Mulla on ollut ihan älyttömän rentouttava ja pehmeä paluu Suomen arkeen. I wish. Koulun penkille paluu sujui tosiaan ilman sen suurempia ongelmia, kuten aiemmin kertoilinkin, ja kun tiedetään mun olematon vastustuskyky, ei pieni kuume ja flunssakaan ollut oikeastaan mikään yllätys. Vuotava nenä ja keuhkoja ulospäin ohjaava yskä oli ihan jees lisä tilanteeseen, jossa kämppä muistuttaa mitä tahansa keskustan vaatekauppaa joulualennusten aikaan, sisäinen kello alkaa ehdottelemaan yöunille lähtöä viiden aikaan iltapäivällä ja päiväohjelma edellyttää päättömänä kanana juoksentelua aamu seiskasta ilta kahdeksaan.
Torstaina sain kuin sainkin mahdutettua omat tavarani rakkaan pikkuveljeni valloittamaan asuntoon. Tosin vasta sen jälkeen, kun pesin muutamat bokserit ja T-paidat, viikkasin kaapissa olevat vaatteet uudelleen ja pyykkien kuivattua viikkasin vielä muutamat Calvin Kleinit. Ai että. Vaimomatskua. Perfektionistina ja päällepäsmärihirmuna järjestelin myös keittiönkaapit uudelleen, lajittelin kirppikselle ja vaatteidenkeräykseen vietävät vaatteet, vedin muutamat turhautumisitkut olohuoneen lattialla ja yritin aloitella myös ensimmäisiä kurssitehtäviä. Voin sanoa, että tuli eri hienot kustannuslaskelmat jos tavoitteena on olla miljoonaveloissa heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Eiks sitä sanota, että go big or go home.
Torstai-iltana mulla alkoi myös hervoton vatsakipu. Useampaan otteeseen ruokamyrkytyksestä kärsineenä kipu oli aika tuttua. Perjantai ei kuitenkaan sallinut lepäilyä vaan aamulla väsäilin reippaan kuusituntisen erilaisia päättelykykyä ja reagointia testaavia tehtäviä työnhaun merkeissä sekä kuvailin selfietikun avulla kolme videota videohaastatteluun. Ei varmaan tarvitse kertoa, että purkkiin ei menty ensimmäisellä eikä varmaan vielä viidennellekään kerralla. Onneksi mua on siunattu kärsivällisyydellä. Eiku oho. Filmauksien päätyttyä mulla periaatteessa olisi ollut aikaa chillailla, mutta mun oli jostain syystä aivan pakko lähteä metsästämään öljypurkkia. Minkäs teet, kun mentaliteetti on ollut kaikki-mulle-heti-nyt vuodesta 1994 lähtien. Anyway. Löysin kuin löysinkin sellaisen kauniin ja sulavalinjaisen yksilön, jota voi hyvillä mielin pitää esillä sen kaupasta ostetun lootan sijasta. Ai että.
Tyytyväisenä pääsin vihdoin ottamaan lepiä ja haaveilemaan meidän tulevasta viikonlopusta ja jälleennäkemisestä tytyjen kanssa. Nää on taas näitä hetkiä, kun voi vaan todeta, ettei mennyt kuin Strömsössä. Meidänhän piti siis aloittaa lauantai ruskaretkellä Hyyppäänvuoren maisemiin, ihailla syksyistä auringonpaistetta, paistella vähän makkaraa ja suunnata siitä saunaillan kautta dinnerille ja Jyväskylän yöhön. Noh. Tytöt kyllä tekivät kyseisen, mutta omalla kohdalla aamu alkoi vessanpöntön halailulla ja sanotaanko että maisemat olivat vähemmän aurinkoiset. Ensimmäiset kuulumiset vaihdoin parhaiden kamujeni kanssa vessan oven lävitse, kun mulle kiikutettiin apteekista Imodiumia. Voidaan sitten yhdessä miettiä, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä.
Useamman tunnin keventäytymisen jälkeen olo oli taas kuin sillä kuuluisalla jyrän alle jääneellä kastemadolla, mutta suihku, litra mustikkakeittoa sekä himpan verran tahdonvoimaa ja meikänainen oli matkalla aloittelemaan. Ei oo mitään mitä ei sidukka parantaisi. Tästä voidaan toki olla montaa mieltä. Oon kyllä tavattoman iloinen, että raahauduin paikalle, koska kaverin ovella mut toivotettiin tervetulleeksi kansallislaulun tahtiin kynttilänvalossa, pääsin osallistumaan "Haluatko Leilaksi" -kisaan, jossa voitin Lelluuden lisäksi muun muassa mahottoman hienon lätsän Finland -logolla, salmiakkia ja pullon vanhaa kunnon jellonaa. Pääsin myös testaamaan silmät sidottuina erilaisia Alkon tarjoamia herkkuja. Tähän väliin pitänee avata sen verran, että ensimmäisenä opiskeluvuotena osallistuttiin Amazing Race -nimiseen kilpailuun, jossa omalle joukkueelle tuli keksiä nimi. Siinä pienen brain stormailun jälkeen ristimme itsemme A-sarjan Lypsyleiloiksi. Älkää kysykö enempää. Melkein neljä vuotta myöhemmin meillä on kuitenkin sama Leila-porukka kasassa. Rakkautta.
En paneudu meidän loppuiltaan sen tarkemmin, mutta sunnuntaina oli lievät dagen efterit. Sunnuntainha jatkettiin ennemmin överit kuin vajarit -teemalla ja pidettiin tytyjen kanssa kuuluisat lettukestit. Liika on liikaa letuissakin ja tunnin bussimatkalla kohti perheillallista toivoin taas kerran sitä nopeaa ja kivutonta kuolemaa. Ei sillä kivuttomallakaan olisi ollut niin väliksi, mutta olisipa edes nopea. Hengissä kuitenkin ollaan, tiistaissa mennään enkä ole kauheasti uskaltanut syödä juttuja, jotka eivät ole joko jukurttia tai mehukeittoa.
xxx
No comments:
Post a Comment