Tiistai aamuna mä istuin aamuneljältä täkkiin kietoutuneena mun host perheen olohuoneen lattialla, kuuntelin sadetta katossa ja tuijottelin ulos pimeään. Yritin kirjottaa fiiliksiä ylös postaukseksi asti, mutta ajatukset kiertivät enemmän ja vähemmän kehää, rintaa puristi ahdistus ja olo oli enemmän kuin yksinäinen.
Tiistai olisi viimeinen päivä kaupungissa, josta oli lyhyessä ajassa tullut koti ja samalla pitäisi sanoa heipat parhaalle kamulle, jonka kanssa ollaan jaettu reilu puolivuotta älyttömiä seikkailuja. Pahinta ei mun mielessä ollut edes hyvästien heittäminen, vaan se, että sä et yksinkertaisesti tiedä, milloin sä näät toisen seuraavan kerran.
Päivän aikana sain kuitenkin siirrettyä sen kalvavan tunteen taka-alalle, kun siivosin koko talon lattiasta kattoon, pesin viimeiset pyykit korista, pakkasin rinkan ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja kuumottelin mielessäni, että olinko ollut liian positiivinen maksaessani matkatavaroita ainoastaan 20 kiloon saakka. Oops.
Jätin host perheelle kirjeen löydettäväksi, suljin viimeistä kertaa mun ensimmäisen au pair kodin oven ja huokaisin pienesti helpotuksesta, kun tajusin, ettei tiedossa ole itkupotkutantrumeita tai vuotavia lapsineniä hetkeen. Koputetaan puuta. Siihen päättyi tavallaan yksi vaihe mun tän hetkisestä elämästä ja toinen oli alkamaisillaan. Alku oli kuitenkin kaikkinensa aika lupaava, kun Perth antoi parastaan tulvamaisella vesisateella ja luurin näytöllä uberkuskin nimeksi osoittautui "Lovedeep". Että sellasta.
Noh toisin kuin oletin, en päätynyt paloitelluksi tai kidnapatuksi, vaan löysin tieni meidän viimeiselle yhteiselle dinnerille suomityyppien kanssa. Samalla juhlistettiin Iinan tulevia synttäreitä, joten mun mielestä ei yhtään hullumpi päätös Perth-elämälle. No ei me kuitenkaan vältytty kyyneliltä, koska siinä sitä mun blondia kääpiötä halatessa tajusin, miten onnekas oon, kun on kaveri joka tietää susta kaiken ja vähän liikaakin, mutta on silti siinä. Eniten kyynelkanavia rasitti se, etten tiedä, nähdäänkö me puolen vai kenties viiden vuoden päästä. Siinä kait se jännittävän elämän salaisuus piileekin, kun ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu.
Sain kaljapalkalla pojat kuskiksi lentokentälle ja onnistuin aika hyvin pidättämään itkukohtausta aina vessaan asti. Siinä itkuparkua vuodattaen tunsin itseni taas niin yksinäiseksi, että piti kaivaa rinkasta vuosia palvellut, lutuisasti nuhjaantunut, pehmotiikeri ja kerätä sitä vahvan sekä itsenäisen naisen rippeitä kasaan. Ja kyllä, oon Suomesta lähtiessäni pakannut mukaan pehmolelun.
Hiukset ponnarille, valuneet silmämeikit kuriin, check-inin kautta suklaaostoksille vaan sen takia, että voisin vetää toiset itkut loungessa yleisön edessä. Noh, ei oikeastaan jaksanut kauheasti enää siinä vaiheessa kinostella, kun elämä tuntui mustaakin mustemmalta. Jos nyt jotain positiivista, niin laukku oli ainoastaan 17 kiloa eli heittämällä läpi. Oujee.
Tällä hetkellä tuosta aamuneljän heikosta hetkestä on 39 tuntia, en oo vieläkään nukkunut, olo on kuin räsynukella, mutta en vois olla myöskään onnellisempi. Mä oon aika ylpeä, että uskalsin lähteä ja että mä oikeasti oon täällä, mistä oon vaan aikasemmin unelmoinut. Mulle on jo ehditty tarjota töitä, oon tutustunut ihmisiin ja sain jopa jo kahviseuraakin, kävin keskustassa tekemässä ruokaostoksia ja sain yhden treffikutsunkin.
Oon ehkä tällänen herkkis pehmotiikerin kanssa, mut pakon edessä osaan ilmeisesti uida siellä epämukavuusalueella vähän muutakin kuin käsipohjaa.
Nyt kuuma suihku, villasukat jalkaan ja Netflix pyörimään!
💋💋💋
No comments:
Post a Comment