralaisten varalta. Noh, reippaana tyttönä häkäisin litran verran vettä jo ensimmäisellä suihkukerralla ja toiset mokomat ammeessa kelluessani, aamupalalla varoitukset kaikuivat kuuroille korville, kun nälissäni innostuin syömään kaikkea mansikoista jukurttiin. Bedbugeista mulla on kokemusta hostelleista, joten en sen isompaa tarkastusta jaksanut tehdä vaan tsekkasin lakanoiden alle varmuuden vuoksi, josko siellä olisi jälkiä siitä, että edellistä asukasta olisi syöty. Verityöstä ei ollut merkkejä, joten nukuin autuaan onnellisena meritähtenä keskellä valtavaa sänkyä. 

Todennäköisyyksiä uhmaten en viettänyt paluumatkaa lentokoneen vessassa, mutta allekirjoitan kuitenkin sen, etten tämän kokemuksen perusteella lähtisi seikkailemaan yksin. Kaksin aina kaunihimpi, myös Intiassa. Eläinbongailuista käteen jäivät ainoastaan lehmät ja koirat, joita näkee kaduilla todella paljon. Paikalliset ovat ystävällisiä ja auttavaisia, mutta kuten Thaimaassakin, taxilla ajaessa on hyvä sopia hinnasta etukäteen. Hintataso on ainakin omalle budjetille edullinen, koska edestakainen taximatka kustansi noin 10 euroa ja paikallisten kokkaamaa palak paneeria / naan leipää sai mahan täydeltä noin kuudella eurolla. Ei lainkaan huono. Itse nostin ja vaihdoin matkaan käteistä, mutta kortit toimivat useimmissa paikoissa. Kaiken kaikkiaan mulle jäi reissusta hirvittävän hyvä fiilis ja kiitän vatsaani ymmärryksestä ja yhteistyöstä.

Ihanaa maanantaita toverit ja nauttikaa tästä auringosta! xoxo